Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.