Kuulaiden sienipäivien koukussa

Olen monta kertaa miettinyt, miksi minun on syksyllä päästävä sienimetsään ihan joka ikisenä vapaahetkenä. Mania on melkeinpä vain pahentunut vuosien myötä. Tänäkin syksynä olen monesti juossut, ajanut ja pyöräillyt sienestämään illalla töiden jälkeen, vaikka olisi ihan kohta hämärää, käyttänyt tuntikausia viikonlopuista samoiluun ja jopa siirtänyt töitä eteenpäin voidakseni nauttia sammaleen ja itiöemien tuoksusta keskellä työviikkoa. Eikä siksi ole ollut aikaa tätäkään blogia päivittää, siksi siis pitkä hiljaisuus.

Yhtä syytä ei tietenkään ole. Keräily tietenkin vetoaa tietynlaisiin ihmisiin, mutta en minä mitään muuta niin kauheasti himoitse. Pidän kyllä kuivattuja suppilovahreroita, torvisieniä ja herkkutatin viipaleita sisältävästä purkkirivistöstäni, mutta niitäkään en jatkuvasti ihaile.

Ravinto ja kulinarismi ovat arvoja nekin. Olen oikein iloinen siitä, että tietyissä sienilajeissa on paljon d-vitamiinia ja lopuissakin valkuaista, mutta enpä muutenkaan intoile ravintoasioiden kanssa. Se on jo vähän tärkeämpi asia, että sienet ovat ns. ilmaista ruokaa (jos ei laske työtunteja ja mahdollisia matkakuluja), mutta vielä enemmän arvostan alkuperän merkitystä. Tunnen maastot ja vältän likaisimpia paikkoja (tosin keräsin sieniä myös Tshernobylin laskeuman aikaan, vaikka juuri tätä Päijät-Hämettä pidettiin yhtenä saastuneimmista alueista Suomessa). Ja sillä alkaa jo olla ihan huomattavan paljon väliä, että metsästä löytää paljon useampia lajeja kuin torien sienimyyjiltä, marketien sienivalikoimista puhumattakaan. En saisi ikinä leppärouskusoosia tai mustarouskusalaattia, jos olisin ostosienten varassa. En pääsisi kokeilemaan kaikenlaisia hassujakin reseptejä, jos maksaisin kalliin hinnan litrasta sieniä ja tekisin siitä aina vain sitä takuu- varmasti onnistuvaa ruokalajia.

Perimmäinen syy sienimetsässä viihtymiseen on sittenkin vielä jotain muuta. Olen ehdottomasti syysihminen, joka aktivoituu aina siinä vaiheessa, kun lämpötila vaihtuu rantakeleistä jonnekin +10:n ja +20:n välimaastoon. Nautin sammaleisessa kuusimetsässä samoilusta saappaat jalassa, ihailen syksyn merkkejä metsäluonnossa. Vaikka keltaiset lehdet piilottavat kanttarellit ja mustuneet lehdet muistuttavat torvisientä, ei haittaa! Rakastan haasteita, innostun ihan hirveästi, kun löydän aarteita sammalen tai heinän seasta. Suunnittelen joka kerta metsään mennessäni, mitä sieltä etsin - ja palaan melkein joka kerta aivan erilaisen saaliin kanssa. Olen melkein pettynyt, jos päädynkin vain tyhjentämään tutun kanttarellipaikan.

Pitkään minulla oli tavoitteena oppia joka vuosi yksi uusi laji, jota uskaltaisin varmuudella kerätä. Olen joskus laskenut ravinnoksi käyttämieni lajien määrän ja päätynyt yli viiteenkymmeneen. Tietenkään en näe niistä joitain kuin kerran tai pari elämässäni (esimerkiksi huhtasieniä olen päässyt keräämään vain yhtenä keväänä), mutta uuden tilaisuuden tullen voisin taas iloisesti tervehtiä tuttua. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin vähän taantunut. Joka ikisellä sienireissulla tulee eteen tuntemattomia lajeja, mutta ei oikein sellaisia, joista uskoisin minulle olevan iloa joko ravintona tai jossain muussa puuhassa, vaikkapa värjäyksessä. Tällä hetkellä vain ei oikein ole aikaa harrastaa mitään käsitöitä, sienestys ja ruuanlaitto vievät kaiken liikenevän ajan.

Olen haaveillut sienineuvojakoulutuksesta tai jostain muusta, joka nostaisi minut asteen korkeammalle tasolle harrastuksessani. Voisin toki yrittää etsiä sieniä myyntiinkin, mutta siihen pitäisi olla ihan eri lailla aikaa. Toistaiseksi olen halunnut itse käyttää kaikki herkkutatit ja suppilovahverot itse tai antaa ne lahjaksi.

Ehkei harrastuksen kanssa olekaan pakko päästä loputtomasti kehittymään, pääasia on virkistyä. Aika usein vain katson ympärilleni ja ihailen eri värisiä ja muotoisia sieniä, joista en tiedä yhtään mitään. Kauniit myrkkysienetkin ilahduttavat maiseman kaunistajina.

Paras seuralaiseni, 12-vuotias Doris-mäyräkoirakaan ei enää jaksa liikkua ihan missä tahansa maastossa. Olen nyt antanut itselleni luvan käydä Doriksen kanssa leppoisilla retkillä, joilta keräämme kohtuullisen määrän sieniä ja mahdollisimman paljon muita elämyksiä. Joskus vähän kinastelemme polun haarassa siitä, minkä reitin valitsemme. Joka kerta tulemme kuitenkin kotiin onnellisina. Reissun jälkeen Doris menee lepäämään, minä jatkan usein vielä keittiön pöydän ääressä saalista peraten. Aika usein saan vielä miehen avuksi, ihan pyytämättä.