Joulussa parasta on valmistelu

En ole koskaan ole ollut erityisen paha stressaamaan joulun takia etukäteen, mutta kyllähän valmistelut aina kasaantunut.
Tällä kertaa haastekerrointa on nostanut muutto, joka on mm. pakottanut siivoamaan ihan toisella tavalla kuin olen tottunut. Normaali joulu ei saa minua koluamaan kaappeja tai tomuttamaan kaikkea irtonaista, mutta nyt on ollut imuroida jatkuvasti porauspurua, pestä lattioita remonttimiesten jäljiltä ja siirrellä loputtomasti tavaroita, joilla vielä ei ole paikkaa. Itse asiassa syksyn aikana kerätyt pikkulasten joululahjatkin ehtivät olla pahasti hukassa pari viikkoa. Tänään ne löysin maalta juuri siitä paikasta, johon ne muistin jättäneenikin. Lahjakassi oli vain eri näköinen kuin muistin, päällimmäisenä joitain asiattomia esineitä.

Minun vahva puoleni joulussa on aina ollut ruoka, lähinnä alkuruuat ja muu ns. suolainen. Tytär paistaa ja koristelee pipareita lahjaksi, muuten meillä ei leivota. Paitsi tietysti hyvin säilyvää perunaita joululimppua, jota urakoin tusinan satsin toissapäivänä lahjaksi. Samana iltana muunsimme broilerinmaksat konjakilla liekitetyksi pasteijaksi, eilen olivat vuorossa sienisäilykkeet (kuivatuista suppilovahveroista), tänään lanttulaatikot ja graavilohi. Kinkkua tai muuta lihaa ei hankita, mutta viikonvaihteen aikana aion paistaa vielä ainakin yhden punajuuripateen ja silputa rosollin. Mies ostaa juustoja, lahjaksi on tullut jo useita viinipulloja, joten siinä se sitten onkin. Jos jaksan, teen vielä piparkakkujäädykkeen tai sitten vain otamme pakastimesta jäisiä karpaloita ja lämmitämme niiden päälle valmista kinuskikastiketta. Suklaarasioitakin tulee aina, joten muuta makeaa ei tarvita. Sitä paitsi olemme jo joulupäiväksi saaneet kutsun äitini joulupöytään, jossa taas varmasti on lihojakin monta sorttia.

Ruoka- ja lahjavalmisteluja tärkeämpää ovat ystävien ja sukulaisten tapaamiset, joita joulun alle on ehtinyt osua jo monta. Helsingissä piipahdimme iäkkään tädin luona, ystäväni kuljetin pakettiautolla hakemaan kuusta Hollolasta. Meillä on puolestaan käynyt lähes ex tempore paljon tyttären ja muutama meidän aikuistenkin ystävä. On itse asiassa mukava istua hetki kaiken kiireenkin keskellä. Joulu tulee, olemme valmiita tai emme. Kunhan nyt saan vielä työkalulaatikot siivottua olohuoneen lattialta.

Jäätymistä katsellessa

Muuton jälkeen olin kuusi päivää kuntoutuksessa Imatralla, jossa yksi suurimmista huveistani oli seurata Saimaan jäätymistä. Tässä suhteessa uskon eroavani kylpylän keskivertoasiakkaista, joista moni pani etusijalle lillumisen porealtaissa tai perjantai-iltaisen Danny-shown ravintolassa. Kylpylän altaissa kävin muutaman kerran jumppaamassa ja kerran kokeilemassa "vesiaktiviteetteja" - jälkimmäinen annos oli ihan riittävä.

Ravintolan kiersin kaukaa aina ilta-aikaan, sillä valitettavasti pikkujouluajan tanssikulttuuri on jotain ihan muuta kuin liikuntaa. Kyllä minäkin juhlimisesta pidän, mutta nyt kestokyky oli tosi alhaalla kaikenlaisen örveltämisen suhteen. Mieluummin kävin iltaisin kävelemässä tai istuin hotellihuoneessa lukemassa.

Ja perjantaina tein todella viisaasti, kun hankin viime hetken peruutuslipun Teatteri Imatran Tähdet tähdet -esitykseen, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen elämästä. Suosittu musiikkinäytelmä ei ehkä ole teatteritaiteen suuria voittoja, mutta kuitenkin elävää teatteria, jossa lauletaan paikoitellen hyvin ja tavoitetaan hyvin Somero ja Suomi 1950-luvulta 1970-luvulle. Niin hyvin näytelmä on uponnut Kaakkois-Suomen teatteriyleisöön, että siitä järjestetään keväällä vielä ylimääräisiä esityksiä.

Kuntoutus toimi pysähdyksenä ja toi tälläkin kertaa pari uutta ajatusta liikkumiseen. Onnistuin ravistamaan pelkoni spinningiä kohtaan, vaikka tuskinpa siitä minun lajini tulee. Mutta ainakaan sisäpyörän selässä rehkiminen ei tuntunut aivan mahdottomalta lajilta. Tosi hauskaa oli latinotanssien tunnilla, mutta sehän onkin jo paljon lähempänä aivan normaaleja tanssiharrastuksiani.

Pulkkamäessä

Lasin takana ropiseva sade sulattaa kovaa vauhtia suomalaislasten parasta talvi-inspiraatiota: lunta. Päivällä kuitenkin ehdittiin kaivaa maalla esille pulkat, kelkat ja luikurit. Sisaren nuorimmainen ja mäyräkoira tosin luottivat enemmän jalkoihinsa - kumpikin sai mielettömän treenin juostessaan alas ylös ainakin toistakymmentä kertaa, kun isommat käyttivät toiseen suuntaan liukua ja painovoimaa. Tuo meidän mäkemme ei ole ihan niistä lyhyimpiä ja loivimpia.

Ainokin tietenkin nauttii lumesta, onhan se alppimaastoihin jalostettu. Bernin otteet vain ovat vielä pentumaisen hurjat kokoon nähden, joten se joutui seuraamaan touhua köytettynä johonkin aikuisista. Vähän hurjanlaisen leikin päätteeksi siskonmies päätti kellistää koiran kunnon lumipesulle, josta se selvästi piti.

Osa päivästä kului tietenkin taas siivousta ja muuttoa edistäessä. Nyt saimme tyttärelle pari kaappia pystyyn ja vähän lisää tavaroita järjestykseen. Mies nikkaroi myös jotain verstaassa, todennäköisesti keittiönpöytää kaupunkiasuntoon. Minä ompelin siivouksen ja järjestelyn lomassa verhojen päärmeitä.

Täällä kaupungissa piti illansuussa taas täyttää muutama muuttolaatikko, jotka käydään huomenna tyhjentämässä kohteessa. Vähän alkaa muistuttaa ikiliikkujaa tämä roudaus, mutta pientähän se on sen rinnalla, että esimerkiksi rakentaisimme talon. Tajusin muuten tänään, että olen asunut puolet elämästäni tässä kaupunkiasunnossa, jonka ensi perjantaina jätämme. Maalle on toki pidemmät siteet, sillä muutimme sinne ollessani 10-vuotias. Kirjoilla en kuitenkaan ole ollut missään näin pitkää aikaa. Enkä mihinkään muualle ole ehtinyt kerätä niin hirveästi tavaraa kuin tänne.

Joulukukka ehti ensimmäisenä

Lokakuun loppupuolella osuimme tutun torikauppiaan kojulle viimeisenä päivänä ennen hänen talvitaukoaan. Karpalolaatikollisen päälle kauppias pisti painoksi sipulin ja kehotti kasvattamaan joulukukan. Muuttohulinoissa en ajatellut ajoitusta sen kummemmin, vaan pistin sipulin ruukkuun ja aloin odotella. Viikon alussa alkoi näkyä punaista, eilen aukesivat ensimmäiset kukat sopivasti ennen adventtia. Mitään muita jouluvalmisteluja emme olekaan aloittaneet, sattuneesta syystä. Tai itse asiassa meillä on kyllä sekä partiolaisten joulukalenteri että käsityömessuilta ostettu saksalainen kalenteri, joka vaatisi vähän askartelua. Valitettavasti se on juuri väärässä paikassa eli uudessa kodissamme odottamassa hyllyn päällä...

Tämä kaunistus ei kestä jouluun asti, mutta vieressä on kasvamassa jo toinen nuppu. Kokemuksen perusteella jouluamaryllis intoutuu usein vielä kasvattamaan kolmannenkin kukkavanan joskus viikkojen kuluttua - yleensä siis tammi-helmikuun iloksi. Punainen väri piristää kummasti muuton hulinassakin, kukkii sen antaja minkä ehtii ja jaksaa.

Talvi kävi kylässä

Lauantaisen pakkasaamun valo oli aivan omaa luokkaansa, kun tytär, mäyräkoira ja minä päätimme hetken luistaa hyötyhommista ja käydä kävelyllä. Kariniemen mäki ja Pikku Vesijärven puisto oikein säteilivät tuoreen lumen ja matalalta paistavan auringon vaaleutta.

Lopun päivää sitten "nautiskelimmekin" valosta vintillä, jossa piti käydä läpi tyttärien lelut, koulutavarat ja taideteokset aina kuvataidekoulun esiluokilta ja päiväkodista asti. Kummallakin on aika pitkä kuvallinen tuotanto, josta ei ole helppo karsia oikein mitään hävitettäväksi. Kaikenlainen muistojen perkaaminen onkin sekä työlästä että tunteita rassaavaa, hyvässä ja pahassa. Monelle vanhalle lelulle tosin pidettiin ensin muistopuhe, jonka jälkeen esine siirrettiin roskis-tai kierrätyspussiin.

Siitä pidin kiinni, etteivät nuoret naiset heitä pois mitään itse tehtyä vain siksi, että jokin työ näyttää vain lapsen tekemältä. Aika monessa perheessä ne parhaat taideteokset löytyvät sieltä uran alkuvaiheilta, kun ei vielä olla turhan itsekriittisiä. Toki upeita töitä on syntynyt myös myöhemmin opiskelun ja harjoittelun tuloksena. Mutta näköinen mäyräkoira ei välttämättä ole yhtä hellyttävä kuin taivutettua ilmapalloa muistuttava kiekura, jolla on tunnistamisen helpottamiseksi luppakorvat ja pitkä häntä...

Tänään oli sitten jo paljon synkempi sää, joten se oli huomattavasti helpompi käyttää maalla seuraavassa raivauspaikassa. Säästetyt teokset löysivät paikkansa vintin hyllyiltä ja säilytyskorista. Lisäksi piti tyhjentää yksi huone sinne tuotavaa isompaa sänkyä ja uusia kaappeja varten. Roudaus tuntuu tällä hetkellä aika ikuiselta projektilta.

Flunssa on menossa ohi, mutta niska- lihakset ilmoit- televat taas. Oikeasti kipeänä ei saisi rasittua. Vaikea yhtälö, kun muuttaa pitäisi vajaan parin viikon kuluttua. Paljon on tehty mutta ihan hirveästi on vielä kesken. Ja ensi viikko on tosi tiukka töidenkin puolesta. Latasin alemman kuvan koneeni taustakuvaksi, että pääsen nauttimaan talvisesta pakkasmaisemasta edes välillisesti. Nyt sataa vettä ikkunan takana sen verran tehokkaasti, että aamulla tuskin on valkoista maassa ainakaan keskellä kaupunkia.

(Ylempi kuva: Hilda Ruokolainen)

Kaikki muuttuu - tai sitten ei

Kun koko ajan pakataan, puretaan, revitään ja muutetaan, mopsi yrittää pysäyttää edes jotain. Kassin matot joutuivat nekin kuitenkin uuteen osoitteeseen.

Syysflunssa ja muutto ovat pitäneet niin tarkasti sisällä viime viikkoina, etten ole juurikaan ehtinyt tarkkailla luonnon muutoksia. Kiinanruusu sentään sitkeästi jatkaa sisätiloissa kukkimista, jonka se aloitti jo keskikesällä parvekkeella. Saa nähdä, selviääkö ikkunalaudan vaihdoksesta...

Edit: Luonnon voimaa tuli kokeiltua sen verran, että toissa yönä lääkitsin kipeytyvää korvaa ja tukkeutuvaa nenää nenäliinanpalaan käärityllä valkosipulilla. Hyvin puudutti ja avasi - haju tosin oli sen mukainen. Aamulla siirryin taas apteekkitavaraan, kun pääsin sellaista hankkimaan. Mutta ehkä juuri valkosipulin ansiosta flunssa ei ole päässyt ihan täysillä päälle.

Aina ei voi olla hyödyllinen

Viime viikonlopun mittavan kanto-operaation jäljiltä tuli oikein roppakaupalla takapakkia. Niska meni ensin pahanlaisesti jumiin ja muutaman päivän päästä vielä niksahti jossain mitättömässä taivaalle vilkaisussa. Kipu yltyi perjantaina niin pahaksi ja lamautti osittain oikein käden, että oli pakko käydä hakemassa lääkärin mielipide. Vaihtoehtoja on pari, mutta ensisijainen hoito sama: lepo ja voimakkaat särkylääkkeet. Ei siis siivota, kanneta, pureta, remontoida, kyykitä tai ojennella. Onneksi muuttoon on vielä reilu kuukausi aikaa.
Kävellä ja hiota kuitenkin saa, kunhan tekee sen omaan tahtiin. (Eilen harkitsin hetken tanssitunnille menoa, mutta onneksi valitsin iltapäiväunet. Tanssinopettajani lähetti terveisiä, että olisi heittänyt niskapotilaan ilman muuta ulos tunniltaan...) Kävimme aamulla miehen kanssa jatkamassa projektia, jossa otamme haltuun tuntemattomia lähinurkkia. Autolla ajaessa monet kohdat vain vilahtavat ohi. Enpä ollut ennen havainnut, että Lotilan koulun ja vilkkaan Mannerheiminkadun (siis Lahdessa) välillä kasvaa tällainen lehtikuusirivistö. Silmät ovat tietenkin aina hakeutuneet vain mainostauluihin. Tuli tsekattua myös yksi omakotialue, joka ei osu normaaleille ajo- tai kävelyreiteille.

Ahkera viikonloppu

Viikonloppu ja tämä maanantaipäivä ovat olleet niin upeita, että jokainen täysijärkinen viettäisi aikansa vain ulkona. Lauantaina onnistuinkin toteuttamaan sienireissun, mutta eilinen meni kokonaan suurisuuntaisen muutto- ja remonttioperaatiomme yhdessä nurkassa. Siivosimme maalla vinttiä ja rakensimme sinne varastohyllyjä, jotta voimme siirtää osan kaupunkiasunnon säästettävistä tavaroista säilöön. Ja meillä on todella tehty jo karsintaa, sillä kukaan ei halua raahata turhakkeita ensin neljää korkeaa kerrosta (huonekorkeus 310) kantaen alas (ei hissiä) autolle ja yhtä erittäin (340) korkeaa kerrosta niin ikään käsipelillä loppusijoitukseen. Mutta kuka silti haluaisi luopua 30 vuoden keräilyn tuloksena kertyneistä äänilevyistä, kirjoista ja sarjakuva-albumeista?

Ihan täysin alusta emme miehen kanssa hyllyjä rakentaneet, sillä löysimme viisi oikein hyvää valkoista hyllykköä viidenkympin yhteishintaan Patina-kierrätyskeskuksesta. Sillä samalla reissulla tosin kaatui unelmani uudesta tammisesta ruokapöydästä, sillä mies löysi jatkettavan puuviiluisen kierrätyspöydän, jonka hän osti viidelläkympillä. Sain sen verran pidettyä puoleni, että tingin mukaan yhden pinnatuolin, joka sopii hyvin aiemmin hankkimiin Tapiovaaran keittiöntuoleihin.

Lauantain sienireissulla oli taas todellinen sadonkorjuutunnelma, sillä tuttu mäenrinne ei tahtonut tyhjentyä ollenkaan suppilovahveroista. Sormet kohmeessa koukin, noukin ja poimin pari tuntia -vasta kotona huomasin, että myös alaselkä ja takamus olivat jäässä pitkästä kyykkimisestä. Jopa kuivatusalustat loppuivat kesken, kun asettelin saalistani kuivumaan. Osan sienistä tietenkin käytin heti kalaruuan lisukkeena.

Muutoksia ja muuttoja

Lauantaisessa metsässä oli vielä pakkasta ja siellä täällä luntakin Salpausselällä Lahden korkeudella. Tänään sadesää on vuoren- varmasti pyyhkinyt kaiken valkoisen ja muuttanut maiseman harmahtavan ruskeanvihreäksi. En ole itse käynyt tänään metsässä, sillä joulukuulle sovittu muuttomme värittää nyt vapaa-aikaamme.

Olen tyhjennellyt vaatekaapeista toivottomia tapauksia jätteisiin ja jollain lailla siedettäviä kierrätykseen. Kirjahyllystä olen pakannut romaaneista aakkosten alkupään H-kirjaimeen asti. Valokuva-albumit ja irralliset, järjestämistä odottavat, valokuvat lähtivät tänään välivarastoon maalle, jossa olen suunnitellut järjestäväni menneet vuodet lapsia varten kansien väliin. Homma taisi taas siirtyä vuodella... Samaan paikkaan päätyivät myös miehen pyöräily- ja venelehdet joita hän aikoo kuulemma lukea vielä eläkkeelläkin.

Ihan vielä ei ole paniikki päällä, mutta työhön on hyvä ryhtyä ajoissa. Olen luvannut huomenna käyttää osan päivästä oikean muuttofirman etsimiseen. Jotain rajanvetoja on silti tehtävä, jotta saan myös varsinaisen työni hoidettua. Vaikka olenkin yrittäjänä oman aikatauluni vartija, pitää sitoumuksista pitää kiinni. Puolitoista kuukautta tuntuu yhtäkkiä kovin lyhyeltä ajalta, kun koko ajan pitäisi myös tehdä vähintään 90-prosenttista työviikkoa.

Ympäristörikos ja kaupunkikulttuuria

Aika surkealta tuntui tänään aamu- päivällä, kun törmä- simme ympäristö- rikokseen Lahden Tapanilan maastossa. Mitä ihmettä on liikkunut patjan, tv:n, tietokoneen, akun ja rautaromun metsänreunaan hylänneen kansalaisen päässä? Ihan siitä lenkkipolun alusta ja sammalmättään vierestä on sitten löytynyt hyvä paikka tyhjentää autonsa?

Paljon iloisempi tunnelma oli eilen lahtelaisen kerrostalon pihalla, kun oikein taloyhtiön luvan kanssa pidimme Lahden Runomaratonin kirppistä. Soitto ja runonlausunta vetivät ihmisiä penkomaan kirjapinoja ja piipahtamaan kahville. Iloisia ilmeitä näkyi paljon, eikä kellekään tullut mieleen heittää vaikkapa pahvimukia asiattomaan paikkaan. Päinvastoin: kirjahyllyistä "siivotuista" teoksista moni löysi uuden kodin.

Vieraana kotona

Tänä syksynä maalla vierailuissa on ollut ihan uusi viritys. Ensin sisaren perhe muutti sinne kesällä, nyt vanhempi tyttäreni on asettunut asumaan sinne pysyvästi, joten nyt olen enemmän vieras kuin emäntä. Vähän oli aluksi oman jälkikasvun kanssa kädenvääntöä siitä, mikä on paikan siisteystaso. Asunnossa on nyt kahdenlaisia alueita. Keittiö, olohuone ja meidän vanhempien puoli ovat niitä alueita, joissa voin edelleen esittää ehtoja ja toivomuksia. Tyttären omaan huoneeseen en pääse enää edes koputtamalla. Muutamassa harrastustilassa katselen yli ja ohi, sillä sotken ihan lahjakkaasti itsekin, kun innostun jostain käsillä tekemisestä.

Tänään olin ihan iloinen järjestelystä, jossa muut laittoivat ruuat ja enimmäkseen myös selvittivät jäljet, kun minä olin sienimetsässä. Muut kyläläiset olivat paukkeesta ja haukunnasta päätellen hirvimetsällä -mitään en kuitenkaan nähnyt. Suppisjahdissa kuuntelin harvinaisen tarkkaan, mistä suunnasta paukkui. Reilussa tunnissa keräsin viitisentoista litraa vahveroita, joten ainakin yksi ihminen kylällä oli tyytyväinen saaliiseen.

Tulin illalla pois häiritsemästä ja jätin nuorison nauttimaan lauantaista keskenään. Kovin railakasta valvomista ei tosin taida olla luvassa, sen verran tiiviisti nuoret naiset tänään siivosivat, leikittivät pienempiä serkkuja ja ulkoiluttivat koiria. Syysiltojen auringonlaskut ovat meidän mäeltämme katsottuina erityisen upeita. Kuva tosin on viikon takaa, kun naapurin isännällä vielä oli jotain hommaa pellolla.

Aikainen aamuherätys

Kahteen viimeiseen viikkoon on kuulunut niin paljon sekä töihin että yksityiselämään liittyvää yövalvomista Helsingissä, että tämän päivän sieniretki vaati suoraan sanoen tiukkaa etukäteispäätöstä ja itsekuria. Olin sopinut, että öisestä saapumishetkestäni huolimatta starttaan miehen kyydissä maalle aamulla klo 7, sillä hän lähti samalla autolla järjestämään Finlandia maastopyöräilyä Messilän maisemiin. Tulin Helsingistä 1.30 ja heräsin kuudelta.

Metsässä olin mäyräkoiran kanssa yhdeksältä. Puolisen tuntia meni etsiessä, mutta sitten alkoi tapahtua. Yksi rinne oli niin täynnä suppilovahveroita, että kaikenlainen väsymys karisi noukkiessa ja uusia paikkoja bongatessa. Löysimme myös hienon herkkusieniesiintymän, parikymmentä kiinteää kaunotarta, jotka paistoin lounaalla broilerirullien lisukkeeksi. Sen jälkeen putsasin kaksi korillista suppilovahveroita kuivausritilöille kuivumaan. Ja kaiken tämän päälle nukuin hyvin pitkät ja syvät päiväunet metsässä väsähtäneen mäykyn ja muuten vain kuorsaavan mopsin kanssa. Heräsin, kun mies tuli maalle meitä hakemaan, aika ryytyneen oloisena hänkin päivän ulkotöiden, liikenteen valvonnan ja roudauksen jälkeen. Takana oli molemmilla rasittava mutta kuiva ja kaunis ulkoilusunnuntai.

Muualla kylässä

Tänä aamuna häkellyin, kun vierailin Mrs Morbidilla. Hän oli myöntänyt minulle the power of schmooze -tunnustuksen, jota bloggarit jakelevat toisilleen kyvystä ottaa muut huomioon. Tässä suhteessa en kyllä ole oikea kohde, sillä laiskuuttani vain nykerrän tätä omaa blogia enkä juuri kommentoi muualla. Mutta varmasti luen, ajattelen ja arvostan muiden kirjoituksia..! Kiitos siis, arvostan myös kaikkia yhteisöllisyystunnustuksia!

Tämän päivän Helsingin Sanomat osoitti, että myös lehdistä saa joskus hyvää sienitietoa. Elämä & Terveys -osastossa oli melkein sivun verran tietoa - pari artikkelia (maksullisia) - sienisokerin eli trehaloosin imeytymishäiriöstä, josta minäkin ilmeisesti kärsin. Kanttarelliateriat ovat jääneet väliin jo pari vuotta tuskallisten vatsanväänteiden vuoksi. Se oli minulle uutta tietoa, että kyse olisikin kaikissa sienissä samasta sienisokerista, jonka määrä ratkaisee. Syön kyllä niin paljon sieniä, että luulisi minun saavan mahanpuruja muistakin kuin kanttarelleista (joskus on tullut punikkitateista, mutta se taas johtunee huonosta kypsennyksestä). Onneksi eivät ole vielä herkkutatit, herkkusienet, korvasienet tai mustavahakkaat vielä aiheuttaneet oireita - ne kaikki ovat Hesarin listalla paljon sienisokeria sisältävinä lajeina.

Odottamattomia kohtaamisia

Metsään menossa ehkä parasta on se, mitä sieltä löytää vastoin oletuksia. Eilen ja tänään lähdin etsimään rouskuja, mutta tulin takaisin haavanpunikkitattien, limanuljaskojen ja nuijakuukusten kanssa. Oli niitä rouskujakin sen verran, että kannatti ryöpätä pieni purkki pakastimeen, mutta edelleen ihmettelen, miten kauan haapa- ja karvarouskujen pääsato antaa odottaa itseään. Vai menikö se ohi jonain sellaisena iltapäivänä, kun en päässyt töiltäni sieneen?

Punikkitatit eivät ole lempisieniäni, mutta hellyin uskomattoman kauniin ja runsaan esiintymän kohdalla ottamaan talteen kiinteimmät punalakit, jotka viipaloin kuivumaan. Tavoitteena on murskata kuivatut viipaleet jauheeksi, jolla on hyvä talvella maustaa keittoja ja kastikkeita. Tällaisessa maustekäytössä punikkitatit ovat mielestäni omiaan, pelkästään syötyinä vähän turhan tuhtia tavaraa sekä vatsalle että kielelle. Ja keitossa tai kastikkeessa hauduttaessa tulee toteutettua kunnollinen kypsennys, mikä on punikkitattien kohdalla välttämätön - muutenhan ne voivat aiheuttaa koviakin mahanväänteitä.

Aivan ihanan kauniita olivat myös kiinteän valkoiset kuukuset ja virheettömät limanuljaskat, joiden violetti pinta ja keltainen jalantyvi sopivat täydellisesti yhteen.

Valokuvatorstai: lapsi

Tyypillinen tilanne meillä maalla: mäyräkoira haluaa olla lapsi lasten ja tyttö tyttöjen joukossa. Tasa-arvoinen suhtautuminen toimii myös toisin päin, siskonlapset suhtautuvat koiriimme leikkikavereina.

Valokuvatorstai etsii lapsi-aiheisia kuvia.

Syksyn ensimmäiset suppikset

Pikainen tiedotus Hollolan metsistä: löysin tänä iltana syksyn ensimmäiset suppilovahverot Messilän - Tiirismaan maastoista. Muukin sato oli ykkösluokkaa: mustatorvisieniä, kanttarelleja ja mustavahakkaita, mausteeksi pari rusko-orakasta. Hyvä reissu myös mäyräkoiran mielestä, vaikka se ei pidäkään erityisesti pitkistä pysähdyksistä, joita hyvät suppilovahveropaikat usein aiheuttavat.

Mustavahakkaiden aika

Viikolla kävin sen verran supassa katso- massa, että osasin sunnun- taina etsiä sieltä musta- vahakkaita. Yksi yläreuna olikin aivan täynnä juuri pintaan nousseita lakkeja, joista kovin moni ei vielä ollut joutunut toukkien valtaamaksi.

Pääosa saaliista tuli taas mustatorvisienistä, joita tuntui kasvavan melkein joka askeleella. Vähän ihmettelin, ettei niitä ollut kukaan kerännyt, sillä perattuja lampaankääpiä näkyi paljon.

Rinteessä tuli vastaan myös ruskeita ryppäitä, jotka kaukaa hetken näyttivät suppilovahveroilta. Kovin lähelle ei tarvinnut mennä, kun sitkeää hyytelöä muistuttavat lakit paljastivat, että kyseessä olivat joko lakki- tai rustonupikat - ainakin minun määritykseni perusteella. Ruskeankeltainen väri viittaisi ensimmäiseen.

Supasta noustessa tein vielä yhden toiveita herättävän löydön, puhtaan ja kiinteän herkkutatin. Ehkä se toinen sato sittenkin vielä nousee, vaikka merkkejä ei juuri ole Lahden seudulla näkynyt. Tänään taas sataa - melkeinpä liikaa. Parin päivän pouta tekisi nyt hyvää metsässä liikkumiselle. Tämän viikon illat menevät tiiviisti työhön kuuluvan kulttuurin parissa, mutta jopa keskiviikkona tai torstaina olisi päivällä aikaa poiketa metsään.

Bileiden jälkeen sieneen

Eilen vietimme maalla kahden koiran ja yhden äidin syntymä- päiviä, joten sienestys ei ollut ihan pääosassa. Juhlimisen sivussa tuli tehtyä koe, jonka tulos kertoo kärpästen ja muiden siivekkäiden pitävän enemmän alkoholittomasta virvoitusjuomasta kuin kuivasta kuohuviinistä. Pöydälle jääneissä limsalaseissa pörisi, skumppapikarit olivat ihan tyhjiä. Vanhemmalle tyttärelleni kiitos hyvistä piirakoista ja kakuista! Myös koirilla oli selvästi hauskaa, sekä "emännillä" eli Bessie-mopsilla (10 v.) ja Doris-mäyräkoiralla (9 v.) että maalla vakituisesti asuvalla Aino-berninkoiralla (alle 1 v.) ja kylässä olleella Pulla-noutajalla (reippaasti yli 10 v.).

Ehdimme juhlien jälkeen illansuussa vielä haravoida pihan ja lähiympäristön sienistä. Löysimme siskon lasten kanssa ihan mukavasti kanttarelleja ja mustarouskuja sekä muutaman rusko-orakkaan. Näin myös muutamia keltavalmuskoita, jotka tällä kertaa jätin keräämättä.

Tänään pääsin ihan metsään asti. Tuttu kuusikko näytti ihan tyhjältä, joten
suunnistin aamuauringossa kohti soisempaa aluetta. Sienet lisääntyivät kosteuden myötä. Lakritsirouskut eivät ole syötäviä, mutta runsaina kasvaessaan kuitenkin komeita ilmestyksiä. Mustarouskut eivät nekään kelpaa nykyään useimmille - ne minä keräsin talteen. Vastaan tuli myös kanttarelleja, mustia torvisieniä, vaaleita orakkaita, lampaankääpiä, keltahaarakkaita ja ties mitä sellaisia lajeja, joita en tunnista.

Tämä sieniluettelo johtuu vain ja ainoastaan eilisestä valtakunnallisesta sienipäivästä. Kävin minäkin tänään vielä iltapäivällä tsekkaamassa Marttojen sieninäyttelyn Lahden sadonkorjuumarkkinoilla. Valikoima ei ollut kovin laaja, mutta pöytään oli saatu haalituksi yksi kappale kesän kohusientä tuoksuvalmuskaa eli matsutakea. Täällä Hämeessä sitä ei Marttojenkaan mukaan juuri kannata metsästää vaan keskittyä ihan normaaleihin ruokasieniin. Sopii minulle, koska en ole koskaan kuvitellut tienaavani sienillä. Mutta toki toivon, että mahdollisimman moni kerääjä hyötyy hommasta myös taloudellisesti, eihän sieniä muuten toreille ja kauppoihin saada!

Yltäkylläinen elokuun puutarha

- Täydellinen katokin olisi parempi kuin tämä, anoppi huokasi tänään omasta mielestään umpeenkasvaneella puutarhamaalla. Tänä kesänä kaikki on kasvanut niin, ettei lähes kahdeksankymppinen teräsnainen tahdo jaksaa harventaa, korjata, raivata ja mitä kaikkia toimenpiteitä niitä onkaan. Minä huokailin myötätunnosta, mutta olin tietenkin taas hirvittävän tyytyväinen saamiini papuihin ja kurkkuihin.

Kovin vähän on hyötyä meistä jälkeläisistä ja puolisoista, jotka käymme silloin tällöin avustamassa jossain nurkassa. Tänään kumartelin maasta muutaman ämpärillisen omenapudokkaita kompostiin. Siitäkin työstä sain runsaat kiitokset, sillä anoppi ei yleensä yritä sälyttää harrastustaan muille kuin kaikkein kiireisimpien ja raskaimpien töiden aikaan.


Sienimetsässä oli nyt selvästi tauon paikka. Eilisellä reissulla katsastin yhden sekametsän ja sammaleisen kuusikon pläntin. Uusia itiöemiä olivat kehittäneet vain haperot, rouskut olivat joko mätiä tai kuivia. Sieltä täältä löytyi suuriksi kasvaneita kanttarelleja, joista osa oli ehtinyt pahentua. Syötävissä sienissä iloinen yllätys oli parinkymmenen kiinteän vaalean orakkaan rypäs. Upea samettijalkatupas piristi mieltä, vaikka laji ei olekaan syötävä.

Valokuvatorstai: Kas kummaa

Parveke tarjosi mukavan yllätyksen tänään aamulla. Kiinanruusu oli avannut samaan aikaan kaksi kukkaa. Ehkä se kukkii nyt urakalla, sillä olen uhkaillut kasvia leikkauksella. Nuput kun ovat kaikkein pisimpien oksien kärjissä.

Valokuvatorstai etsii kummastuttavia havaintoja.

Valokuvatorstai: tuore

Lounaaksi tein porkkanakeittoa tuoreista, tänään torilta ostetuista porkkanoista. Iltapäivällä käytin lopun keiton osana sämpylätaikinaa. Tuore leipä riittää iltaruuaksi juuston ja kurkun kanssa.

Valokuvatorstai etsii tuoreita ajatuksia.

Rouskuja, rouskuja

Joskus kolahtaa oikein kunnolla. Tänään jo ensimmäiset metrit Tiirismaan-Messilän maastoissa näyttivät, että nyt niitä on: rouskuja. Sieviä ruskeanpunaisia kangasrouskuja oli ajoittain jopa polulla niin paljon, että piti varoa astumasta päälle. Ja kun olin löytänyt ensimmäisen mustarouskupaikan tiheästä kuusikosta, aloin havaita piilottelijoita muualtakin sammaleen ja karikkeen seasta. Pieniä, kiinteitä ja madottomia... Olin osunut paikalle juuri oikeana päivänä.

Tänään ilma oli pitkästä aikaa aurinkoisen kuuma, mutta metsässä sää oli siedettävä jopa iltapäivällä. Maakin oli parin poutapäivän aikana kerinnyt kuivua lenkkarille käveltäväksi. Kertakaikkisen täydellinen sieniretki, jonka aikana löysin myös täysin puhtaita lampaankääpiä ja pari pienehköä herkkutattia.

Kanttarellitalkoissa

Viimeisen parin viikon aikana pihalla ja lähi- metsissä on usein näyttänyt tältä: kanttarellien keltaisten laikkujen täplittämältä. Sieniä tuntuu nyt tunkevan yhtä hyvin hiekan läpi, ruohikon seasta kuin pimeimmän kuusimetsän karikkeen sisältä.

Kanttarellit ovat helppoja ja arvostettuja sieniä, mutta minähän en niitä voi syödä kuin hyvin varovasti muutama vuosi sitten saamieni suolisto-oireiden vuoksi. Onneksi kestän vielä herkkutatteja, rouskuja ja mustia torvisieniä, joista ensimmäiset löytyivät eilen aivan keskeltä pihaamme. Enkä löytäjä suinkaan ollut minä vaan valpas 6-vuotias Noora, joka koko ajan kulkee kanssani opettelemassa sieniä ja auttamassa niiden keruussa ja käsittelyssä.

Viime viikolla löysin ensimmäiset kangas- ja mustarouskut, joista tehty salaatti maistui erityisen hyvältä. Ihania olivat myös ne kaksi herkkusientä, joista naapuri ystävällisesti vinkkasi - hän kun ei uskalla lajia käyttää. Muutamana viime päivänä olen syönyt paistettuja sekasieniä (koivu- ja viinihaperoita, rusko-orakkaita, lampaankääpiä ja punikkitatteja) kaikenlaisina versioina, viimeksi tänään sinihomejuustomurulla ja ruohosipulilla höystettynä. Ja herkkutatteja on löytynyt sen verran, että niitäkin on päästy siivuttamaan ja kuivaamaan.

Sateinen kesä suosii sienestäjiä - kunhan nyt vedentulo pysyy kohtuudessa, etteivät metsät ihan soiksi muutu. Marjojen keruu on sen sijaan jäänyt harvoina poutahetkinä kakkoseksi. Eilen yritin löytää vadelmia, mutta niitä oli tosi vähän. Keräsin niukan saaliini lisäksi valkoisia viinimarjoja ja keitin sekahilloa, johon lisäsin vielä mintunlehtiä makua tuomaan. Kesältä sekin maistuu, vaikka ei olekaan puhtaan vadelman veroista.

Tragedia pahvilaatikossa

Vintiltä hillopurkkeja hakiessa tuli vastaan surullinen näky. Yhdestä pahvilaatikosta oli tullut surmanloukku pikkulinnulle, joka jossain vaiheessa on ehkä etsinyt suojaa ullakolta.

Ensimmäiset viinimarjat on nyt kerätty ja keitetty hilloksi. Lopputulos tosin on joka kerta epävarma melkein seuraavaan päivään asti, sillä yritän hyydyttää marjat ilman hillosokeria, joka perheenjäsenten mukaan kuulemma maistuu pahalta. Siksi pensaissa on oltava ajoissa, jotta mukaan saa myös raakoja marjoja ja niissä olevaa, hyytymistä edistävää, pektiiniä.

Punaisia marjoja ei ole juuri ollenkaan, eikä ihmekään, kun pensaiden kunto on tällainen. Mustia tulee kohtalaisesti, valkoisia taas vaivaa joku ötökkä. Itse asiassa näinkin niitä ällötyksiä pensaassa, jonka lehdet näyttivät pahimmin kurtistuneilta. Jotain kummaa puutarhassamme nyt tapahtuu, kun kirsikkapuukin on taas melkein syöty, eikä omenia tule ollenkaan. Kylässä ollut puutarhuri heitti epäilyn jostain kääriäisistä, mutta siinä vaiheessa meistä kumpikaan ei ollut nähnyt syylliseksi epäilemiäni otuksia.

Tiedosta on tietenkin hyötyä vain siinä tapauksessa, jos aikoo yrittää tehdä ongelmalle jotain. Myrkyttämistä emme ole harrastaneet koskaan, eikä se tietenkään ole ratkaisu tähän aikaan vuodesta, kun satoa pitäisi korjata. Nyt tuntuu uuvuttavalta, pitänee laittaa asia pohdintaan.

Puolikuntoisena lomalla

Ensimmäisen lomaviikon lopuksi kehitin vaivan, jota en ennen olekaan kokeillut. Sunnuntaina vasen silmäluomi alkoi ensin aristaa ja turposi sitten tunnissa lähes näkökentän peitoksi. Eilen tulehdus oli "valunut" silmän alle poskeen, jonka punaista turvotusta ei saanut piiloon aurinkolasien taaksekaan. Lääkäriltä saatu antibioottivoide tehoaa selvästi, mutta vielä tänäänkin oli aika puolitehoinen olo puistojumpassa.
Ennen silmäluomitulehdusta ehdin piipahtaa lauantaina ja sunnuntaina Hollolan metsissä, joissa on nyt haperojen aika. Yksi kehnäsieniesiintymä piristi, sillä vaalenruskeat yksilöt olivat vasta avautumassa ja siksi parhaimmillaan.