Vaivalloiset hellepäivät

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät nauti helteestä, enkä siksi myöskään ole ollenkaan surrut niiden puuttumista tänä kesänä. Johtuu osittain siitä, ettei sen paremmin kotini kuin kesäpaikkanikaan ole veden äärellä. Kaupungissa helleyöt ovat tukahduttavan kuumia, maalla hyökkäävät kimppuun paarmat. Suurin syy nauttia vähän viileämmästä säästä ovat kuitenkin sydänsairaat perheenjäseneni, mies ja kaksi vanhaa koiraa. Omakin elimistö tuntuu lamaantuvan, vaikka periaatteessa lihakset pitävät lämmöstä.

Eilen, kesän virallisesti kuumimpana päivänä, olin maalla koiriemme kanssa. Keräsin mustikoita, koirat seurasivat perässä takapihan metsikköön, osittain varjoon. Käytin niitä välillä juomassa, olimme myös sisällä lepäämässä (minä siivosin mustikoita, koirat lepäsivät). Iltapäivällä lähes 15-vuotias mopsi alkoi kuitenkin voida huonosti, sen toinen takajalka hävisi alta ja alkoi nykiä. Yritin rauhoitella koiraa syliin ja juottaa sitä jälleen kerran, mutta ei apua. Oli tilattava eläinlääkäri ja tytär apuun.

Saimme päivystysajan ja lähdimme kohti eläinlääkäriä, koira käärittynä märkään pyyhkeeseen sylissäni. Kun pääsimme eläinlääkäriaseman pihalle, takajalka toimi jo paremmin. Tutkimuksissa todettiin (jo tiedossa oleva) hermotusvika takajaloissa, etenkin siinä oikeassa. Lämpötila oli matala, ei oireita lämpöhalvauksesta. Ilmeisesti kylmä pyyhe oli kuitenkin auttanut jollain lailla. Koira sai kortisoni- ja vitamiinipistoksen ja oli sitten illalla taas ihan normaali vanhus.

Samaisen eläinlääkäriaseman spesialisti tarkasti muutama viikko sitten vanhan mäyräkoiramme sydämen ja iloitsi siitä, ettei tänä kesänä juuri ole ollut helteitä. Viime kesänä hän oli siihen mennessä menettänyt jo monta sydänvaivaista eläinpotilastaan, tämän kesän saldo oli siihen mennessä yksi jo ennestään hyvin sairas uhri.

Muutama tuttu on joskus hymähdellyt meille, kun olemme kertoneet vanhojen koiriemme sydän- ja nesteenpoistolääkityksestä. On varmasti perusteltua miettiä sitä, miten pitkälle lemmikkieläimiä hoidetaan ja lääkitään. Eilen olin jo valmistautunut siihen, ettei mopsi palaa kotiin takaisin. Ei tietenkään ole oikein pitää koiraa, joka kärsii, mutta eläinlääkärinkin mukaan lemmikillämme tuntuu olevan vielä kova elämänhalu.

Mopsi lepää nyt lattialla tyynyllä, mäyräkoira viereisellä sohvalla. Eilinen päivä oli niille sekä rankka että suurta nautintoa. Mopsi söi mustikoita, mäyräkoira kuljeskeli tutkimassa lähipensaiden hajuja. Tänään kuitenkin jätän koirat miehen kanssa katsomaan olympialaisia, kun lähden iltapäivällä etsimään vadelmia ja ehkä vähän sieniäkin. Sääkin on taas jo vähän vähemmän paahtava.

P.S. Viikonlopun aikana ehdin vähän sienestääkin. Sukulaisperheen biologit iloitsivat runsaista kantarelliesiintymistä. Minä keskityin herkkutatteihin, joita kyllä löytyi runsaasti, mutta suurin osa oli valitettavasti päässyt vanhoiksi. Harmitti aika paljon, sillä olin tarkastanut samaiset paikat viikkoa aiemmin ja löytänyt vain pari nuorta herkkutattia. Helteet ja öiset ukkossateet olivat ilmeisesti kypsyttäneet sadon supernopeasti. Onneksi löysimme vielä tosi paljon ahomansikoita, mikä lohdutti.