Metsään menossa ehkä parasta on se, mitä sieltä löytää vastoin oletuksia. Eilen ja tänään lähdin etsimään rouskuja, mutta tulin takaisin haavanpunikkitattien, limanuljaskojen ja nuijakuukusten kanssa. Oli niitä rouskujakin sen verran, että kannatti ryöpätä pieni purkki pakastimeen, mutta edelleen ihmettelen, miten kauan haapa- ja karvarouskujen pääsato antaa odottaa itseään. Vai menikö se ohi jonain sellaisena iltapäivänä, kun en päässyt töiltäni sieneen?Punikkitatit eivät ole lempisieniäni, mutta hellyin uskomattoman kauniin ja runsaan esiintymän kohdalla ottamaan talteen kiinteimmät punalakit, jotka viipaloin kuivumaan. Tavoitteena on murskata kuivatut viipaleet jauheeksi, jolla on hyvä talvella maustaa keittoja ja kastikkeita. Tällaisessa
maustekäytössä punikkitatit ovat mielestäni omiaan, pelkästään syötyinä vähän turhan tuhtia tavaraa sekä vatsalle että kielelle. Ja keitossa tai kastikkeessa hauduttaessa tulee toteutettua kunnollinen kypsennys, mikä on punikkitattien kohdalla välttämätön - muutenhan ne voivat aiheuttaa koviakin mahanväänteitä.Aivan ihanan kauniita olivat myös kiinteän valkoiset kuukuset ja virheettömät limanuljaskat, joiden violetti pinta ja keltainen jalantyvi sopivat täydellisesti yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti