Vaivalloiset hellepäivät

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät nauti helteestä, enkä siksi myöskään ole ollenkaan surrut niiden puuttumista tänä kesänä. Johtuu osittain siitä, ettei sen paremmin kotini kuin kesäpaikkanikaan ole veden äärellä. Kaupungissa helleyöt ovat tukahduttavan kuumia, maalla hyökkäävät kimppuun paarmat. Suurin syy nauttia vähän viileämmästä säästä ovat kuitenkin sydänsairaat perheenjäseneni, mies ja kaksi vanhaa koiraa. Omakin elimistö tuntuu lamaantuvan, vaikka periaatteessa lihakset pitävät lämmöstä.

Eilen, kesän virallisesti kuumimpana päivänä, olin maalla koiriemme kanssa. Keräsin mustikoita, koirat seurasivat perässä takapihan metsikköön, osittain varjoon. Käytin niitä välillä juomassa, olimme myös sisällä lepäämässä (minä siivosin mustikoita, koirat lepäsivät). Iltapäivällä lähes 15-vuotias mopsi alkoi kuitenkin voida huonosti, sen toinen takajalka hävisi alta ja alkoi nykiä. Yritin rauhoitella koiraa syliin ja juottaa sitä jälleen kerran, mutta ei apua. Oli tilattava eläinlääkäri ja tytär apuun.

Saimme päivystysajan ja lähdimme kohti eläinlääkäriä, koira käärittynä märkään pyyhkeeseen sylissäni. Kun pääsimme eläinlääkäriaseman pihalle, takajalka toimi jo paremmin. Tutkimuksissa todettiin (jo tiedossa oleva) hermotusvika takajaloissa, etenkin siinä oikeassa. Lämpötila oli matala, ei oireita lämpöhalvauksesta. Ilmeisesti kylmä pyyhe oli kuitenkin auttanut jollain lailla. Koira sai kortisoni- ja vitamiinipistoksen ja oli sitten illalla taas ihan normaali vanhus.

Samaisen eläinlääkäriaseman spesialisti tarkasti muutama viikko sitten vanhan mäyräkoiramme sydämen ja iloitsi siitä, ettei tänä kesänä juuri ole ollut helteitä. Viime kesänä hän oli siihen mennessä menettänyt jo monta sydänvaivaista eläinpotilastaan, tämän kesän saldo oli siihen mennessä yksi jo ennestään hyvin sairas uhri.

Muutama tuttu on joskus hymähdellyt meille, kun olemme kertoneet vanhojen koiriemme sydän- ja nesteenpoistolääkityksestä. On varmasti perusteltua miettiä sitä, miten pitkälle lemmikkieläimiä hoidetaan ja lääkitään. Eilen olin jo valmistautunut siihen, ettei mopsi palaa kotiin takaisin. Ei tietenkään ole oikein pitää koiraa, joka kärsii, mutta eläinlääkärinkin mukaan lemmikillämme tuntuu olevan vielä kova elämänhalu.

Mopsi lepää nyt lattialla tyynyllä, mäyräkoira viereisellä sohvalla. Eilinen päivä oli niille sekä rankka että suurta nautintoa. Mopsi söi mustikoita, mäyräkoira kuljeskeli tutkimassa lähipensaiden hajuja. Tänään kuitenkin jätän koirat miehen kanssa katsomaan olympialaisia, kun lähden iltapäivällä etsimään vadelmia ja ehkä vähän sieniäkin. Sääkin on taas jo vähän vähemmän paahtava.

P.S. Viikonlopun aikana ehdin vähän sienestääkin. Sukulaisperheen biologit iloitsivat runsaista kantarelliesiintymistä. Minä keskityin herkkutatteihin, joita kyllä löytyi runsaasti, mutta suurin osa oli valitettavasti päässyt vanhoiksi. Harmitti aika paljon, sillä olin tarkastanut samaiset paikat viikkoa aiemmin ja löytänyt vain pari nuorta herkkutattia. Helteet ja öiset ukkossateet olivat ilmeisesti kypsyttäneet sadon supernopeasti. Onneksi löysimme vielä tosi paljon ahomansikoita, mikä lohdutti.

Pyörällä naapurikaupunkiin

Vielä toistaiseksi, kun kuntaliitoksia ei ole tehty, Lahdesta pääsee varsin vähillä kilometreillä yli kunnanrajojen. Naapurikaupunki Orimattilakin on varsin lähellä.Eilen kuitenkin otimme hieman kunnianhimoisemman kaupunkikohteen, Heinolan. Nopeinta tietä keskustasta keskustaan on noin 35 kilometriä, mutta pyöräilijähän kulkee mieluiten hieman pienempiä teitä.

Me valitsimme Ahtialasta Nastolan kautta pohjoiseen johtavan väylän, joka on Lahden puolella Ahtialantie, Nastolassa ensin Seestantie ja sitten Mäkeläntie. Se on varsin vaihteleva maastoiltaan, mikä siis merkitsee hyviä ylä- ja alamäkiä maantiepyöräilyn harjoitteluun. Oli pakko ottaa käyttöön kaikki vaihteet, mitä en tähän asti ole tehnyt.

Tie yhdistyy vanhaan Heinolantiehen (140) vähän ennen Vierumäkeä, jossa taas teimme koukkauksen Suomen Urheiluopistolle ja sieltä kahvitauon jälkeen pyöräteitä pitkin Heinolan kaupunkialueelle. Molemmin puolin urheiluopistoa oli mukavat osuudet tasaista pyörätietä, jossa minäkin uskaltauduin kiihdyttämään vähän vauhtia. Sain jopa kehuja kokeneelta kilpapyöräilijäpuolisolta. Kilometrejä tuli yhteensä n. 45.

Olimme varanneet paikat M/S Suomen Neitoon, joka lähtee Heinolasta Lahteen iltapäivisin klo 15.30. Tulimme rantaan hyvissä ajoin melkein pari tuntia etuajassa, mutta onneksi sää eilen suosi. Taivas oli koko ajan harmaa, mutta sadetta sieltä tuli vasta laivamatkan aikana. Itse asiassa pilvipouta ja reilun 20 asteen lämpö oli paras mahdollinen ajosää pyöräilijälle. Kertaakaan ei tuntunut tukahduttavalta edes ylämäissä, mitä tietysti estimme myös juomalla ja valitsemalla oikean välityksen ja matkanopeuden.

Laivareissu pitkin Ruotsalaista, Päijännettä ja Vesijärveä oli mukava päivitys näille lähivesille, joilla olemme omalla veneellä purjehtineet viimeksi 1990-luvulla. Muutaman risteilyn olemme toki tehneet sen jälkeenkin, mutta osa maiseman yksityiskohdista on kyllä ehtinyt unohtua. Lisääkin on tullut, mm. Kalkkisten silta lossin tilalle. Ja ainahan sekä Kalkkisten että Vääksyn kanava ovat elämyksiä.

Keräilykauden alku

Vietin pitkästä aikaa maalla pari yötä ja tietenkin ne päivät siinä välissä. Pääasia oli siivota ylimääräisiä rojuja pakettiautoon ja eteenpäin jäteasemalle, mutta ehdinpä vähän metsäänkin. Edellinen postaukseni olikin kännykällä suoraan lähimetsästä, jonne oli taas noussut kantarelleja.

Kun ehdin vähän pidem- mälle, vastaan tuli myös jokunen tatti, joista yksi herkku- tatti oli kunnossa ja kaksi valitettavasti pilalla. Keräsin mukaani myös kauniin ja lähes syömättömän punikkitatin, jonka kuivatan mausteeksi.

Iloisin yllätys olivat vaaleat orakkaat, joita kasvoi pari ihan kunnollista ryvästä. Niiden ympäriltä keräsin reippaan saaliin myös ahomansikoita ja mustikoita.

Marjapensaissa ei ole vielä oikein mitään kypsää, mutta mustikoita metsässä riittää. Hyttysiä on myös paljon, mikä vähän lannistaa kerääjän intoa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että syöty kaula rauhoittui hyvin kortisonivoiteella. Ehkä menen uudestaankin jopa mustikkametsään.

Kantarelliterveiset Hollolasta!

Harjoitusajoja kilpapyörällä

Puoliso on jo jonkin aikaa kannustanut minua hankkimaan aidon maantiepyörän, käytännössä kilpapyörän. Olen jarrutellut asian kanssa, koska kilpuri tuo mukanaan monia opittavia asioita: lukkopolkimet, uuden ajoasennon ja jatkuvasti puhkeilevien renkaiden vaihdon. 

Lopulta päätin uskaltaa, minkä jälkeen alkoi pyörän metsästys. Ihan yksinkertaista se ei ollutkaan, sillä alle 160-senttiselle naiselle ei ihan joka kaupan varastossa ole sopivaa runkoa. Lahden Polkupyörähuolto kuitenkin käytti suhteitaan, joten nyt minulla on sitten alla aito italailainen Wilier.

Ensin huonot kokemukset: jo heti pyöräkaupan pihassa sain havaita, etten ole vielä valmis lukkopolkimiin. Olen ajanut lukkopolkimilla ja niihin sopivilla kengillä takavuosina tandemilla, mutta kokemuksesta on jo vuosia, ja silloin sain apua edessä ajavalta ja pysähtyessä oikeaan suuntaan kallistavalta puolisolta.

Pyörähän pitää siis osata pysäyttää niin, että kallistuu oikeaan suuntaan ja samaan aikaan muistaa irrottaa maahan menossa olevan jalan polkimesta. Kaaduin, koska kroppa ei hommaa muistanut. Vauhti oli lähes nolla, joten paljaisiin sääriini tulleet vauriot eivät olleet juuri häpeää isommat. Sain vakuutettua sekä oman puolison että tutun myyjän siitä, että minun kannattaa harjoitella pyörän muita ominaisuuksia ensin lenkkarit jalassa.

Seuraavaksi testasin ajoasentoa ensin kotimatkalla pyöräkaupasta ja sitten toissapäivänä vajaan parinkympin lenkillä Jokimaan ja Hennalan maastoissa. Selkä ei ihmeekseni väsy yhtään enempää hyvin eteenpäin taipuvassa ajoasennossa - ehkä jopa vähemmän, koska ajaminen on todella paljon kevyempää kuin raskaalla hybridipyörälläni. Sen sijaan paine jalkovälissä asettuu nyt vähän eri kohtaan kuin aiemmin, mikä pitää ottaa huomioon ajohousuja valitessa.

Muita huonoja kokemuksia ei vielä olekaan, sillä renkaat ovat säilyneet ehjinä toistaiseksi ajamieni noin viidenkymmenen kilometrin aikana. Eilen tosin jännitin asiaa aika lailla, sillä päätin käydä katsomassa lähikohteista Hollolan Isosaaren, joka sijaitsee Lahden Mukkulan ja Hollolan Kukkilan jälkeen pohjois-luoteessa meiltä noin kymmenen kilometrin päässä. Saarihan on vanha lomaparatiisi, jossa on mm. hienoja jugendhuviloita. Nykyään siellä asutaan ympäri vuoden ja sinne kuljetaan lähinnä siltaa ja tietä pitkin.

Tie on kuitenkin yksityinen ja edelleen soratie. Ajelin sitä muutama sata metriä saaren sisälläkin, mutta sitten annoin periksi. Kapearenkaisella ajaminen irtokivien päällä on tosi ikävää, eikä rengasrikko houkuttanut. Olimme tosin sopineet miehen kanssa, että aluksi voin soittaa hänelle ja pyytää renkaanvaihtopartion apuun autolla. Siinä samalla olisin yrittänyt opetella homman itse.

Suurin syy kääntymiselle oli se, että kotiseutupyöräilyni taisi uuden pyörän myötä muuttaa aika lailla luonnettaan. Ajo on nyt niin hurjan paljon kevyempää kuin aiemmin, että vauhdista voi tosiaan innostua! En usko ryhtyväni treenaamaan kelloa vastaan, mutta matkat varmasti pitenevät ja pysähdykset lyhenevät. Eilinen matka oli itse asiassa aika hyvä mittari. Edellinen ajoni Kukkilaan tuntui todella raskaalta, mutta eilen kiipesin ylämäet ilman isompaa tuskaa.

Lukkopolkimien lisäksi minun tosin pitää ottaa haltuun vaihteet, jotka eivät olekaan kätevästi tarkistettavissa ohjaustangosta. Kilpurissahan takapakan rattaita pitäisi osata tarkkailla jalkojen välistä. Tasapainoni tai etenkään itseluottamukseni ei ole siihenkään vielä riittävä. Vähän olen tässäkin jo edistynyt.

Yläpuolella muutama kilpurini "poseeraus" Isosaaren maisemista. Ja tiedoksi blogin lukijoille, että hieno pyöräni ei ole missään yleisessä pyöräkellarissa vaan lukon takana turvallisemmassa paikassa. Sekin on tietysti varjopuoli, että kilpureita pitää säilyttää erityisen varovasti, jotta ne eivät päädy varkaiden mukana uusille markkinoille.

Tässä voisi melkein siteerata Tenavat-sarjakuvaa, jonka yhdellä hahmolla (Kutri?) on luonnonkiharan tukan vastuu. Minulla on nyt italialaisen kilpakaunottaren vastuu.

Parvekeviljelyä

Kun viimeksi etsimme asuntoa, pidin itsepintaisesti kiinni siitä, että siinä pitää olla parveke. Asuimme 24 vuotta parvekkeellisessa keskusta-asunnossa ja melkein kolme vuotta ilman, joten ehdin kokea puutteen. Niinä kolmena vuonnakin minulla tosin oli pääsy terassille, mutta viljely tai oleskelu tupakoivien ja roskaavien parvekkeiden alla ei houkutellut.

Nykyinen parvekkeemme on minulla käytössä kolmatta kesää, ja joka kesä on ollut erilainen. Viime vuonna sisustin ja yritin istuskellakin kadun ja puiston kulmauksessa olevalla länsiparvekkeellamme, mutta useimmiten oli liian kuuma. Oli minulla joitain viljelyksiäkin kuten muutama peruna ämpärissä, papuja styrox-kylmälaatikossa, tomaatteja, chilejä ja yrttejä ruukuissa. Yrtit ja tomaatit onnistuivat kohtalaisesti, chilit olivat täynnä ötököitä, perunoiden tai papujen sadosta ei juuri voi puhua.

Tänä kesänä taas on ollut enemmän sateita ja epävakaista, joten kaislamattokin on saanut olla enimmäkseen kuivumassa. Mutta ihme ja kumma, sadekesä ei ole ollut ollenkaan huono yrtti- ja salaattiviljelmilleni. Ja kaikkein suurin ihme on tomaatti, jonka ensimmäiset hedelmät alkavat punertaa.

Yrttejä olen käyttänyt jo viikkoja maustamaan erilaisia ruokia, salaattejakin pari viikkoa. Ensin vähän arastelin, asummehan keskustassa vilkkaan liikenteen eli pakokaasujen päällä. Kun tarpeeksi monesta kaupunkiviljelypaikasta oli vakuutettu, että huuhtelu riittää, ajattelin uskaltaa. Hengitänhän minä niitä myrkkyjä muutenkin.


Ja enhän minä muutenkaan niin tarkkaan tiedä, missä syömäni vihannekset kasvavat, vaikka yritänkin suosia lähiruokaa. Oman parvekkeen ruoka taitaa olla sitä kaikkein lähinnä kasvavaa.

Pyörällä kirkolle ja mummulaan

Hollolan kirkonkylä on yksi kauneimpia tietämiäni kyliä ja samalla kovin tuttu ja arkipäiväinen. Asuin teini-iässä muutaman kilometrin päässä kylästä ja kuljin koulubussissa kahdeksan vuotta joka ikinen koulupäivä kaksi kertaa sen läpi. Ja suunnilleen joka kerta jaksoin ihailla Hollolan keskiaikaista kivikirkkoa.

Olen kulkenut Hollolaan (tai arkipuheessamme aina kirkolle) bussilla, autolla, veneellä, polkupyörällä ja muutaman kerran myös jäätä pitkin luistellen tai jäätä tai peltoja pitkin hiihtäen. Siitä en ole ihan varma, olenko ollut juuri kirkonkylässä myös hevoskärryjen kyydissä, todennäköisesti. 

Lähdimme tänään puolison kanssa liikkeelle polkupyörillä ja valitsimme Hollolan kohteeksi. Mieheltä oli vielä näkemättä Naivistit kesävisiitillä -näyttely, jossa on myös hänen äitinsä teoksia. Samalla reissulla pääsisimme tapaamaan itse taiteilijaa eli äitiä, joka asuu vajaan kymmenen kilometrin päässä kirkonkylästä. Ja minä sain lisäksi korkata aivan tuoreen pyörätien päällysteen Vesalasta kirkonkylään.

Lähestyimme siis kirkonkylää hieman kiertäen eli Lahdesta ensin Hämeenlinnantietä pitkin Vesalaan ja sieltä kirkolle. Soramäessä eli noin kymmenen kilometriä Lahdesta alkoivat sateet, jotka sitten tulivat ja menivät käytännössä koko matkan ajan.

Kirkolle mennessä emme vielä ihmeemmin kastuneet ja saatoimme jopa istahtaa kylän kioskille jäätelölle odottaessamme näyttelyn avautumista. Saimme samalla uutispäivityksen Aino-Kaisa Saarisen julkkishäistä, joiden alkua kioskilla odotettiin jo kovasti. Me päätimme kuitenkin jättää väliin julkkisten bongauksen, sillä itse Aikkua kyllä pääsee näkemään Lahden ja Hollolan tienoilla muutenkin.

Kun olimme katsoneet näyttelyt, suuntasimme etelään Rantatietä pitkin ja saimme ensimmäisen ison sadekuuron niskaamme vielä kirkonkylän alueella. Sade piiskasi sen jälkeen lähes taukoamatta anoppilaan eli Hersalan kylään asti. Pihassa oli taas hetki aurinkoista ja aikaa suunnitella tulevaa huussin katon korjausta. 

Vaan emmepä päässeet kohti etelää kuin muutaman sata metriä, kun taas jo tuli niskaan raskaita pisaroita. Eiväthän ne varsinaisesti ajamista estäneet, mutta hyydyttivät minut silti aika tehokkaasti yrittäessäni ajaa Messilän mäkeä ylös. Täytyy myöntää, että tällä kertaa hyppäsin alas satulasta ja talutin jyrkimmän kohdan.

Kotona päätimme vielä pestä pyörät kurasta ja rasvata kovin kirskuviksi äityneet ketjut. Sen jälkeen tuntui tavallista ihanammalta käydä lämpimässä suihkussa. Kilometrejä tuli anoppilan piipahduksineen n. 41.

Lomapäivä maalla

Olen viettänyt parin päivän minilomaa, ensin eilisen kaupun- gissa ja tämän päivän maalla. Maalle meneminen koirien kanssa onnistui, kun tytär ystävällisesti suostui kuljettamaan autolla meidät eväinemme ja muine tarpeellisine varusteinemme aamulla sinne ja illansuussa takaisin. Oli oikein retkeilytunnelma!

Eilinen säätiedotus ei hyvää luvannut, Päijät-Hämeeseen jokseen- kin jatkuvaa sadetta. Päätin kuitenkin, etten välitä asiasta, koska meillä on joka tapauksessa hyvät sisätilat ja paljon tekemistä myös siellä. Onnekseni koirille ja minulle kuitenkin koitti aivan täydellinen sienestys- ja marjastuspäivä: aurinkoa ja tuulta, lämpötila parinkympin kieppeillä. Hyttyset kiusasivat vain tiheimmässä metsässä, paarmat eivät oikein edes yrittäneet.

Vanhojen koirien kanssa ei enää lähdetä varsinaisesti metsäretkelle vaan kierretään omaa tonttia ympäri. Onneksi meillä on ihan omalla maalla loistavat kantarellipaikat ja tänä vuonna myös paljon mustikoita ja ahomansikoita. Kävin läpi myös raparperimaan ja keräsin pieniä nokkosia paikoista, joissa olen tarkoituksellisesti yrittänyt pitää nokkoskasvuston matalana ja tuoreena.

Kun olin saanut marjat, sienet ja nokkoset talteen ja keittänyt raparperimehut, ehdin jopa istua tunnin verran puutarhassa lukemassa kirjaa ihanan leppoisassa tuulessa.

Ensimmäiset etikkakantarellit

Eilisellä iltalenkillä kävin katsomassa tavalliset kantarellipaikat Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välissä. Ensin ei mitään, mutta sitten alkoi löytyä. Olivat siirtyneet uusiin paikkoihin. Samalla löysin muutamia punikkitatteja.

Viime aikojen sadeuutisista huolimatta täällä Päijät-Hämeessä on aika kuivaa, metsäpalovaroituskin. Kantarellit olivat pieniä ja napakoita, mutta selvästi jo kuivumassa. Siksi keräsin talteen selvästi alamittaisetkin yksilöt. Hiekan seassa niillä ei olisi juuri ollut mahdollisuuksia enää kasvaa.

Kuivahkoja pikku- kantarel- leja ei kannata paistaa, joten tein niistä kesän ensim- mäisen etikka- säilykkeen. Perusohje etikkaliemeen tulee Hulluna sieniin -kirjasta: 2 dl väkiviinaetikkaa, 1½ dl vettä, 3/4 dl sokeria, 4 maustepippuria, 4 neilikkaa, 4 muskottikukkaa, 1 laakerinlehti.

Minun variaa- tiossani on tällä kertaa valko- pippureita mauste- pippurei- den sijasta ja muskotti- kukat puuttuvat. Lisäsin myös sinapinsiemeniä, porkkanapaloja, sipulirenkaita, valkosipulinkynnen, palan inkivääriä, palan kanelitankoa ja parvekkeelta napsimani oksat timjamia ja minttua.

Mustaherukanlehtiä ei nyt ole, ennen kuin pääsen käymään maalle. Ne voi lisätä säilykkeeseen myöhemminkin, sillä liemen sekaan purkkiin mahtuu myös lisää kantarelleja. Lisään usein valmiiseen etikkaliemeen sieniä vähitellen, jopa siinä vaiheessa kun vanhat sienet on syöty. Kunhan ottimet ovat puhtaat, etikkaliemi kyllä säilyy kunnossa useita kuukausia.

Metsässä oli lupaavan paljon myös mustikoita, joista napsin kypsimmät suuhun.

Moottoritien maisemissa

Maamerkki  nousemassa moottoritien varteen.

Lahden seudun kilpapyöräilijät käyvät säännöllisesti ajamassa tempoajoja Miekkiöntiellä, joka on päällystetty reilu viiden kilometrin maantien pätkä aivan Lahden ja Hollolan rajalla ja Lahti-Helsinki-moottoritien kainalossa.

Tien varrelle osuu mm. sellaisia nähtävyyksiä kuin paikallinen Kärkkäinen ja Finnmarin tehtaanmyymälä. Taiteilija Juhani Honkasen ateljeetalo ja kesäteatteripaikka Honkalinna on myös lähistöllä, se sijaitsee Miekkiöntieltä haarautuvan Rekolanraitin varrella.

Sunnuntain aamulenkkini suuntautui tuolle Miekkiöntielle, vaikka en olekaan vielä saanut alleni kilpapyörää enkä yrittänyt tehdä minkäänlaista tempoajoa. Kävinpähän vain katsastamassa maisemia. Olivat osittain aika ankeita.

Moottoritien kaakkoispuolella

Toki vanhan kylätien varrelle osuu peltoa, metsää ja maaseutu- asutusta, joka on paikoitellen ihan idyllistä. Mutta moottoritie hallitsee monessa kohtaa vähintään kovana meluna. Miekkiöntielle päästäkseen on lisäksi ohitettava suomalaisten moottori- ja ohitusteiden varsien perusrakennuskantaa eli teollisuutta ja isoja kauppakiinteistöjä.

Menomatkalla Jokimaan kautta en edes löytänyt sopivaa pyörätien liittymää, jota pitkin olisin päässyt suoraan Uudelta Orimattilantieltä Miekkiöntielle (pyörätie kulki väärällä puolella), joten uhkarohkeasti talutin pyörän maantien yli.

Tullessa suuntasin itäisemmälle väylälle eli kohti Renkomäen ABC:ta, jossa suunnassa se pyörätiekin sitten olisi ollut turvallinen. Eli pyöräilijän pitää tehdä muutaman sadan metrin lenkki päästäkseen turvallisesti kylätielle. Ei ylimääräinen matka ole mitenkään paha, mutta opasteissa olisi kyllä parannettavaa.

Kilometrejä tuli noin 25. Onneksi olin liikkeellä aamusta, jolloin vielä tuuli virkistävästi eikä aurinko ei paahtanut vielä ihan yhtä pahasti kuin nyt. Nyt odotan säätiedotusten lupaamia ukkosia. Ainakin äskeisellä koiralenkillä ilma seisoi niin paksuna paikallaan, että koiratkin halusivat samantien kääntyä puiston reunasta kohti kotiovea.

Hiekkatie ja kaunein maisema

Sunnuntaiaamupäivän kotiseutupyöräily suuntautui eteläisen Lahden kautta Orimattilan Pasinaan ja Pennalaan. Vanha Orimattilantie kulkee aivan mahdottoman mukavassa maalaismaisemassa, vaikka kummallakin puolella rajaa on kaupunki. Asuinalueiden lisäksi tuli vastaan viljeltyjä peltoja, lehmiä ja hevosia. Näin myös pellolla golfia harjoittelevan pariskunnan, mikä on jo aika innovatiivista.

Hiekkatiet sentään tuppaavat olemaan jo aika harvinaisia näin lähellä keskus- toja, mutta yksi sellainen kääntyi Lahden puolella Ämmälään. Koska minulla on vielä vankkatekoinen ja leveärenkainen hybridipyörä alle, päätin olla utelias. Ja kyllä kannatti!

Perinnetie vei mitä viehättävimpään vanhaan maalaiskylään, jossa yhden talon seinässä oli laatta Hämeen heimoliiton tunnustuksesta 1996 Päijät-Hämeen kauneimmalle maisemalle. Puutalot hiekkatien molemmin puolin olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, maalaismaisema suorastaan huokui rauhaa ja hyvinvointia.

Kylä siis kuuluu Lahden kaupunkiin ja on noin kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Vaan enpä muista siellä koskaan käyneeni. Aika paljon tuli vastaan juoksijoita, koiranulkoiluttajia ja pyöräilijöitä, joten moni muu on salaisuuden löytänyt jo aiemmin.

Pyörän selässä kotiseutumatkailu on avannut silmiäni ihan kiitettävästi, vaikka vielä olenkin pysynyt usein pääteiden lähistöllä. Toki olen monessa paikassa käynyt aiemminkin, mutta autoilevana tai jonkin asian perässä pikaisemmin. Kyllä minä pyörälläkin pyrin pitämään jonkinlaista vauhtia, mutta silti maisemia ehtii katsoa.

Ämmälä, Pasina ja Pennala ovat myös oiva lisä hauskojen paikannimien listaani. Kilometrejä tuli n. 26.