Taas on metsässä kuivaa

Ei ole satanut ainakaan pariin viikkoon, mikä alkaa näkyä sienisadossa. Viime keskiviikkona kävin maalla katsomassa herkkutattipaikat, ja se oli kyllä ihan viime hetkellä. Enemmän löysin jo pilalle menneitä kuin kunnossa olevia yksilöitä. Osa oli jo alkanut kuivua pystyyn sillä tavalla, että peratessa piti tosissaan pohtia, ovatko sienet vielä kunnossa. No, pari korillista eli useita kiloja niitä tuli silti, vaikka perkaushävikki olikin harvinaisen iso tämän syksyn aiempiin kertoihin verrattuna.

Herkkutattien lisäksi olen löytänyt karva- ja kangasrouskuja, mutta kovin vähän tämänkin blogin nimikkosientä mustarouskua. Melkein aina olen lisäksi ollut myöhässä, harvat mustat herkut ovat jo ehtineet toukkaantua tai mädäntyä. Lisäksi olen törmännyt muutamaan suppilovahvero- ja torvisienipaikkaan. Torvisienet ovat aina ilahduttavia löytöjä, suppiksia sen sijaan en ole vielä varsinaisesti ryhtynyt etsimään. Niitähän kerätään sitten, kun pakkanen on vienyt jo kaikki muut lajit.

Tänään kävin koiriemme kanssa tekemässä tosi kevyen kurkistuksen Lahden Tapanilan maastoon, jossa kaikki muut ulkoilijat tuntuivat ulkoiluttavan sauvoja. Kuivuus oli jo ehtinyt käpertää rouskujenkin lakien reunat, joten keräsin tarpeet vain yhteen salaattiin. Muutama kaunis sillihapero ilahdutti - söimme ne jo leivän päällä kaalipadan ohessa. Nyt odotan sateita.

Kuulaiden sienipäivien koukussa

Olen monta kertaa miettinyt, miksi minun on syksyllä päästävä sienimetsään ihan joka ikisenä vapaahetkenä. Mania on melkeinpä vain pahentunut vuosien myötä. Tänäkin syksynä olen monesti juossut, ajanut ja pyöräillyt sienestämään illalla töiden jälkeen, vaikka olisi ihan kohta hämärää, käyttänyt tuntikausia viikonlopuista samoiluun ja jopa siirtänyt töitä eteenpäin voidakseni nauttia sammaleen ja itiöemien tuoksusta keskellä työviikkoa. Eikä siksi ole ollut aikaa tätäkään blogia päivittää, siksi siis pitkä hiljaisuus.

Yhtä syytä ei tietenkään ole. Keräily tietenkin vetoaa tietynlaisiin ihmisiin, mutta en minä mitään muuta niin kauheasti himoitse. Pidän kyllä kuivattuja suppilovahreroita, torvisieniä ja herkkutatin viipaleita sisältävästä purkkirivistöstäni, mutta niitäkään en jatkuvasti ihaile.

Ravinto ja kulinarismi ovat arvoja nekin. Olen oikein iloinen siitä, että tietyissä sienilajeissa on paljon d-vitamiinia ja lopuissakin valkuaista, mutta enpä muutenkaan intoile ravintoasioiden kanssa. Se on jo vähän tärkeämpi asia, että sienet ovat ns. ilmaista ruokaa (jos ei laske työtunteja ja mahdollisia matkakuluja), mutta vielä enemmän arvostan alkuperän merkitystä. Tunnen maastot ja vältän likaisimpia paikkoja (tosin keräsin sieniä myös Tshernobylin laskeuman aikaan, vaikka juuri tätä Päijät-Hämettä pidettiin yhtenä saastuneimmista alueista Suomessa). Ja sillä alkaa jo olla ihan huomattavan paljon väliä, että metsästä löytää paljon useampia lajeja kuin torien sienimyyjiltä, marketien sienivalikoimista puhumattakaan. En saisi ikinä leppärouskusoosia tai mustarouskusalaattia, jos olisin ostosienten varassa. En pääsisi kokeilemaan kaikenlaisia hassujakin reseptejä, jos maksaisin kalliin hinnan litrasta sieniä ja tekisin siitä aina vain sitä takuu- varmasti onnistuvaa ruokalajia.

Perimmäinen syy sienimetsässä viihtymiseen on sittenkin vielä jotain muuta. Olen ehdottomasti syysihminen, joka aktivoituu aina siinä vaiheessa, kun lämpötila vaihtuu rantakeleistä jonnekin +10:n ja +20:n välimaastoon. Nautin sammaleisessa kuusimetsässä samoilusta saappaat jalassa, ihailen syksyn merkkejä metsäluonnossa. Vaikka keltaiset lehdet piilottavat kanttarellit ja mustuneet lehdet muistuttavat torvisientä, ei haittaa! Rakastan haasteita, innostun ihan hirveästi, kun löydän aarteita sammalen tai heinän seasta. Suunnittelen joka kerta metsään mennessäni, mitä sieltä etsin - ja palaan melkein joka kerta aivan erilaisen saaliin kanssa. Olen melkein pettynyt, jos päädynkin vain tyhjentämään tutun kanttarellipaikan.

Pitkään minulla oli tavoitteena oppia joka vuosi yksi uusi laji, jota uskaltaisin varmuudella kerätä. Olen joskus laskenut ravinnoksi käyttämieni lajien määrän ja päätynyt yli viiteenkymmeneen. Tietenkään en näe niistä joitain kuin kerran tai pari elämässäni (esimerkiksi huhtasieniä olen päässyt keräämään vain yhtenä keväänä), mutta uuden tilaisuuden tullen voisin taas iloisesti tervehtiä tuttua. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin vähän taantunut. Joka ikisellä sienireissulla tulee eteen tuntemattomia lajeja, mutta ei oikein sellaisia, joista uskoisin minulle olevan iloa joko ravintona tai jossain muussa puuhassa, vaikkapa värjäyksessä. Tällä hetkellä vain ei oikein ole aikaa harrastaa mitään käsitöitä, sienestys ja ruuanlaitto vievät kaiken liikenevän ajan.

Olen haaveillut sienineuvojakoulutuksesta tai jostain muusta, joka nostaisi minut asteen korkeammalle tasolle harrastuksessani. Voisin toki yrittää etsiä sieniä myyntiinkin, mutta siihen pitäisi olla ihan eri lailla aikaa. Toistaiseksi olen halunnut itse käyttää kaikki herkkutatit ja suppilovahverot itse tai antaa ne lahjaksi.

Ehkei harrastuksen kanssa olekaan pakko päästä loputtomasti kehittymään, pääasia on virkistyä. Aika usein vain katson ympärilleni ja ihailen eri värisiä ja muotoisia sieniä, joista en tiedä yhtään mitään. Kauniit myrkkysienetkin ilahduttavat maiseman kaunistajina.

Paras seuralaiseni, 12-vuotias Doris-mäyräkoirakaan ei enää jaksa liikkua ihan missä tahansa maastossa. Olen nyt antanut itselleni luvan käydä Doriksen kanssa leppoisilla retkillä, joilta keräämme kohtuullisen määrän sieniä ja mahdollisimman paljon muita elämyksiä. Joskus vähän kinastelemme polun haarassa siitä, minkä reitin valitsemme. Joka kerta tulemme kuitenkin kotiin onnellisina. Reissun jälkeen Doris menee lepäämään, minä jatkan usein vielä keittiön pöydän ääressä saalista peraten. Aika usein saan vielä miehen avuksi, ihan pyytämättä.

Mustia torvisieniä lenkkipolkujen vierestä

Meillä on kaksi iäkästä koiraa (mopsi, 13 ja mäyräkoira, 12), joiden liikkuminen metsässä alkaa olla jo vähän niin ja näin. Mäyräkoira kyllä lähtee sieneen mielellään, mutta osoittaa aika pontevasti, että mieluummin sittenkin kulkisi tiellä tai vähintään polulla kuin yrittäisi pomppia mättäillä tai varsinkaan kaatuneiden runkojen yli. Sillä tuntuu olevan pettämätön sisäänrakennettu kompassi, jonka neula aina osoittaa joko kotiin tai metsänreunaan parkkeerattuun autoon päin. Mopsi taas seuraa hissuksiin emännän kannoilla ja odottaa, että joku nostaa sen taas kohta autoon tai sohvalle.

Tänään iltapäivällä halusin kuitenkin ehdottomasti hyödyntää +19 asteen lämmön ja päätin, että nyt sitten sienestetään Lahden Tapanilan hiihtomajan maastoissa, joissa voisi kulkea pääväyliä vaikkapa rollaattorilla tai pyörätuolilla. Halusin ottaa kummatkin koirat mukaan, jotteivät ne joutuisi jäämään yksin (kaksin) kotiin muiden ollessa töissä.

Ja sujuihan se, vaikka silloin tällöin haastoinkin seuralai- siani hieman polusta sivuun. Mm. yläkuvan mustat torvisienet löytyivät noin viisi metriä polusta ja parinkymmenen metrin päässä yhdestä käytetyimmästä päälenkkiväylästä. Useimmat ulkoilijat tuntuivatkin olevan taas liikkeellä kuntoaan hoitamassa, joten sain ihan yksinoikeudella kerätä saaliin talteen. Yksi pariskunta suorastaan ihmetteli, että metsästä löytyy sieniä. Heidänkin jaloissaan oli tuolloin juuri ihan mittava rykelmä limanuljaskoita (toinen kuva). Mutta sienestys ja sienten havaitseminen tietenkin vaatii sekä kiinnostusta että joka reissulla kehittyvää sienisilmää.

Kotona seuralaisiani sitten väsytti ihan reippaasti, ja keittiön matolla oli hyvä ottaa päiväunet samalla, kun minä perkasin sieniä. Torvisienistä saa keiton huomiseksi, muutamat haperot ja yhden pienen herkkutatin paistoin jo tänä iltana leivän päälle. Ja ne limanuljaskat sopivat joko risottoon tai pastakastikkeeseen, katsotaan nyt.

Tattisyksy jatkuu ja toivottavasti paranee

Pistäydyin tänä aamuna Lahden kauppatorilla, jossa tutulla vihanneskauppiaalla oli myynnissä herkkutatteja. Läheisen thai-ruokapaikan ahkerat naiset olivat kuulemma keränneet oman työnsä ohessa. Koska tänään ei ollut omassa firmassa ihan pakollisia töitä, innostuin lähtemään metsään itsekin (tutulle kauppiaalle saatoin sanoa, että palaan hänen tiskilleen huomenna tarkistamaan tilanteen, mikäli en itse löydä mitään).

Mies oli menossa muutenkin maalle päin rakennusprojektin takia, joten koirat ja minä pääsimme samassa kyydissä. Tai itse asiassa kuvio meni taas niin päin, että minä ajoin pakettiauton tarvikkeineen maalle, mies hoiti päivän kuntoilut ajamalla sinne jotain sopivaa kiertotietä maantiepyörällä. Takaisin tullessa nostimme pyörän tavaratilaan.

Tapasin ensin appivanhempia ja keräsin heidän pihastaan omenoita, sen jälkeen lähdin tsekkaamaan lähimetsiä mäyräkoiran kanssa. Ensimmäinen kohde oli täysin kuiva ja sadoton, mikä hetkeksi masensi. Mutta kun kerran olin autolla liikkeellä, päätin tsekata pari muuta metsätien vartta. Jo auton ohjaamosta näin, että tatit alkoivat lisääntyä ojissa. Suurin osa niistä oli ylikypsiä punikki- tai lehmäntatteja, mutta yleensä niiden perässä tulevat myös herkkutatit.

Ja löytyihän niitä, kun ehdin parkkeerata auton metsätien varteen ja lähteä tarkistamaan jalan sen reunoja. Ensin löytyi muutama ylikypsä, sitten pieniä ja vähän isompia kiinteitä yksilöitä karikkeen seassa. Aika paljon ihan valkoisia pillejä, jokunen jo helmoistaan kellertävä ja vihertävä. Useimmat ihan puhtaita sienisääskistä, jokunen kuivumassa pystyyn. Äkkiä ne pitää nyt kerätä, jotta päätyvät pannulle tai ritilälle kuivumaan!

Mäyräkoira ja minä saimme saaliiksi myös vähän kanttarelleja, limanuljaskoita, koivuhaperoita ja sen verran kauniita haavanpunikkitatteja, että viitsin ottaa niistä pienimmät mukaan. Käsivaralla punnittuna kahteen koriin keräsin ainakin viisi kiloa sieniä, joista valtaosa herkkutatteja. Ei ihan huono saalis.

Ja jos jotakuta kiusaa autoilu ns. ekologisessa harrastuksessa (minua itseäni aika paljonkin), niin tiedoksi: kilometrejä kertyi alle 40, ja samalla reissulla kävin tervehtimässä sekä appivanhempia että äitiä ja sisarta. Autossa kulkivat myös tarpeelliset rakennustarvikkeet ja miehen varavaatteet. Metsään enää kykenettömille appivanhemmille vein myös tuliaisiksi osan herkkutateista, jotka paistettiin iltapäiväkahvien aikaan leivän päälle. Samalla tuli ulkoilutettua koiratkin kunnolla: mäyräkoira pääsi metsään, mopsi sai viettää laatuaikaan anopin inspiroivassa puutarhassa. Oikein hyvä päivä.

Herkkutatteja!

Uutiset Pirkanmaan ja Kainuun herkkutattisadoista ovat saaneet minut viime viikkoina muutamaan kertaan metsään hyvin toiveikkaina. Lahden ja Hollolan metsissä on kuitenkin ollut harvinaisen tyhjää, vaikka kuinka olen yrittänyt koluta suonreunoja ja ojanpohjia. Kunnes eilen tärppäsi.

Ensimmäinen herkkutattikaunotar pilkisti sammalesta Lahden puolella, aivan Tapanilan hiihtomajan läheisyydessä. Ei siinäkään metsässä ollut muutamaa haperoa lukuun ottamatta muita sieniä, mutta löytö kuitenkin innosti jatkamaan eteenpäin.

Hollolan puolella piipahdin metsään, jossa viime viikolla ei ollut mitään ja järkytyin: metsätiellä mätäni kolme jo ylikypsää herkkuttia. Onneksi lähitien vieressä sitten tärppäsi. Sammalen seasta pilkisti monta kiinteätä, valkopillistä kaunotarta, joiden oikea keruuaika oli juuri sillä hetkellä.

Mäyräkoira olisi jo halunnut kotiin, mutta minä olin määrätietoisesti sitä mieltä, että tsekkaamme vielä metsänreunan vajaan kilometrin päässä. Sekin kannatti, sillä sain täydennystä sekä juuri nousseista että jo vähän kypsemmistä tateista. En edes nirsoillut, otin talteen kaikki isotkin itiöemät, kunhan vain uskoin niissä olevan vielä hyvää materiaalia.

Ja tulihan sienistä monta pellillistä kuivattavia lastuja ja aivan ihana tuoksu koko asuntoon! Tänään syömme paistettuina ne herkkutattikuutiot, jotka sain talteen perkaamalla jo vähän kypsemmät yksilöt. Nyt polttelee päästä metsään heti uudestaan, sillä eihän tämä onni kovin monta viikkoa kestä.

Vesillä sienestyksen sijasta

Näin poikkeuksellisena kesänä ei enää kannata edes valittaa. Kuumuudessa ja kuivuudessa ei sieniä ole noussut muutamaa yksittäistä (löytöhetkellä jo pilalle kuivunutta) tattia ja haperoa lukuun ottamatta. Luontokokemukset on haettava muualta.

Takavuosina halusin aina valita purjehduksen sijasta metsissä samoilun, mutta nyt ei siis ollut valinnan vaikeutta, kun perheemme pitkästä aikaa sai vanhan puuveneen retkikuntoon ja vesille Helsingin, Porvoon ja Sipoon vesille. Itse asiassa kyseessä oli laajennettu perhepurjehdus, sillä saimme mukaan myös ystäväpariskunnan ja yhdelle etapille kokeneen purjehtijaystävän, joka on purjehtinut veneemme kilpailumiehistössä lähes kaksikymmentä vuotta.

Olihan meitä väkeä, vanhassa 8mR- eli kasi- veneessä kuusi ihmistä ja kaksi koiraa. Itse purjehduksen aikana väkeä ei ollut yhtään liikaa, sillä kilpailumiehistöönkin voi kuulua kuusi henkeä. Mutta retkipurjehdukseen kuuluu myös majoittuminen, mikä on aikamoinen haaste kapeassa ja matalassa puuveneessä. Ratkaisimme pulman niin, että retkimiehistömme kaksi pariskuntaa otti mukaansa teltat. Mies, koirat ja minä majoituimme veneessä. Ensimmäisessä saaressa tosin oli luksustason sisämajoitus ystäväpariskunnan mökissä saunoineen, suihkuineen ja kunnon keittiöineen. Ja tietenkin tarjolla oli myös se ihanan lämmin - ja yllättävän levätön - merivesi.

Olimme vesillä samoihin aikoihin, kun kaksi isoa myrskyä parturoi metsiä idässä, ja kyllähän ukkospuuskaiset tuulet tuntuivat hieman meidänkin kulkemisissa. Emme halunneet ottaa riskejä, joten jätimme purjehduksen väliin parina pahimpana tuulipäivänä ja vietimme päivät saaritalkoissa ja lepäillen. Kummasti sitä irtaantui jo viidessä päivässä normaalista arjesta, vaikka kännykät olivatkin mukana.

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui tällä kertaa ruokahuolto, sillä 1921 rakennetussa aluksessamme ei ole mitään systeemiä ruokien viilentämiseksi. Normaaleina kesinä merivesi on usein sen verran viileää, että pilssissä eli käytännössä vesilinjan alla pohjalla ruuat pysyvät hyvinkin viileinä. Mutta nyt sai todella miettiä, mitä uskaltaa syödä enää toisena päivänä. Ja kun on koko ajan kuuma, vettä ja muutakin juotavaa kului normaalia enemmän.

Alkuperäinen ideamme oli olla vesillä viikko. Säätiedotukset, kaksi sydänsairasta koiraa ja kylmäsäilytysongelmat saivat meidät palaamaan pari päivää aiemmin kotiin pahemmin asiaa edes miettimättä. Ihan hyvä ajoitus, sillä jo laiturilla saimme niskaamme ensimmäisen sadekuuron. Eihän vesi sinänsä haittaa oikeissa varusteissa, mutta seuraavana päivänä ukkoskuurot olivatkin jo aika paljon kovempia.

Harjoittelureissu antoi paljon ideoita siihen, miten varustamme itseämme ja venettä ensi vuotta ajatellen. Yhteen asiaan emme kuitenkaan välttä- mättä pääse vaikut- tamaan: kovin monessa paikassa on telttailu kielletty. Syynä voi olla luonnonsuojelu, mutta ihan kaikkialla en sitäkään niele. Isoa ongelmaa tuskin asiasta edes tulisi, sillä kovin monet veneet ovat nykyään liikkuvia kesämökkejä, joissa on kaikki mukavuudet netistä pakastimiin ja riittävästi tilaa myös kaikille miehistön jäsenille. Mutta jos halutaan kannustaa ihmisiä retkipurjehtimaan myös vaatimattomamman kokoisilla veneillä, pitäisi heidän kai johonkin majoittuakin. Kaikkialla ei ole tarjolla mökkejä tai hotellihuoneita, eikä kaikilla ole niihin varaakaan. Ja lämpimässä säässä teltta (tai lämmittämätön purjevene) on ihan riittävän suojaisa nukkumapaikka.

Kulttuurimatkalla Hämeessä

Hups vain, kevät ja puolet kesästä kului muutossa. Kun nyt lopulta olisi aikaa liikkua luonnossa ja sienestää, helteet asettavat omat ehtonsa. Ei ole sieniä, mutta luonnonvesissä sen sijaan pääsee hyvin uimaan. Ja huomenna on taas tarkoitus mennä melomaan.

Hieman olen ehtinyt harrastaa kesään kuuluvaa kultturiakin. Muutama päivä sitten kävin ystäväni kanssa jo perinteiseksi muodostuneella taidereissulla, joka on pisimmillään ulottunut Retrettiin ja Fiskarsiin, molemmat hyvinkin kolmen tunnin päässä lähtöpisteestä Lahdesta. Hellesäässä päätimme nyt pysyä lähikohteissa ja etsimme kohteet 70 kilometrin säteeltä.

Ensimmäiseksi minä siirryin junalla Riihimäelle, johon ystävä tuli omalla autolla toiselta kesäreissulta. Kohteina olivat Suomen Lasimuseo ja Riihimäen taidemuseo - molemmissa hienot näyttelyt mutta vain vähän ihmisiä. Jos taidemuseon Ajan muodot -näyttely Schjerfbeineen olisi esillä vaikkapa Ateneumissa, jonot olisivat ihan erilaiset... Lasimuseon ja Suomen metsästysmuseon välissä oli tarjolla hauska "metsä" valokuvia, joiden ottajaa en tosin muista.

Toinen kohteemme oli Hausjärvellä Eija Rasinmäen mattokutomossa järjestettävä kesänäyttely Juuret, jonka sisällä oli neljä kerrosta kudottua ja maalattua taidetta. Ystäväni ja minä pidimme tällä kertaa enemmän käyttötekstiilien, tekstiilitaiteen ja kangaspuiden yhdistelmästä kuin maalauksista. "Onneksi" ei ollut mukana kotimme mittoja, muuten olisin tehnyt useammankin mattohankinnan. Voi tosin olla, että vielä myöhemmin kesällä palaan paikalle.

Paluumatkalla Lahteen ehdimme vielä Kärkölään Huovilan puistoon, joka on siis Carl Constantin Collinin perustama englantilaistyylinen maisemapuisto reilun sadan vuoden takaa. Puistossa oli tarjolla myös pieni Huovilassa maalattu maisemataidenäyttely hyvältä taiteilijalta Anna-Liisa Kankaanmäeltä, mutta esillepano vanhan kauppamakasiinin pimeällä vintillä oli kyllä onneton. Paljon enemmän Huovilan maisemista sai irti kiertämällä puiston lampineen itse. Minä ihastuin myös vanhan kartanon kivijalkaraunion sisään rakennetusta installaatiosta kasveineen ja vähän kitchahtavine koriste-esineineen. Kuuman auringon porottamilla raunioilla oli hetken hyvin eteläeurooppalainen tunnelma.

Kahden naisen taidematkamme kesti kymmenisen tuntia ja piti sisällään näyttelyiden ohella parit kahvit ja lounaan ja ihanan pulahduksen Orimattilan Kalliojärvellä. Orimattilaan taas päädyimme, kun yritimme ahnehtia vielä Villa Roosankin ohjelmaamme. Oli ehkä onni, ettei näyttelynpitäjä innostunut päästämään meitä kierrokselle enää muutama minuutti ennen sulkemisaikaa. Nytkin näimme ja koimme valtavasti ja todistimme ainakin itsellemme, että lähimatkailu kannattaa. Kovasti toivoisin, että ihmiset löytäisivät hyvän tarjonnan myös muista kuin supersuosituista kulttuurikohteista.

Se virallinen kevään korvasieniretki

Viisikymppisellä ihmisellä alkaa olla jo aika paljon perinteitä, vaikka niitä ei olisi tietoisesti rakentanutkaan. Yksi parhaista on toukokuinen korvasienireissu, jolle olen päässyt jo vuosia miehen biologiveljen, muutaman suvun koiran ja muuten vaihtuvan seurueen kanssa. Tänään mukaamme tuli myös miehen sisar, joka on sieniharrastaja hänkin. Koiraporukkamme muodostivat 12-vuotias mäyräkoira ja 15-vuotias noutaja.

Jo lähtöhetkillä näimme, että kohta ennustukset toteutuvat ja alkaa sataa. Onneksi oli vielä niin lämmin, ettei se lannistanut intoa. Metsässä tosin huomasi varsin nopeasti, miten pian märkien vaatteiden alla alkaa palella. Ja minulla sentään oli sadetakkikin - se tosin on juuri sen verran lyhyt, että housut takin ja saappaiden välillä kastuivat litimäriksi. Mutta kun tarpomista oli takana puoli tuntia, kehon lämpö alkoi vaikuttaa.

Tsekkasimme nopeasti pari hakkuuaukkoa, jotka osoittautuivat vielä liian nuoriksi - palaamme niille siis ensi vuonna. Kun sade vain jatkui, päätimme suunnistaa kohti muutaman viime kevään "varmoja paikkoja", jotka siis alkavat jo olla yli-ikäisiä. Mutta onneksi niissä metsissä aina sen verran kuljetaan ja rikotaan maata, että metsäteiltä löytää yleensä jotain. Niin tälläkin kertaa: suurin saalis oli putkahtanut meitä odottamaan muutaman sadan metrin tienpätkälle, pariin kolmeen paikkaan. Loput löydöt olivat yksittäisiä.

Viikon helle ei välttämättä ollut ihan hyvä pohjustus sienireissullemme, vaikka korvasienet lämpöä kaipaavatkin. Kuivuus vaivasi osaa paikoista, jotkin sienistä olivat jo ehtineet kypsyä melkein yli. Huhtasieniä ei näkynyt ainuttakaan, vaikka muutamassa edellisvuosien paikassa oli sopivasti myös hirvimiesten nuotiopaikkoja.

Tärkeintä ei tietenkään ole saalis, mutta löytämisestä saa iloa! Luonnossa näkee aina paljon muutakin, etenkin biologin ja luontoharrastajien seurassa. Metso oli jättänyt korvasientä imitoivat jätöksensä metsään, mikä oli minulle hieno elämys. Ja monenlaista kevät- ja kesäkukkaa puski esiin vauhdilla, joka voisi saada murehtimaan jo kesän ohimenoa. Mutta nautitaan tästä nyt kuitenkin vielä täysillä, niistä verenhimoisista metsän hyttysistäkin!

Kuvissa käly, metson merkit ja korvasieniä korissa sekä yksi sieni kasvupaikalla etana-asukkaineen.

Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.

Jäällekin pääsi vihdoin hiihtämään

Kuten useimmat varmasti tietävät, tänä uskomattomana lumitalvena on ollut lähes mahdoton liikkua järvien tai meren jäällä. Lumikerroksesta on kasvanut paksu ja höttöinen, ja pintalumen ja jään välissä on ollut usein vielä vesikerros. Pitkän pakkasjakson aikana lumikerros ei missään vaiheessa päässyt sulamaan ja tiivistymään, ja nämä olosuhteet ilmeisesti myös nostivat vettä jäälle. Moni onkin surkutellut, kun jäälle ei ole ajettu latuja.

Viime viikon suojasään ja viikonlopun pakkasten ansiosta tilanne on kuitenkin muuttunut. Eilen jo sataman ohi ajaessa havaitsimme, että jäällä oli pilkkijöiden lisäksi muutama hiihtäjä. Tänä aamuna vahdimme tiukasti, että mittari on miinuspuolella ja suuntasimme Teivaan satamaan. Ja kyllähän lumen pinta kantoi!

Alkutaival Mukkulaan oli silti aikamoista tuskaa. Jostain syystä lumen pinta oli kuin aalloilla, jotka tietenkin kulkivat poikkisuunnassa kulkuun nähden. Pilkkijöiden jalan- ja kelkanjäljet eivät kulkemista helpottaneet nekään. Sumuisesta säästä huolimatta valkoinen häikäisi, minkä vuoksi oli vaikea erottaa epätasaisuuksia. Mutta Enonsaaren kupeessa tilanne muuttui ja edessä aukesi silkkisen tasainen ja koskematon pinta, jota jatkui kilometrikaupalla Messilän ja Rautakankareen suuntaan. Paluumatkalla kaupunkiin pääsi jo vähän vauhdinkin makuun.

Kävimme aika monessa rannassa katsomassa lähempää maiseman yksityiskohtia, joita toki kesälläkin usein voimme tarkastella kajakista. Ensimmäistä kertaa olimme kuitenkin näin lähellä Pauli Lindströmin suunnittelemaa teosta, joka kuuluu osana Vesijärven Rantagalleriaan. Näyttely tuntuu toisella kerrallaan viime kesänä hieman hiipuneen, mutta ainakin nämä lehdet ovat vieläkin hyvin ja ehjinä paikallaan.

Parin tunnin hiihtolenkkimme tuntui varsin leppoisalta, mutta iltapäivällä lounaan jälkeen uuvahdin täysin ja otin ansaitut päiväunet. Aika mahtava päivä.

Ja vielä täsmennys eiliseen merkintään. Etelä-Suomen Sanomat kertoi perheliikuntatapahtumasta, joka Kisapuistossa valtasi kaipaamamme luistinradan. Hyvä, että rata oli käytössä hienona talvipäivänä. Me vain olimme paikalla ihan liian aikaisin aamulla.

Yllättävän rentoa hiihtämistä

Jouduin tänään ladulle vähän vahingossa, sillä tarkoitus oli mennä aamu- pakkasella Lahden Kisa- puistoon luistelemaan. Radan reunalla oli kuitenkin suljettu-lappu, jota emme tohtineet uhmata ihan hyvän näköisestä radasta huolimatta. Todennäköisesti luistinratojen huoltaminen on lopetettu hiihtoloman jälkeen, olihan viime viikolla monta päivää suojasäätä. Harmi, sillä tänä viikonloppuna olisi kyllä ollut ihan hyvät olosuhteet luistelulle.

Vaihdoimme jalkoihin vain monot ja ajoimme kohti Urheilukeskusta, jonne ei sitten päässytkään Raksa-messujen pysäköintijärjestelyjen takia. Minä olin vastoinkäymisestä itse asiassa tyytyväinen, sillä Urheilukeskuksesta lähtevät ladut ovat aika vaativia profiililtaan. Mutta mies olisi halunnut päästä mahdollisimman hyvin hoidetulle ladulle, joita varmimmin tarjoaa juuri Urheilukeskus.

Piti sitten ajaa vielä muutama kilometri eteenpäin keskussairaalan vierelle, josta pääsee Tapanilasta lähtevälle Perhelenkille. Ja yllättävää kyllä, erittäin suosittu väylä oli hyvässä kunnossa. Roskia toki oli puista pudonnut, mutta vain muutamassa kohdassa suksi tökkäsi. Alamäissäkin latu oli pysynyt hyvin ehjänä, joten uskalsin lasketella ihan jarruttamatta.

Itse asiassa hiihto tuntui niin helpolta ja rennolta, että hiihdin kolmen kilometrin kierroksen neljä kertaa edes pahemmin hengästymättä. Eipä ole tänä talvena moista sattunut aiemmin, vaikka olenkin vaihdellut hiihtomatkoja viidestä noin viiteentoista kilometriin. Ilmeisesti aurinko alkaa vaikuttaa sekä omaan mielialaan että lihaksiin niin, että kireydet helpottavat. Tai sitten eilinen aivan loistava tanssitunti (oikeasti puolitoistatuntinen) vapautti kroppaa sopivasti.

Tulomatkalla pyysin miehen pudottamaan minut auton kyydistä torin laidalla. Suunnistaessani tutun vihanneskauppiaan autolle huomasin myyjän, jolla oli kaupan ternimaitoa. Tein heräteostoksen ja päätin tehdä uunijuustoa jälkiruuaksi. Homma onnistuikin hienosti ja pääsin tarjoamaan juustoa pakastimesta kaivamieni vadelmien kanssa. Erinomainen päivä!

Lumikuorma kolisee

Kukaan ei ole voinut välttyä talven lumiuutisilta, moni ei ihan fyysiseltä työltäkään. Asun kerrostalossa, joten minun ei ole tarvinnut itse lapioida esiin pihatietä tai tyhjentää kattoa. Mutta jos haluaisin käydä pudistelemassa mattoja kolmannen kerroksen tasanteellamme, urakka olisi aika mahdoton. Muutaman kerran talven aikana olen nähnyt huoltomiehiä ihmettelemässä alla olevan valopihan ikkunoita yläpuolelta ja putsaamassa laseja.

Mutta eilen aamulla tarkastaessani tilannetta vaikutti, ettei pihatasanteella ollut käynyt kukaan päiväkausiin - enkä edes tiedä, mihin lumen voisi tällaiselta suljetulta tasanteelta viedä. Lunta oli yli polven, naapureilta jäänyt puutarhapöytä muistutti sokeritoppaa ja yksi seinässä olleista valaisimista oli pudonnut ja särkynyt vaarallisen näköisesti. Toivottavasti muut rakenteet kestävät.

Nyt suojalla ikkunan takana kolisee ja lorisee koko ajan aika pahaenteisesti. Toivon tosiaan, että kaduilla liikkuvat ihmiset älyävät varoa katoilta alas syöksyviä lumimassoja ja jääpuikkoja.

Loska muuttaa kaupungin hetkessä kuraiseksi, mutta pakkasjakson jälkeen en valita. Eilisen ja tämän päivän hiihtolenkit Hollolassa ja Vierumäellä olivat tässä säässä yhtä juhlaa, kun mitään paikkaa kropassa ei palellut. Suojasää ja tuuli tosin ovat tiputelleet lunta ja roskia myös laduille. Se on kevättä.

Ja vielä henkilökohtainen kannanotto vilkkaana vellovaan kasvisruokakeskusteluun. Kävin eilen kaupassa ostamassa ainekset neljän hengen viikonlopun ruokaa varten ja selvisin 27 eurolla, kun hankin vain purjoa, kaalia, hiivaa, viiliä ja muita perusaineksia. Kuitenkin ruoka oli koko perheen mielestä sekä ravitsevaa että erinomaisen herkullista.
Eilen söimme pastaa purjo- pestolla ja herkku- tatti- kastikkeella (omista kuivatuista herkkutateista), tänään kaalipataa, itse leivottuja sämpylöitä ja mustaherukkapiirakkaa (kesällä pakastetuista marjoista). Ihan puhtaita kasvisaterioita en tarjonnut, sillä käytin ruuissa jonkin verran maitotuotteita ja lisäksi ostin kaalipadan höysteeksi muutaman bratwurstin, jotka paistoin niitä haluaville. Mutta pelkillä kasvisvalinnoillakaan kukaan meistä ei olisi jäänyt nälkäiseksi.

Hyvää ruokaa ja loistavaa musiikkia

Jo muutaman vuoden sunnuntaiaamuni ovat noudattaneet samaa rutiinia. Ensin juon kahvit ja luen sanomalehteä suunnilleen seitsemästä kahdeksaan, sen jälkeen alan tosissani kuunnella Radio Suomen musiikkiohjelmia ja laittaa sunnuntaipäivän ateriaa. Parhaat tunnit ovat yhdeksästä puoleenpäivään, jolloin ovat vuorossa Iskelmäradio, Pop eilen - toissapäivänä ja Nousevan auringon talo. Kuten Heikki Harma taas tänään sanoi, kyse on toimitetuista vanhan ajan musiikkiohjelmista, joissa fiksun puheen lisäksi kuulee pääasiassa ensiluokkaista musiikkia - ja toisluokkaisenkin kestää hyvin niiden puheiden takia.

Sunnuntaina ruuanlaitto saa tosiaan viedä vaikka kolme tuntia, sillä yleensä teen ison määrän salaatteja ja kaikenlaista muuta lisäkettä varsinaisen pääruuan oheen. Niitä sitten syömme myös koko alkuviikon. Tänään ruokalistalla oli blinejä, sienisalaattia, rucola-tomaatti-fetasalaattia, Waldorfin salaattia, savusiikatahnaa, kirjolohen- ja siianmätiä, sipulia ja smetanaa sekä kotijuustoa. Jälkiruuaksi tein Victorian kiisseliä eli riisipuurosta vaniljakastikkeella ja appelsiinimehulla jalostettua puddinkia, jonka päälle vielä survoin pakastimesta vadelmista kastikkeen.

Ruuanlaittojärjestys oli seuraava: ensin sienet likoamaan, jotta niistä lähtee liika suola pois. Toiseksi blinitaikina nousemaan ja kolmanneksi riisipuuro hautumaan. Kun perustat oli luotu, kävin suihkussa ja puin päälleni ja palasin keittiöön jatkamaan hommia. (Radio tietenkin soi koko ajan taustalla.)

Seuraavaksi silppusin sipulia reilun määrän sienisalaattia ja mätiä varten. Kuutioin liotetut sienet (musta-, kangas- ja karvarouskuja), joiden sekaan lisäsin sipulisilpun, hieman aurinkokuivattujen tomaattien ja omenan kuutioita ja creme fraichea. Siirsin salaatin maustumaan jääkaappiin ja ryhdyin kokoamaan sovellettua Waldorfin salaattia. Ensin raastoin juuriselleriä, jonka ryöppäsin sitruunavedessä nopeasti pehmeäksi, sitten lisäsin murskattuja cashewpähkinöitä, omenaraastetta ja muutaman appelsiinilohkon pienittyinä. Lisäsin kermaviilin ja jätin jääkaappiin maustumaan.

Kalatahna syntyi tällä kertaa savustetusta Päijänteen siiasta, tomaattipureesta, tillisilpusta ja nokareesta smetanaa. Kun sekin oli valmista ja jääkaapissa, oli aika siirtyä valmistamaan jälkiruokaa vesihaudekattilassa valmistuneesta puurosta. Vatkasin jääkaapista löytyneen vaniljakastikkeen vaahdoksi ja sen perään käytin vatkainta kuuman riisipuuron jäähdyttämiseen. Puristin puuron sekaan yhden appelsiinin mehun, lisäsin vaniljavaahdon ja hieman sokeria. Lopuksi lisäsin sulatetut liivatelehdet seoksen joukkoon ja jaoin kiisselin pieniin annosmaljoihin, jotka laitoin jääkaappiin hyytymään. Pikku kupeissa kiisseli hyytyikin hyvin, jo vajaan tunnin päästä saatoin lisätä päälle kerroksen vadelmista survottua kastiketta. Jossain välissä ehdin vielä koota tuoresalaatin rucolasta, tomaatista, fetajuustosta, purjosta ja punakaalista.

Kun mies ja tytär tulivat kotiin puolen päivän aikaan omista menoistaan, oli aika lisätä blinitaikinaan kuuma maito, munankeltuaiset ja vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Samaan aikaan sammutimme radion, sillä kukaan meistä ei kestä kuunnella Kansanradiota. Katoimme yhdessä pöydän pikaisesti ja aloimme paistaa blinejä. Blinipäivänä jokainen on vuorollaan paistovuorossa, sillä letut täytyy saada suoraan pannulta.

Koirammekin pitävät rauhallisesta sunnuntaiaamuista, jolloin ne saavat osallistua ruuanlaittoon putsaamalla astioita. Ihan suoraan kaappiin astioita ei esipesun jälkeen sentään siirretä vaan ne pestään vielä kuumassa vedessä tiskikoneessa. Tämä huomautus siltä varalta, ettei joku uskaltaisi syödä meillä koirabakteerien pelossa...

Kaunis ja hankala pakkanen

Tänä talvena on varmasti otettu yhdellä jos toisellakin kameralla enemmän "talven satumaa" -kuvia kuin aiemmin yhteensä digikameran valtakaudella. Minäkin olen mukana valtavirrassa, vaikka itse asiassa parhaillaan käynnissä oleva digikuvakurssi on pistänyt minut myös hieman rajoittamaan kuvien ottamista. Kummasti sitä muuttuu kriittiseksi, kun tajuaa mitä kaikkea ei sitten sinne kuvaan saanutkaan.

Tänään kävin viemässä koiria autolla (!) puistoon, sillä valitettavasti vanhojen leidiemme kunto ei tahdo kestää enää lyhyttäkään kävelyä puistoon tappajasepelin ja pakkasen häiritsessä matkantekoa. Mopsi yskii ja mäyräkoira tärisee, kumpikin nostelee surullisesti tassujaan. Ko. reissulla yritin sitten kuvata myös Pikku Vesijärven puiston sorsalammikon ympäristöä. Omatkin sormet olivat kovilla, joten sommittelu jäi kovin vähiin. No, yhteen pystykuvaan sain sentään mukaan myös siniseltä iltapäivätaivaalta paistavan kuun.

Yhtenä jumppa-aamuna otin kameran mukaan ja kuvasin huurteen kuorruttamaa kaupunkimaisemaa Aleksanterinkadun ja Karjalankadun aamuhämärässä. Olin erityisen innoissani keinovalojen ja lumen yhteisvaikutuksesta urbaanissa maisemassa.

Kauniista maisemista huolimatta pitkä pakkasjakso alkaa ihan pikkuisen väsyttää. Hiihtämään olen päässyt viimeksi melkein kaksi viikkoa sitten. Ensin iski flunssa, toipumisen jälkeen taas entistä kovemmat pakkaset. Sisätiloissa olen jo uskaltanut muutaman kerran jumpata, mutta parissakymmenessä asteessa en ala urheilla hengitystieinfektion jälkeen. Jo vajaan parin kilometrin kävelyt harrastuksiin ja opiskelemaan ovat viime päivinä tuntuneet sekä poskissa että keuhkoissa.
Viimeinen mäntykuva on muuten otettu työkeikalla aivan Lahden keskustan tuntumassa. Täällähän noita harjuja ja niillä humisevia komeita honkia riittää.

Pienikin flunssa vie voimat

Kuluneella viikolla ihmettelin muutaman kerran hiipivää päänsärkyä, mutta muuten olo tuntui hyvältä. Tiistaina hiihto sujui suorastaan lentäen, kun kävin näyttämässä ystävällä muutamia luisteluhiihdon kikkoja Vierumäellä. Mutta torstaisen hiihtolenkin jälkeen alkoi ensin viluttaa, sitten väsyttää armottomasti. Ja perjantaina olinkin jo ihan täydessä flunssassa.

Oireiden (nuhaa, lievää päänsärkyä, ei ainakaan kovaa kuumetta) perusteella kyse on tosiaan "vain" flunssasta, mutta kyllä sekin uuvuttaa. Eilen ei voinut ajatellakaan työntekoa tai edes koko päivää jalkeilla. Tänään kävin aamulla ruokakaupassa, torilla ja kauppahallissa (kaikki n. 200 metrin päässä kotoa) ja olen sen jälkeen valmistanut hissukseen viikonloppuruokia. Lämpimät ruuat eli paisti ja lohkoperunat valmistuvat melkein itsekseen uunissa, lisukkeeksi on sieni- ja tomaatti-fetasalaattia. Jälkiruuaksi leivoin helppoja muffineita, joiden päällä ovat pakastimen viimeiset mustikat.

Tunnin kuluttua pitäisi syödä ja nyt väsyttää ihan vietävästi. Ehkä menen hetkeksi lepäämään ja komennan muut viimeistelyvuoroon. Tiskikoneen tyhjennyksen voin ainakin huoletta nakittaa muille, sillä ei kai kukaan halua syödä flunssaisen ihmisen käpälöimistä astioista. Ruokaa valmistaessa olen tietenkin koko ajan pessyt käsiä! Punaviiniä aion ottaa hieman "lääkkeeksi", mutta yliannosta kannattaa välttää, ettei nenä mene ihan lopullisesti tukkoon.

Pakkaskukkia, tieteellisesti

Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen, aikaan ennen joulua ja lumi- sateita. Eilisessä eli 5.1. Helsingin Sanomissa oli tiedesivulla D 2 (maksullinen artikkeli digilehdessä, hakusanat esim. 'kun järvi jäätyy') oli nimittäin selitys tälle jääilmiölle, jonka näimme ja koimme retkiluistintemme alla 19.12.2009. Koko Vesijärven Laasonpohja ja laajemminkin järvenselkä Hollolan Messilän lähettyvillä näytti olevan peitetty kolmiulotteisilla jääkukilla tai saniaismaisilla pakkaskukilla kuten HS:n artikkelissa Suomen ympäristökeskuksen Esko Kuusisto ilmiötä nimittää.

Artikkelin mukaan ilmiö tunnetaan nimellä sublimoituminen. Kun järvi jäätyy kovalla pakkasella, ohuen ensijään läpi johtuu lämpöä vesimassasta yllä olevaan olevaan ilmaan. Vesi muuttuu suoraan höyryksi, jota pakkasilma ei voi paljon sisältää; siksi höyry härmistyy takaisin kiinteäksi. Jotta kiteet voisivat kasvaa, ei saa tuulla yli viisi metriä sekunnissa. Yksi kide voi kasvaa pituutta kolme millimetriä tunnissa.

Koko artikkelia en tähän tietenkään voi tekijänoikeussyistä kopioida, mutta olin iloinen saadessani selityksen tälle ilmiölle. Kovin yleinen se ei sisävesillä ilmeisesti ole, koska mieheni ei muista nähneensä sellaista koskaan aiemmin ko. paikassa, jossa hänen lapsuudenkotinsa on sijainnut 1960-luvun alusta asti. Myöskään rantaan hälytetty anoppi ei ollut moista kokenut, vaikka hän on nähnyt järven lähes joka päivä viimeisen 50 vuoden aikana. Artikkelin mukaan jäisiä kukkaketoja syntyykin helpommin meren jäälle, koska ilmiö hyötyy railoista ja avovesialueista sekä huokoisesta jäästä.


Kukkaketo yksityis- kohtineen oli minulle yksi niistä uskomat- toman hienoista luonto- elämyk- sistä, jotka tulevat vastaan odottamatta, kunhan vain jaksaa liikkua luonnossa. Yhtään näin hienoa pitsiä tai hääkukka-asetelmaa en ole eläissäni nähnyt ihmisen tekemänä. Myös valo heijastui kukista aivan erityisellä tavalla.

Pakkaskukkailmiö oli ohi Lahden-Hollolan alueella Vesijärven jäällä viimeistään parin päivän päästä näistä kuvista, kun tuuli nousi ja lumisateet alkoivat. Sen jälkeen ei olekaan luisteltu vaan siirrytty laduille.

Vähitellen kohti arkea

Olen tosi onnellinen vuodenvaihteen lumisateista ja pakkasista, vaikka ne ehkä ovatkin vähän sotkeneet ihmisten matkasuunnitelmia. Moni on myös osannut nauttia hyvistä ulkoilusäistä ja kaivanut sukset esiin. Tänä aamunakin yhdeksän maissa oli täysi tohina ladulla, noin 12 asteen pakkasessa, jossa kävin sujuttelemassa noin kahdeksan kilometriä, mies 12. Kaikki eivät siis elä sen "virallisen" järjestyksen mukaan, jossa pitäisi uudenvuodenaatto kuluttaa kosteasti valvoen ja seuraava päivä oloa korjaillen. Minun eilisillan ohjelmaani kuului tunnin kävely vanhemman tyttären kanssa Lahden valoja katselemaan.

Ruokapuolella uusi vuosi alkoi puolijuhlallisella ruuantähteiden uudistamisella. Tein tyttären kanssa caesar-salaattia, johon pilkoin jouluaaton jälkeen pakastettua kalkkunanrintaa. Resepti oli muutenkin hieman sovellettu, sillä eilen iltapäivällä kaupasta ei enää löytynyt romaine-salaattia tai rucolaa, mutta jäävuorisalaattikin oli ihan hyvää. Lisäksi kasasimme salaatin päälle krutonkeja, ihan pikkuisen aurinkokuivatun tomaatin paloja sekä parmesaanilastuja ja oheen hunajamelonin viipaleita. Kastiketta varten emme ymmärtäneet ostaa anjovista, joten maustoimme sitä öljyisillä aurinkokuivatuilla tomaateilla ja parmesaaniraasteella. Ne muut aineethan ovat sitruuna, öljy ja munankeltuaiset plus mausteet.

Valmis salaatti maistui soveltamisesta huolimatta ihan oikealta - ainakin sen perusteella, mitä olen ko. salaattia syönyt sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi meillä oli lämmintä patonkia ja juustoja ja jälkiruuaksi vielä eilen leivottua amerikkalaista omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. "Kevyt" lounas oli siis itse asiassa varsin tuhti aloitus tälle vuodelle.

Olen ollut puolivirallisesti lomalla eli tekemättä ansiotöitä joulukuun puolivälistä lähtien, mutta kovin montaa rentouttavaa lomapäivää en ole vielä ehtinyt viettää. Jouluun liittyy aina omat puuhansa, minkä lisäksi olen joutunut miehen kanssa purkamaan myymäämme asuntoa ja kuljettamaan siellä olleita tavaroita moneen paikkaan. Onneksi älysin ottaa vapaata varsinaisista töistä, sillä fyysinen kunto ei millään olisi kestänyt kirjoituspäivien päälle purkamisia, roudauksia ja siivouksia. Samaan syssyyn sattui vielä koira tulehduttamaan tassunsa, minkä vuoksi se on ollut osittain kannettavassa kunnossa. Joulukylässä olleista aikuisista lapsista ystävineen on ollut apua mutta myös lisähuolta, sillä ruokaa piti olla mietittynä koko ajan tavallista enemmän.

Yksi porukka lähti äsken ovesta kohti omaa kotiaan ja muutenkin ajatukset tuntuvat täällä suuntautuvan kohti arkea. Minä yritän nipistää ensi viikosta vielä muutaman hetken lukemiselle, liikunnalle ja yksinololle. Jos työ alkaa maistua, voin sitä vähän viritellä.

Hiihtoa, ruokaa, roudausta ja vähän lepoakin

Kuvittelin, että tämän joulun valmisteluun olisi ruhtinaallisesti aikaa, koska jäin lomalle ansiotöistä jo 15.12. Kummasti vain joulunaluspäivät kuitenkin hupenivat pakollisiin hoidettaviin asioihin, joista pienin ei ole myydyn asunnon tyhjentäminen. Itse asunnosta lähdimme jo pari vuotta sitten ja tietenkin muutimme huonekalumme ja päivittäiset tavarat mukanamme. Mutta kun selvisi, ettei uusi omistaja halua käyttää asuntoon rakennettuja kiinteitä kalusteita, päätimme purkaa ne. Ja sitten oli vielä selvitettävä vintti- ja kellarikomerot... Tänään, joulupäivänä, olen viimeksi kulkenut parikymmentä reissua rappusia ylös neljänteen kerrokseen (ja muutaman kerran vintille viidenteen) ja takaisin alas kantaen milloin parven laitoja, milloin sen alla olleita laatikoston osia. Mutta nyt näyttää jo lohdulliselta: pakettiauto on täynnä tavaraa, jotka huomenna pitää kantaa vain yhden kerroksen ylöspäin maaseutukotimme vintille.

Kiitos massiivisten lumisateiden liikuntaa on päässyt harjoittamaan myös ladulla. Aatonaattona ja jouluna mies pelasti minut ja tyttären keittiöstä hiihtämään Tapanilan hiihtomajan maisemiin. Aatonaaton sateen keskellä latu oli todella raskas ja haastava vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille, mutta tarvoimme silti urheasti tyttären kanssa kilpaviitosen, jossa riittää myös ylämäkiä ihan kohtuullisesti. Aattona väylät olivat latukoneen jäljiltä todella luistavia, joten jaksoimme hyvin kiertää kolmen kilometrin perhelenkin kolmeen kertaan. Mies kilpaurheilijana meni tietenkin omaa vauhtiansa ja nieli kilometrejä ihan toisenlaisia määriä. Aattopäivän hiihto valitettavasti todisti, että oma hiihtokuntoni on aika pahasti romahtanut. Vuosia hiihtämätön tytär on nyt perheen hiihtokuningatar. Hänen ansiostaan muuten uskaltauduin hiihtolenkin päälle ensimmäistä kertaa kerrostaloyhtiömme yhteiseen joulusaunaan, jossa ei sitten ollutkaan muita naisia kuin me.

Jouluruokien valmistamisessa tein tänä vuonna yhden uuden aluevaltauksen. Vuosien mittaan olen pari kertaa kokeillut hämäläisen imelletyn perunalaatikon valmistamista ja epäonnistunut pahasti. Tällä kertaa päätin tehdä kaiken mahdollisen alusta asti oikein. Ostin torilta erityisesti "imelämuusiin" tarkoitettuja perunoita, luin useita ohjeita, kuuntelin ohjeita radiosta ja keräsin niistä mielestäni oleelliset asiat. Tärkeitä neuvoja näytti olevan kolme: perunat pitää keittää kuorineen, ne pitää kuoria ja survoa lämpiminä ja muusin pitää imeltyä oikeasti lämpimässä paikassa. Päädyin pistämään muusin ja jauhot kokkipadassa uuniin +50 asteeseen koko yöksi ja lisäsin maidon, voisulan ja suolan vasta seuraavana päivänä, jolloin myös paistoin itse laatikot 200-170 asteessa. Ja ihan älyttömän hyväähän siitä laatikosta tuli. Kelpasi jopa toiselle tyttärelle, joka ei koske lanttulaatikkoon.

Joulupöydässämme oli tänä vuonna seuraavia itse valmistettuja ruokalajeja: sienisalaatti (musta-, kangas- ja karvarouskuista), rosolli, graavilohi, haukiceviche, korvasieni-broilerinmaksapasteija, lanttulaatikko, imelletty perunalaatikko, hedelmillä ja leivällä täytetty kalkkunanfilee sekä kastike, jonka tein kalkkunan ohessa hautuneista purjoista, suppilovahveroista ja kermasta. Lisäksi oli ostettua munajuustoa, tomaatti-fetasalaattia ja olisi ollut vielä omatekoista joululeipää, mutta sitä ei kukaan tarvinnut laatikoiden oheen. Jälkiruoka oli myös omatekoinen, meillä kovin perinteinen piparkakkujäädyke, jonka oheen survoin kesällä keräämistäni vadelmista ja mustikoista kastikkeen. Ruokajuomana oli ensin aitoa shampanjaa, sitten keskinkertaista punaviiniä.

Joulupäivänä on sitten syöty suunnilleen samoja ruokia, vähän rennommin ja arkisemmilta astioilta. Leivonnaisia meillä ei harrasteta koristeltavia piparkakkuja lukuun ottamatta, mutta yksi hyvä taatelikakku tuli sentään lahjaksi. Ja sitten on tietenkin suklaata ja hedelmiä. Pöytä on runsas, mutta ei meillä jouluna ihan hirveän paljon ylimää- räistä syödä. Kun liikkuu säännöl-lisesti, tulee kyllä nälkä mutta ei turhia mieli-tekoja.

On tässä onneksi ehditty vähän levätäkin. Paria lahjakirjaa olen lueskellut ja katsonut miehen kanssa digiboxiin tallennettuja klassikkoelokuvia. Tyttäret näyttävät keskittyvän joko lukemiseen tai filmien katseluun, koirat ruokien kerjäämiseen. Ja huomenna on sitten vuorossa sukulaislounas, tällä kertaa äitini luona.

Jouluruuan kausi alkaa mausteleivän tuoksusta

Otsikko ei sikäli pidä ihan paikkaansa, että olen kyllä saanut jouluruokaa jo kerran ravintolassa ja kotonakin muutaman kerran omatekoista lanttulaa- tikkoakin. Mutta tänä viikonloppuna oli pitkästä aikaa keskittyä siihen, mitä hyvä talvinen tai jouluinen ruoka voisi ollakaan. Loppuviikosta luin hajamielisesti joitain vanhoja reseptejä ja pohdin, mitä tarjoaisin lauantaina kylään tuleville vieraille.

Päädyin ensin tsekkaamaan pakastimien sienitilanteen: aika vähän suolasieniä ja luultua enemmän kanttarelleja. Sitten pohdin, että haluaisin oikeastaan tarjota jonkinlaista kylmää kalaa alkuruokana. Pääruokaa hahmotellassa päätin, että torilta kannattaa hakea edullisia ja hyviä juureksia. Niiden seurana tuntui sopivalta hankkia pääruualle lammaspaisti kauppahallista.

Joululeipä astui kuvioihin, kun mietin alkupalojen tarjoilua. Peruna on tietenkin hyvä kyytipoika kalalle ja sienisalaatille, mutta rukiinen, hieman makea ja mausteinen perunalimppu on ehkä vielä parempi. Noin viisitoista vuotta sitten löysin jostain isosta naistenlehdestä imelletyn joululeipäohjeen, jota ensimmäiset vuodet leivoin kotikäytön lisäksi lastemme alakoulun joulumyyjäisiin. Kun myyjäiset olivat kohdaltani ohi, aloin lahjoitella leipää joulun alla ihmisille, joita on kiva muistaa jotenkin. Leipomisesta tuli huomaamatta perinne.

Piiri on laajentunut vuosien aikana aika lailla, joten tänäkin vuonna täytynee leipoa vielä toinenkin satsi. Eilisestä taikinasta tuli kahdeksan isohkoa limppua, joista yksi kului vieraiden kanssa viikonvaihteessa, toinen lähti heidän mukaansa ja kolmannen vein tänään iltapäivällä ystävälle. Loput leivistä löytävät kyllä paikkansa tällä viikolla.

Säilyvän ja erittäin hyvin imeltyvän limpun salaisuus on muutaman tunnin imeltyvässä perunasose-kaljamallas-ruisjauho-seoksessa, joka vielä saa kuplia pienen hiivanokareen voimalla seuraavaan aamuun asti. Leipomispäivänä taikinaan lisätään pomeranssinkuorta, kuminaa, siirappia ja hieman hiivaa ja alustetaan joukkoon ruis- ja vehnäjauhoa. Kohotetaan pellillä ja paistetaan 180 asteessa noin tunti, valellaan välillä siirappi- tai kaljavedellä. Lopputuloksena on kiiltäviä, kiinteitä ja erittäin maistuvia limppuja. Mies pitää niistä jopa lämpiminä, minä kunnolla jäähtyneinä, jolloin leipää on helppo leikata.

Kolmen ruokalajin päivällisemme sisälsi eilen seuraavia ruokalajeja: alkuruuaksi joululeivän kanssa tarjottuja tomaattisilakoita (uunissa paistettuja mutta kylmiä), haukifileestä limellä ja chilillä kypsytettyä cevicheä sekä sekarouskuista valmistettua sienisalaattia. Pääruuaksi oli keitettyjä perunoita, uunissa paahdettuja palsternakka- ja lanttulastuja, punaviinillä, mintulla ja valkosipulilla marinoitua lammaspaistia, viini-paistinliemeen keitettyä erittäin maukasta kanttarellikastiketta, mustaviinimarjahyytelöä ja paprikasalaattia. Jälkiruuaksi valmistin pitkästä aikaa tiramisùn, kun satuin löytämään kaapista sopivia "sormikeksejä". Sen verran poikkesin reseptistä, että tarjosin jälkkärin ohessa kesällä keräämiäni vadelmia.

Ahersin keittiössä aamukahdeksasta iltapäivä neljään asti ruokien kanssa ja lisäksi tulevat tietysti kattamiset, tiskaukset jne. Pitkästä aikaa raataminen oli tosi riemukasta ja homma pysyi hyvin kasassa, koska meitä oli ruokapöydässä vain viisi - ei siis tarvinnut pelata hirveiden määrien kanssa. No, toki isosta lampaanjalasta jäi syötävää vielä useaksi päiväksi, mutta juurekset sekä molemmat sieniruuat nuoltiin kyllä kulhoista viimeistä palaa ja pisaraa myöten jo tämän päivän rääppiäisissä.

Itse tehty ruoka on itseisarvo, minkä lisäksi olen tyytyväinen aina, kun pääsen käyttämään omaa tai läheisiltä saatua satoa. Listalla oli siis itse kerättyjä rouskuja ja kanttarelleja, maalla rehottavia minttuja, omista mustaherukkapensaiden marjoista jalostettua hyytelöä ja villivadelmia maaseutukotimme lähimetsästä. Cevicheen sain upotettua makua antamaan tyrnimarjoja, joita sain syksyllä kälyltä. Hamsteri ja kotoilija on taas onnellinen.