Sienilupauksia: kantarelleja ja punikkitatti

Kesän ensimmäiset kantarellit löysin tänään anoppilan pihasta, ns. tutusta paikasta rannan tuntumasta. Suurimmat olivat paksun peukalonpään kokoisia, pienimmät keltaisia pisteitä maassa. Itiöemiä oli noussut esiin kymmeniä, joten viikon tai parin päästä pihasta voi kerätä ihan kunnon saaliin. Jätin ihanuudet kasvamaan, jotta anoppi voi ne itse käydä noukkimassa.

Oman kesäasunnon pihassa kahdeksan kilometriä pohjoisempana oli vasta muutama aivan pieni keltainen kantarellilupaus. Sinnekin nousee hyvinä kesinä ihan merkittäviä esintymiä, mutta vielä on vaikea arvioida satoa.

Yllätykseksi voi ehkä kutsua nurmikolta löytynyttä punikkitattia, joka oli aivan puhdas sienisääskistä. Keräsin talteen ja viipaloin kuivumaan. Käytän kuivattuja punikkitatteja muiden sieniruokien mausteina, mitä usein suositellaankin sienikirjoissa. Muutama haudutettu viipale antaa enemmän vahvaa makua kuin mikään sieniliemikuutio.

Pihallamme maalla oli myös pulskia, kypsiä ahomansikoita ja jo kauniisti sinertäviä mustikoita. Siskon lapset yrittivät tänään siirtää muutaman rehevän mansikkatupon uuteen paikkaan, toivottavasti onnistuvat.

Herukka- ja karviaispensaissa näytti olevan kohtalaisesti marjoja tulossa, samoin kirsikkapuussa. Kirsikat tosin pitäisi melkein kerätä hieman raakoina hillontekoa varten, sillä kypsinä ne ehtivät aina hävitä lintujen suuhun. Villivadelmien satoa en ole vielä ehtinyt tsekata mistään maalaiskotimme lähimetsistä.

Pari seuraavaa viikkoa menee kaupungissa vielä tiiviisti töissä, joten seurailen luontoa ja satokautta lähinnä pyörän selästä kaupungin liepeiltä. Varsinaiselle lomalle en taida ehtiä heinäkuun toisellakaan puoliskolla, mutta koetan kuitenkin siirtää työt maalle.

Kotiseutupyöräilyä maalaismaisemassa

Oli luksusta saada tälle päivälle poutaa ja lämmintä muutaman kylmän sadepäivän jälkeen. Työtkin valmistuivat sillä lailla sopivasti, että pääsin illansuussa taas yhdelle pyörälenkille lähimaisemiin.

Vielä toistaiseksi Lahden keskustasta ehtii naapurikunnan puolelle ihan kohtuullisen iltapyöräilyn aikana. Edellinen piipahdushan tapahtui Hollolan Kukkilaan reilu viikko sitten. Tänään päätin piipahtaa Nastolan Villähteellä, minne on meiltä reilut kymmenen kilometriä.

Nastolan raja tosin tuli vastaan jo vähän aiemmin ja aika pian sen jälkeen lehmät. Tuntui aika hauskalta, että niin selvästi siirryin kaupungista maalle, vaikka pyörätie maantien vieressä kulki kyllä hyvin samanlaisessa maisemassa lähes Lahden rautatieasemalta lähtien.

Puoliso ehdotti ennalta, että kääntyisin Villähteeltä Orimattilan suuntaan ja tulisin Pennalan kautta kotiin. Se olisi kuitenkin tuonut parikymmentä kilometriä lisää. Ei ole kunto vielä sitä luokkaa, että jaksan työpäivän päälle vetää reilut neljäkymmentä kilometriä.

Sinänsä kunto ei ole tuntunut loppuvan vielä kertaa- kaan, vaikka välillä ylämäissä huohotankin. Reisissäkin on vielä riittänyt voimaa, mutta alaselkä kipeytyy edelleen. Jotain edistystä olen havaitsevinani; selkä jaksaa pidempään eikä tunnu pahalta niin pitkään lenkin jälkeen. Mutta katsotaan nyt, miltä huomenna aamulla tuntuu. Tänään minua kiusasivat eniten krampit jaloissa. Onneksi olin ottanut mukaan juomista, mitä en suinkaan aina tee.


Eilen mies ilmoitti tilanneensa minulle oikean italialaisen kilpapyörän. Ihan yllätys asia ei ollut, sillä olimme jo kyselleet minulle kilpuria tutulta kauppiaalta. Aluksi näytti huonolta, sillä missään ei tuntunut olevan jäljellä alle 160-senttiselle naiselle sopivaa runkoa. Jostain herrat olivat kuitenkin saaneet vihiä yksilöstä, jonka pitäisi olla Lahdessa jo parin viikon kuluttua. Katsotaan nyt, pyörätilaukset eivät ole koskaan varmoja. Mutta jos kilpuri tulee lähiviikkojen aikana, joudun ja pääsen opettelemaan ihan uudenlaisen ajoasennon.

Sadepyöräilyä, hyttysiä ja mansikankukkia

Odottelin illansuussa, milloin päivän rajut ukkospuuskat loppuisivat. Iltaseitsemältä näytti sen verran selkeältä, että päätin polkaista pyörällä noin viiden kilometrin päähän Tapanilan hiihtomajalle. Halusin katsastaa, joko alkukesän sateet ovat nostaneet maastoon edes joitain sienilajeja.

Jalkarannassa pari kilometriä ennen päämäärää alkoi sataa, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut kääntyä. Eikä ollut tarviskaan, sillä olin toki pukeutunut sadeasuun. Vain märällä asvaltilla hieman lipsuva eturengas sai minut varovaiseksi, muuten ei sateesta ollut harmia.

Ei löytynyt Tapanilan maastosta kuin yksi tuntematon sieni ja paljon eri marjojen kukkia. Ja tietenkin ihan hirveä määrä verenhimoisia hyttysiä! Mansikankukat lupailevat hyvää satoa ainakin lenkkipolkujen varsilla. Toivottavasti ennustetut kovin kylmät lähipäivät eivät vie koko ahomansikkasatoa.

Prinsessa hoidossa

Puolimäykky (vas.) ja täysmäyräkoira sohvalla.

Tytär miesystävineen jätti koiranpentunsa meille hoitoon juhannuksen ajaksi. Vajaan vuoden ikäinen prinsessa on täällä nyt toista kertaa pidempään ja alkaa siksi tuntea jo sekä talon tavat että ympäröivät puistoreitit.

Ensimmäinen päivä ja yö menivät koiralta odotellessa, milloin ovella rasahtaa lupaavasti ja isäntäväki tulee takaisin. Viime yönä nukuimme jo tosi hyvin, ja tänään pikkukoira on jopa halunnut syliin. Asiasta kannattaa mainita, sillä tämä neito ei ole mikään sylissä kiehnääjä.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että omat vanhat koiramme ovat hyväksyneet neitosen joukkoonsa. Jo ensimmäisellä kerralla se ystävystyi mäyräkoiran kanssa. Tällä kertaa kaksikko on leikkinyt oikein kunnolla, vaikka kohta 14-vuotiaan mäykkyrouvan vauhti ei ihan riitäkään nuorelle puolimäykylle (toinen puoli pinseriä).

Lähes 15-vuotias mopsi ei enää havainnoi ympäristöä juurikaan, mutta niin vain sekin oli hetken mukana ystävällismielisissä päiväkähinöissä lounaspöydän alla. Se muuten jaksaa aina huvittaa, miten paljon hauskempaa koirista on painia ja kähistä ihmisen jalan päällä kuin esimerkiksi kahden metrin päässä.

Tänään käväisimme maalla sillä ajatuksella, että koirat voisivat vähän juoksennella vapaana. Täällä kaupungissahan on koko ajan kuljettava narun päässä, mikä on etenkin nuorisoedustajan mielestä paha asia, kun tekisi mieli lähteä vetämään juoksurundia. Sen verran kuitenkin satoi, ettei edes pentu viitsinyt intoilla vapaudestaan ihan hirveästi. Pari kertaa kiersimme tontin ja se oli siinä.

Sen verran edistin hyötyhommia, että murskasin kuivamassa olleet nokkoset ja lisäsin kunnostettuun klaffipöytään yhden maalikerroksen. Jälkimmäinen työ oli siinä mielessä haastava, että kolme koiraa halusi koko ajan kiehnätä työmaalla. Tällä kertaa kuitenkin selvisimme ilman oransseja turkinsomisteita.

Huomenissa hoitokoira lähtee kotiin, mikä kyllä taas helpottaa arkipäivää. Kolmen kovin eri-ikäisen ja -vauhtisen koiran ulkoiluttaminen ei onnistu ihan hirveän hyvin yhdeltä ihmiseltä. Sisäleikitkään eivät selvästi ole ihan tarpeeksi vauhdikkaita pennulle. Mutta kyllä sillä on ihan hyvä loma ollut, mikä näkyy koirien nukkuma-asennostakin. Ja totta kai nuori neito on tervetullut taas pian uudestaan.

Kummallisten paikannimien perässä

Olen varmasti kymmeniä, ellen satoja, kertoja nähnyt paikallisbussin otsassa paikannimen Viuha. Yhtä monta kertaa olen jättänyt ottamatta selvää, missä päin Lahtea moinen paikka on. Jonkinlainen aavistus oli sen perusteella, että bussilinja menee ensin Ahtialaan, mutta kartalle en ollut kolkkaa koskaan asemoinut.

Kyse on jonkinlaisesta keskustassa asuvan ihmisen syndroomasta: jos jossain kaupungin kolkassa ei ole minulle tarpeellisia palveluita tai siellä ei asu ystäviä, paikkaa ei ole olemassa. Joidenkin ohi olen toki huristellut autolla, mutta osa kaupunginosista (tai vanhoista kylistä) jää pääväylien ulkopuolelle.

Juhannuspäivän pyöräilyni alkoi siis kartan katsomisella - sekä netistä että ihan paperilta. Uusi pyöräilykartta ilmestyi keväällä, joten sitä on mukava tarkastella ihan siinäkin mielessä, kuinka paljon on tullut muutoksia edelliseen karttaan verrattuna. Perheemme pyöräilyasiantuntijan eli mieheni mukaan ei paljoakaan. Kiva kuitenkin käyttää tuoreinta mahdollista tietoa.

Viuha löytyi kaupungin koillis- laidalta, Alasen- järven pohjois- päästä. Laskin netti- kartalta, että järven kiertämällä ajaisin noin kahdenkympin lenkin, mikä tuntui hyvältä suunnitelmalta. Vilkaisin vielä tuuliolosuhteita ja päätin lähteä ensin koilliseen vanhalle Heinolantielle ja kääntyä sieltä itäkaakkoon Sipurantielle (jonka varrella Viuha on). Takaisin pääsisin myötätuolessa Ahtialantietä pitkin.

Sipurantielle Viuhaan päästyäni tajusin toki, että olen minä sieltä ajanut läpi ainakin joitain kertoja autolla. Olen kerran vieraillut mm. Päijät-Hämeen näkövammaisten kurssikeskuksessa Lepolassa aivan Alasenjärven rannalla. Vaan eipä autolla paikasta A paikkaan B ajaessa useinkaan tule katsoneeksi maisemaa muuten. Oli sekä vanhoja teiden nimiä että uuden näköistä asutusta. Yksi houkutteleva uimaranta tuli vastaan samassa kohdassa kuin vanhan kylätien reunassa alkoi taas juosta pyörätie.

Kotiseutupyöräilyni ovat olleet tarkoituksella 10-20 kilometrin pituisia, sillä alaselkäni kipeytyy usein reilun kymmenen kilometrin ajon jälkeen. Parilla viime lenkillä minulla on ollut kinesioteipit selässä kokeilumielessä. En tiedä, olisiko selkäni kipeytynyt vielä enemmän ilman teippejä, mutta eivät ne ainakaan väsymistä ja kipua estäneet. Loppumatkan ajelin jo aika kestokyvyn rajoilla.

Ehkä tein virheen myös siinä, etten ottanut mukaan mitään juomista. Kahdenkympin lenkki ei tällaisella pilvipoudalla vielä kuivata elimistöä, mutta ehkä juomaan pysähtyminen olisi silti ollut ihan fiksua. Pari kertaa tosin pysähdyin ottamaan kuvia.

Kotiseutupyöräilyä: Riihelä

Kello kahden aikaan tänään iltapäivällä totesin, ettei kukaan enää vastaa työasioissa puhelimeen. Niinpä päätin kipaista pikaiselle kotiseutupyöräilylle ennen illansuun saunavuoroamme.

Tällä kertaa suunnaksi valikoitui länsi, johon suuntaan olen tällä kaudella lähtenyt vain parilla korvasienireissulla. Hollolaan ja Hämeenlinnaan suuntaavalla tiellä on jo heti keskustan ulkopuolella vastassa ihan kunnioitettava Kärpäsenmäki, sen jälkeen suhteellisen tasaista harjun päälle rakennettua maantietä kilometrikaupalla.

Minä päätin jatkaa Kärpäsenmäen jälkeen muutaman kilometrin ja kääntyä sen jälkeen Riihelään, joka taitaa olla Lahden kaupungin ensimmäinen asuntomessualue jostain 1970-luvulta. Kovin monta kertaa minulla ei ole alueelle ollut asiaa, joten pääsin katsomaan todella uusia maisemia. Ensimmäinen yllätys oli jyrkähkö alamäki, joka vie ensin itse asuinalueelle ja sen jälkeen Okeroisiin.


Pysähdyin Riihelässä ostamaan jäätelön ja seuraavan kerran puistoon, jota halkoi pitkulainen lammikko. Kävin myös ihailemassa rivitalokatua, jonka talorivien takaa pystyi aavistamaan vehreät pihat.














Riihelästä ajoin Ala-Okeroistentietä Hennalankadulle, jossa sijaitsee pitkä rivi Lahden suuryrityksiä. Maisema vaihtui tehokkaasti aivan muutaman kilometrin matkalla. Isoin yllätys tosin oli iso K-Supermarket, joka on noussut alueelle sitten viime ajeluitteni.

Kilometrejä lenkilleni tuli yhteensä noin 15, mikä oli ihan hyvä puolikkaan työpäivän ja saunan välinen harjoitus, etenkin kun matkalle osuu muutama keskimääräistä haastavampi mäki.

Kotiseutupyöräilyä sateiden välissä

Eilen iltapäivällä tarkkailin taivasta, joka näytti vain kaatavan vettä niskaan. Mutta sitten illansuussa aurinko tuli esiin niin vakuuttavasti, että päätin lähteä kotiseutupyöräilylle peräti naapurikuntaan, tosin vain noin seitsemän kilometrin päähän eli Hollolan Kukkilaan. Kannustimena tällä kertaa oli lupaus viedä ystävälle viimeviikkoinen lehti, jossa oli häntä kiinnostava artikkeli.

Ilokseni myös mies ilmoittautui mukaan. Hänhän on kilpapyöräilyä harrastava tehourheilija, mutta osaa kyllä myös ajaa hiljaa eli tällaisen normaalin harrastajan vauhdissa. Oli ihan mukava saada häneltä kiitosta Kivistönmäen kovan nousun jälkeen; olin kuulemma tikittänyt juuri oikealla tavalla ylös mahdollisimman kevyellä vaihteella.

Siinä vaiheessa ei vielä reisissä tuntunutkaan, mutta parin seuraavan ylämäen jälkeen kyllä. Huohotuskin oli sitä luokkaa, että tunsin vaihteeksi tehneeni jotain. Peruskunto on silti kohdallaan, joten tasaisella ja alamäissä palauduin jo seuraavaa ylämäkeä varten.

Kukkilassa katselimme puolisen tuntia viehättävää taloa ja puutarhaa. Onneksi rehevän pihan äkäiset hyttyset ajoivat meidät pikaisesti kotimatkalle, jonka teimme hieman eri reittiä Mukkulan ja Niemen rantoja pitkin. Kotirapun edessä jo tiputti muutama pisara ja kotiin päästessä ulkona kohisi ihan kunnon sade. Eihän sade vaarallinen olo, mutta silti olen mieluummin kastumatta. Rankkasateessa ajamisestakin kun on kokemuksia.

Kamerana toimiva kännykkäni oli koko ajon ajan suojapussissa, joten kuvat jäivät nyt ottamatta. Siksi kuva viikonlopulta toiselta puolelta Hollolaa. Samanlaisia tienvarsia tuli eilenkin vastaan monta.

Eräänlaista mökkipuuhastelua

Meillä ei oikeastaan ole mökkiä vaan osuus perikunnan talosta. Vaikka paikka on aivan lähellä, käymme siellä tosi harvoin ja silloinkaan emme yleensä harrasta ns. mökkihommia ollenkaan. Siis nikkarointia, halonhakkuuta, puutarhatöitä tai metsänraivausta.

Puoliso kyllä viihtyy verstaassa, mutta siellä syntyy taidetta tai erittäin mielenkiintoisia tuunauksia arkipäivän esineisiin. Minä olen aikanaan harrastanut paljonkin ompelua ja matonkutomista, mutta nykyisin olen lähinnä keräilijä. Eilen ja tänäänkin kävin napsimassa talteen ja kuivumaan käyttökelpoiset nokkosenlehdet. Sienestyksessä on nyt (toivottavasti hyvin lyhyt) tauko.

Mutta tänä viikonloppuna harrastin myös oikeaa mökkipuuhastelua eli maalasin vanhan pöydän - tai pikemminkin pöytää. Kahdella maalikerroksella homma ei vielä valmistunut, joten asiaan pitää palata. Olin maalarina niin tohkeissani, etten edes muistanut ottaa kuvaa pöydästä. Korjaan asian valmiin värin kanssa.

Voisin tietysti kuvata mopsin selän, sillä koira halusi tietenkin auttaa, ja nyt sillä on terrakottaa väriä mustan turkin seassa. Antaa nyt eläimen kuitenkin levätä, sillä sokea ja kuuro koiravanhus joutui venymään taas jaksamisensa äärirajoille tepastellessaan monta tuntia pihamaalla.

Sen sijaan kuvailin eilen sekä anoppilan pihan että oman kesäpaikkamme kesäilmettä. Vehreys pääsi  yllättämään taas kerran. Monet kukat ovat jo yli ja ohi, ja ihan ruohonleikkuu- mielessäkin puutarhassa pitäisi riehua melkein päätoimisesti.

Ehkä hauskimpia kuvattavia olivat kuitenkin vajaa vuosi sitten edesmenneen appeni veistokset luonnon keskellä. Anoppi halusi pari viikkoa sitten järjestää puutarhaan eräänlaisen muistonäyttelyn vieraille, jotka tulivat katsomaan hänen töitään Hollolan kirkolla avattuun Naivistit kesävisiitillä -näyttelyyn ja sen jälkeen kahville. Mies pääsi puuhastelemaan veistosten kanssa äitinsä pihalle. Minä ja muut kesävieraat saamme nautiskella valmiista näyttelystä.

Kotiseutupyöräilyä, Ahtiala ja Koiskala

Olin kaksi edellistä viikonloppua matkoilla ja tein mahdollisesti normaaliakin tiukemmat työviikot niiden välissä. Ei ihme, että perjantaina iltapäivällä puhti tuntui loppuvan kuin seinään, kun yritin ponnettomasti heilutella laitteita kuntosalilla.

Olisin tarvinnut kokonaan vapaan viikon- lopun, mutta eilen oli vielä veljen 50-vuotis- päivät Porvoossa. Onneksi ne olivat kotoiset juhlat pienellä porukalla ja hyvillä tarjoiluilla. Sekin oli hienoa, että sain kyydin siskon perheen autossa. Muuten en olisi jaksanut.

Tänään aamulla tuntui siltä, etten pääse koko päivänä liikkeelle. Parin tunnin lehtien lukemisen, kahvittelun ja haahuilun jälkeen tuntui jo hyvältä idealta tehdä yksi kotiseutupyöräily. Tutkailin karttaa ja päätin suunnata Ahtialan suuntaan katsomaan uusia ja vanhoja omakotialueita ja kenties Koiskalan kartanoakin.

Kuvittelin jopa, ettei Ahtialaan päin mennessä olisi kovia ylämäkiä. Väärin arveltu, kyllä niitä silläkin puolella Lahtea on ihan riittävän monta. Sain käyttää pariin kertaan kaikkia pienimpiä vaihteitani päästäkseni pari aika tiukkaa mäkeä ylös. Ei ole kunto vielä ihan siinä mallissa, että jaksaisi pyöräillä vuoristomaisemissa.

Matkavauhti oli hyvin maltillinen, sillä katselin aivan rauhassa omakotipihoja, puutarhoja ja teiden varsilla kukkivia kasveja. Vastasin pari kertaa puhelimeenkin, kun tyttäret soittivat. Kummasti äiti on aina se helpoin tavoiteltava, kun pitää purkaa sydäntä tai kysellä raparperihillon reseptiä. Ja kyllähän minä vastaan, jos en itse ole aivan puhki tai mahdottomassa paikassa.

Oikeastaan puhelut olivat hyvä testi. Työ- ja matkakiireiden takia olen väsynyt, mutta en henkisesti uupunut. Puhuin ihan rauhassa, katselin ympäröivää luontoa enkä kiirehtinyt mihinkään. Pari kertaa pysähdyin keräämään lupiineja, jotka nyt koristavat ruokapöytää.

Koiskalan kartanoon johtavalla tiellä tuli vastaan yksityis- alue- merkki, jota päätin noudattaa. Ympäröivä maalais- maisema tuntui ihan riittävältä, etenkin kun tiesin olevani aivan lähellä kaupunkia. Kymijärven rannalla saatoin taas ihailla sitä, miten hienossa paikassa kotikaupunkini Lahti sijaitsee.

Kilometrejä kertyi noin 23, kuntoa ja hyvää mieltä ainakin toiseen potenssiin sen verran - mittayksiköstä riippumatta.

Ihana kotimaan ilta-aurinko

Olen juuri palaamasta Norjasta neljän päivän seminaarimatkalta.

Kirjoitan antoisasta reissusta vielä lisää myöhemmin, mutta nyt on päällimmäisenä helpotus. Pääsin pois juuri ennen kuin lentokenttien vartijalakko sulkee kenttiä.

Kotona tervehti ihana ilta-aurinko.