Kynttilä- ja valokuvausterapiaa

Ihan ensiksi: en erityisemmin pidä kynttilöistä, ainakaan koristeellisista ja tuoksuvista. Ja toiseksi: en yleensä vihaa marraskuuta tai mitään muutakaan kuukautta sen pimeyden, valoisuuden, kylmyyden, kuumuuden, sateiden tai yhtään minkään syyn takia. Liikun säässä kuin säässä ulkona vähintään koirien lenkityksen ajan.

Kostea harmaus ja kohdalle osuneet ikävät uutiset ovat kuitenkin yhdistelmä, jota tänä vuonna on erityisen vaikea kestää. Lunta ei ole valaisemassa, ja melkein kuukausi vielä mennään kohti pimeämpää. Jo aamulla tiesin, ettei tästä päivästä tule hyvää työpäivää. Otin siis ystävän neuvosta vaarin ja tein jotain ihan muuta. Ensimmäiseksi päätin sytyttää kynttilät ikkunatuikuissa. Ja niitä etsiessäni törmäsin vielä ihanampaan aarteeseen: vanhoihin kuusenkynttilänjalkoihin. 

Muutama joulu sitten pidimme glögikutsut, joita varten rakensin vanhasta uushopeavadista ja kynttilöistä valoasetelman keskelle pöytää. Nyt päätin koota asetelman uudelleen, laittaa pöydälle punaisen pöytäliinan (joka olisi kannattanut silittää kaapin jäljiltä, mutta en jaksanut) ja asetella viereen myös ystäväpariskunnalta viime viikolla saamamme hevosenkengän. Sen jälkeen aloin räpsiä vanhalla kamerallani - tosin ilman räpsyvää salamaa - jouluisia valo-otoksia.

Mukaan joihinkin kuviin pääsi myös appeni itse hitsaama ja jo vuosia sitten lahjoittama raskas rautakynttilänjalka. Sillä on nyt erityistä merkitystä, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulua ilman häntä.

On tämä marraskuu nimensä mukaisesti varsinainen kuoleman kuukausi. Luotan kuitenkin elämän ja vuoden kiertoon: kun jotain kuolee, jotain muuta syntyy tilalle. Nyt pitäisi vain pysähtyä ja kuunnella, mitä.

Siihen asti, Leonard Cohenin Anthem-laulun sanoin: "There is a crack in everything, that´s how the light gets in."

P.S. Onneksi päivään mahtui yksi oikeasti ihanakin asia, joulupöytälounas ystävän kanssa ravintola Roux'ssa. Sen jälkeen kävin vielä kuvaamassa tihkuisissa ja pimeissä olosuhteissa entistä Vuorikadun koulua ja vielä entisempää Lahden Kansakoulua, jossa nykyisin toimii Lahden kansanopisto.

Kuvausreissulla oli käytännöllinen tavoite. Perheenjäsenet aikovat vuosien tauon jälkeen rakentaa koulun näköispiparkakkutalon, johon meillä on olemassa ihan hienot kaavatkin. Mutta vanhat diakuvat ovat jossain liian hyvässä tallessa, joten nyt oli aika ottaa digikuvia tilalle. Ohessa yksi otos marraskuun viimeiseltä päivältä 2011. Toivottavasti piparkakkukoulu nousee kunnialla nyt viikonvaihteessa ja pääsen lähettämään myös sen kuvan tänne.

Ruokaa ei mene hukkaan, se menee koirille

Parin viime vuoden aikana on kerrottu sekä ruokaa tuhlaavista kotitalouksista että koirien hiilijalanjäljestä. Selvitysten tai tutkimusten mukaan pahimpia ruoan tuhlaajia ovat naiset - siis henkilöt, jotka todennäköisesti sitä myös eniten valmistavat. Jossain uutisissa olen nähnyt, että pahimpia ovat sinkkunaiset (jotka ehkä yliarvioivat ostaessaan sen, miten paljon syövät kotona), toisissa taas on syytetty kaikkia naisia liian tarkasta päivämäärien tuijottelusta.

Koirille taas on laskettu hurjia hiilijalanjälkiä sen perusteella, että erikseen koirille valmistettavat ruoat sisältävät paljon lihaa ja tietenkin myös niitä syötäviä viljoja, joita ihmisetkin tarvitsevat.

Ihmettelen vähän, eivätkö nykyperheet syötä ollenkaan ylimääräistä ruokaa lemmikeilleen. Kun meidän lapsemme olivat pieniä, silloisen mäyräkoirakaksikon suurinta herkkua olivat vauvaikäisten pöperöt maustettuna sillä ihanalla pikkulapsen hajulla, jota lautaseen oli tarttunut.

Ensimmäisten koirien jälkeen olemme kasvattaneet vielä kaksi mäyräkoiraa, yhden englanninbulldogin ja yhden mopsin pääosin kotiruoalla. Kaikki ne (lukuunottamatta sitä yhtä epäonnista, joka löysi maalta rotanmyrkkyä) ovat eläneet rotuun suhteutettuna pitkän elämän: kaikki mäyräkoirat vähintään 13 (se elossa oleva on 13 ja 3 kk), englanninbulldoggi 8 ja vielä elossa oleva mopsi ainakin yli 14 vuotta.

Appivanhemmilla ollut sekarotuinen noutaja eli kotiruoalla yli 15-vuotiaaksi. Nyt yksin elävä anoppi suree koko ajan sitä, ettei hänellä enää ole koiraa syömässä yli jäänyttä ruokaa. Ja hän on sentään muutenkin tarkka taloudenpitäjä ja kompostoija, ei siis mikään tyypillinen sinkkunainen.

Vatruskoita ei anneta koirille, sillä niissä on perunaa.

Tiedän, ettei koirille ihan kaikkea saa syöttää. Perunasta varoite- taan, mutta vain mopsimme on osoittanut selkeästi oireita sen suhteen. Siispä leivon yli jääneistä perunoista vatruskoita, jotka menevät aina kaikki kaupaksi ihmisille. Pieni määrä perunasosetta muun ruoan seassa ei koskaan ole aiheuttanut mitään oireita yhdellekään muulle koirallemme.

Koirien allergioitakin esiintyy, ja niitä hoidetaan mm. kalliilla erikoisruoilla. Ymmärrän koiran isäntää ja emäntää, sillä jos lemmikki on koko ajan kipeänä, sitä haluaa kokeilla vaikka mitä.

Mopsille ostimme joitain allergiaruokanappuloita johonkin oireeseen, jota en enää muista. Kyllähän ne liotettuna menivät, mutta siinä vaiheessa koira oli jo tottunut nuolemaan mäykkykaverinsa kanssa tiskikoneeseen menevät ihmisten lautaset, joten mitään tarkkaa dieettiä emme voineet toteuttaa. Teimme tietoisen päätöksen, jossa koirien elämänlaatuun kuuluu saada osallistua ruokailun jälkien siivoamiseen. Se mopsi on nyt yli 14, ja sen suurimmat onnen hetket liittyvät kyllä ruokailuun.

Mopsi putsaa munakaspannua.

Siitä olemme pitäneet huolen, ettei yhdelle-
kään koiralle ole annettu sen paremmin tähteitä kuin erikseen valmistettuakaan koiranruokaa koskaan liikaa. Jos tähteitä on paljon, pakastan ne koiranruoaksi. Meidän koiramme eivät ole ylipainoisia.

No, kyllähän meilläkin koiranruokaa ostetaan, koska syömme itse niin vähän lihaa. Keskihintaista koiranmakkaraa kuluu kahdelle koiralla viikossa yksi pötkö, lisäksi menee yksi kaupan halpismaksalaatikko. Paljon mieluummin kuitenkin ostan esimerkiksi kokonaisen kalan ja keitän siitä pään ja muut fileroinnin jälkeen yli jääneet osat koirille. Etenkin rasvainen lohi on suurta herkkua.

Annosten päälle kaadamme vatsaystävällistä piimää ja etenkin talvella lorautamme vähän rypsiöljyä estämään turkin kutiamista. Ei se öljy auta pakkasilla nykyistä mäyräkoiraamme, jolla on aina talvella kutiava ja hilseilevä turkki. Mutta ei auttanut eläinlääkäriasemalta ostettu kallis ja vitaminoitu öljylisäkään. Mopsin turkki sen sijaan kiiltää niin, että eläinlääkärikin ihmetteli sitä sydäntarkastuksen yhteydessä.

Keltaiset yllätykset

Piti käväistä maalla vain pikaisesti keräämässä kuivuneet suppilovahverot kuivausritilöiltä (tuli neljän litran muovipussi täyteen), ompelemassa pari saumaa (minulla ei ole ompelukonetta kaupungissa) ja etsimässä piparkakkutalon muotit, nimenomaan sata vuotta ensi vuonna täyttävän Lahden kaupungintalon.

Kaksi ensimmäistä tehtävää onnistuivat hyvin, mutta kaupungintalon kaavat jäivät johonkin hyvään piiloon. Niiden sijaan löysin Vuorikadun koulun eli entisen Lahden kansakoulun kaavat, jotka nekin käyvät hyvin, sillä ko. koulurakennus täyttää ensi vuonna 110 vuotta. Sehän on oikein upea uusrenessanssi- rakennus, jonka olen kuvannut mm. toiseen blogiini, kun koulua oltiin lakkauttamassa. (Onneksi koulurakennus siirtyi myöhemmin Lahden kansanopistolle ja jatkaa siten koulutus- ja kulttuurikäytössä.)

Leivoimme ja koristelimme monena vuonna hienon näköispiparkakkutalon koulun joulumyyjäisiin silloin, kun lapsemme olivat Vuorikadulla 3.-6. luokilla. Se oli varsinainen hitti, josta luokka tienasi aina vähintään tuhat markkaa (se vanha valuutta) matkakassaansa varten. Kummankin lapsen luokka pääsi kuudennen keväällä Saksaan palkkiona siitä, että olivat valinneet saksan ykköskielekseen.

Olemme siis myös pari kertaa leiponeet Lahden kaupungintalon, joka on Eliel Saarisen suunnittelema upea jugendlinna. Oli tarkoitus nyt juhlistaa satavuotiasta jo juhlavuoden aattona, mutta emmepä taida ehtiä tehdä uusia kaavoja. Ne edelliset on tehty Lahden kaupunginmuseon myymistä pahvimalleista, mutta leipomista varten on pitänyt tehdä mm. torneja varten kolmiulotteisia palikoita jne. virityksiä. Harmi, ettei muinaisista piparkakkutaloista ole kuvia digitaalisessa muodossa. Täytynee etsiä vanhoja kuvia ja skannata.

Mutta takaisin tähän aamupäivään ja maalla käyntiini. Vein myös äitini koiralle lammaspatamme luut ja pääsin samalla istumaan aamukahvipöytään äidin ja sisaren perheen kanssa. Mukavaa pitkästä aikaa!

rusko-orakkaita

Mutta sienimetsään ei pitänyt missään tapauksessa mennä, sillä sieniähän on vaikka kuinka, enkä oikein ehtinytkään. Koiria ulkoiluttaessa päätin kuitenkin tsekata pihapiirin ja siitähän se vähän laajeni törmättyäni keltaisiin yllätyksiin. Ensin tuli vastaan toistakymmentä kantarellia, seuraavaksi aikamoinen esiintymä rusko-orakkaita. Niitä nyt sitten hauduttelen hellalla. Aika mukava päivä.

Uuniruokaa, hitaasti improvisaatiopohjalta

Uuniruoka ei ole mitään pikaruokaa, mutta niin vain tämän viikonlopun ateriat syntyivät inprovisaatiopohjalta. Aamulla torilla tutulta perunakauppiaalta löytyi lanttuja, joista päätin hauduttaa lanttulaatikkoa. Se ei tietenkään ehtinyt hautua valmiiksi tämän päivän lounaalle, mutta sain siitä hyvän syyn myös huomiselle ruoalle. 
Kun uuni oli kuitenkin ollut lämpimänä koko päivän, sinne oli taloudellista lykätä lammaspata. Ja sen taas keksin vasta siinä vaiheessa, kun aivan viime tingassa ennen sulkemisaikaa ryntäsi kauppaan ja näin seinällä ilmoituksen edullisista kotimaisen lampaan etuosista. Itse lihat oli jo ehditty pakata rullakkoihin, mutta saihan niitä sieltä pyytämällä. Ja nyt sitten huominen pata muhii uunissa.

Päivän lounas kuitenkin syntyi kuhafileistä, joita näkötuttu kalastaja möi Lahden torilla 20 euron kilohintaan. Kastoin ne munaan ja leivitin rikotuilla nachoilla, jotka eivät olleet menneet kaupaksi barbeque-mausteensa takia. Kuhafileen maustettu maissimuru kuitenkin maustoi hienosti!

Näiden improvisoitujen ruokien edellytyksiä ovat ainekset, joita minulla on melkein aina: sipulia, öljyä, kuivattuja sieniä, yrttejä ja joku punaviinipullon pohja. Säästelen myös jääkaappiin aurinkokuivattujen tomaattien ja fetajuustojen öljyjä, joita lisäilen mm. sämpylätaikinoihin ja keittoihin. Voin siis tarttua edullisiin aineksiin niitä nähdessäni tarvitsematta ryhtyä joka kerta miettimään, mitä pitikään ostaa.

Lahden kauppatorilla alkaa olla jo todellä vähän myyjiä, tänään omenanmyyjä kertoi olevansa viimeistä päivää. Perunakauppiaita on korkeintaan muutama, samoin kalastajia, jotka siis itse myyvät kalansa ja mätinsä. On myös kananmunien ja marjojen myyjiä, mutta ei enää ahkeria aasialaisia, jotka pitkin syksyä tarjosivat mm. mustikoita ja puolukoita vähän edullisemmin kuin tukusta tuotteensa ostavat vihanneskauppiaat. Viikolla ei näe juuri ketään, useimmat kauppiaat tulevat paikalle perjantaina ja lauantaina ja joskus keskiviikkona.

Tänä syksynä lähes jokaisella tiskillä on ollut myynnissä muiden tuotteiden rinnalla suppilovahveroita, joita saa litran kahdella eurolla tai jopa kolme litraa neljällä eurolla. Nyt kannattaisi kyllä kenen tahansa ostaa kotimaista sientä, jos ei itse sitä pääse metsästä hakemaan. Voi olla, etten minäkään enää mene sieneen, koska kuivattuja sieniä ovat jo kaikki paikat täynnä. Mutta eihän sitä tiedä, voi olla, että huomenaamulla on mieli muuttunut.

Vanhan kertausta - ja uusi sieni

Viikonloppu on noudatellut syksyisiä rutiineja: sienestystä, ruoanlaittoa ja pöydän ääressä seurustelua. Eikä rutiineissa mitään vikaa olekaan, kun niistä nauttii. Pidän metsässä samoilusta, sienten käsittelystä ja pitkän kaavan mukaan ruoanlaitosta. Hyvässä lykyssä saan pöytään perheenjäseniä ja joskus jonkun vieraankin, kuten tänään.

Tänään rikoin hieman rutiineja opettelemalla uuden sienilajin. Tai olen minä viiruvalmuskan aiemminkin tuntenut mutta en kerännyt, sillä sitä ei ole koskaan aiemmin tullut vastaan isoja määriä. Tänä syksynä noita musta-harmaa-viiruisia myöhäissieniä on ollut melkein tallottavaksi asti siinä metsän reunassa juuri ennen suppilovahverovyöhykettä. Tänään tsekkautin pari yksilöä sieniin erikoistuneella biologisukulaisella, joten nyt uskallan käyttää keräämäni sienet. Lajin pitäisi olla mieto, hyvän makuinen ja turvallinen paistosieni. Huomenna aion paistaa ja maistaa.

Syksyisessä ruokavaliossamme on paljon juureksia. Emme viljele niitä itse, mutta torilta ostetuttanakin lantut, nauriit, punajuuret, porkkanat ja palsternakat ovat sekä maukkaita että edullisia. Usein siivutan juurekset, maustan niitä maun mukaan, pirskotan päälle öljyä ja paistan uunissa. Eilen päätin tehdä punajuurista laatikon, sillä jääkaapissa oli vajaa pussi sinihomejuustomurua ja purkki kermaa. Maustoin punajuuria lisäksi valkosipulilla, happamalla omenaraasteella, suolalla ja pippurilla ja tyrkkäsin uuniin. Vahvoista mausteista huolimatta uunista tuli ulos ihanan miedoksi muhinut ruoka, joka kelpasi hyvin jopa kylässä olleelle nuorelle ammattikokille. Nauriit ja porkkanat paistoin lohkoina.

Sieniä tarjosin taas niin monessa muodossa, että melkein hävettää. Oli rouskuista tehtyä sienisalaattia, kuivattuja punikkitatteja paistikastikkeessa ja nopeasti paistettuja rusko-orakkaita. Kauppansa tekivät, joten ehkä sieni-intoiluni ei sittenkään ole ongelma.

Viikonlopun pakollinen suppilovahveroretki suuntautui umpituttuun metsään, josta jo pari viikkoa sitten keräsin teevadin kokoisia yksilöitä. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, sillä enhän minä ollut edellisellä kerralla tietenkään huomannut kaikkia hyviä paikkoja. Paljon oli isoja ja kiinteitä suppiksia, jonkin verran myös jo pilalle homehtuneita ja liiskaantuneita. Oli oikeastaan helpotus, ettei joka kivenkoloa tarvinnut kaapia kovin tarkkaan. Ensin täyttyi noin kymmenen litran kori, seuraavaksi vain varuiksi mukaan otettu muovipussi.

Osan suppilovahveroista levitin kuivumaan, noin puolet odottaa parvekkeella huomista. Kysyin jo ystävältä, saanko viedä hänelle pussillisen tuoreita sieniä. Kuulemma kelpaavat.

Viimeiset keltaiset päivät

Olen päässyt osalliseksi suppilovahverohulluudesta - metsissä on todellakin ollut hurjat määrät valtavan kokoisia sieniä. Paras apaja osui kohdalle viime sunnuntaina Hollolassa, kun olin liikkeellä kälyni kanssa. Silloin ei tullut kuvatuksi sieniä, mutta aiemmin viikolla jo löysin aikamoisia yksilöitä. On niitä kuivattukin, sekä sanomalehden päällä että oikein ritilöillä puuhellan päällä maaseutu- asunnos- samme.

Viime päivinä olen kuitenkin katsellut enemmän ylös- kuin alaspäin, sillä olen halunnut imeä mahdollisimman paljon talteen syksyn värien energiaa. Tuuli ja sade ovat sekä riipineet että ruskistaneet puita, mutta vielä on jäljellä jotain värejä. Ongelma on vain ollut päästä ulos päivännäöllä, sillä olen taas päätynyt takaisin normaaliin - siis hiukan liian kiireiseen - työtahtiin. Vaikka on kuinka freelancer eli "vapaa" kirjoittaja, aika usein on elettävä jonkun muun tahdissa, esimerkiksi soitettava puhelut ja käytävä tapaamassa ihmisiä päiväsaikaan.

Keskiviikkona onneksi muistin tehdä kaksi fiksua valintaa käydessäni työkeikalla Päijät-Hämeen keskussairaalassa muutaman kilometrin päässä keskustasta. Ensiksikin menin paikalle bussilla, sillä alueelta on lähes mahdoton löytää parkkipaikkaa keskellä päivää. Oli sitä paitsi ihan mukava seistä hetki pysäkillä odottamassa paluuvuoroa, sillä siinäkin tuli katseltua sekä ympäröivää maisemaa että ihmisiä auringonpaisteessa.


Toinen oivallus oli se, josta liikunnan ekspertit aina välillä muistuttavat: hyppäsin pois linja-auton kyydistä muutama pysäkki ennen kotia ja kävelin puistojen läpi perille. Ei siitä ehkä varsinaista kuntolenkkiä tullut, sillä hidastelin tehokkaasti kamera kädessä, mutta näinpähän aivan uskomattoman määrän upeita keltaisia maisemia. Ja "sateenkaarenkin" eli auringon heijastuksen Pikku-Vesijärven puiston suihkulähteen suihkussa.

Kyllä tästä syksystä nyt kannattaa nauttia kaikilla aisteilla. Ohessa yksi, jota ei tarvitse paljon kehottaa, naapurin bokserinpentu (todellakin yhdeksän kuukautta vanha pentu, vaikka kuvasta voisikin muuta päätellä). Häneenkin minulla oli ilo törmätä keskiviikon lenkilläni. Tässä vaiheessa nuorella herralla oli jo takana reilun tunnin riehuminen puistoissa, joten paluumatkalla piti ottaa pari lepohetkeä ja maastoutua lehtien sekaan.

Säilöjän parveke

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme vuosi sitten kesällä, vähintään toiseksi suurin riemuni oli parveke. Se on kapea ja keskustan kadulle päin, mutta sittenkin tärkeä henkireikä ulos. Kesällä sinne mahtuu pieni tuoli ja pöytä ja muutama yrttiruukku. Oli minulla pari ämpärillistä perunaakin. Satoa tuli yhteensä ehkä noin kilo, mikä riitti kahden hengen kahteen silakka-ateriaan.

Näin syksyn kylmillä ennen pakkasia parveke on verraton apu säilönnässä. Siellä on tosi kätevä jäähdyttää piirakoita ja hilloja tai säilyttää niitä sieniä, joita ei ehdi heti perata heti sieniretken jälkeen. Tunnustan, että jätin maanantaina keräämäni suppilovahverot koriin odottamaan kuivumaan levittämistä tähän torstai-iltaan asti. Ihan hyvin olivat säilyneet ja jopa vähän kuivahtaneet, sillä olin perannut sienet päällisin puolin jo metsässä. En silti suosittele näin pitkää odottamista, sillä useimmat lajit pilaantuvat tosi nopeasti.

Parvekkeen "tuulikaappi" toimii hyvin viileäkaappina.

Illansuussa päätin myös leikata talteen isossa ruukussa kasvaneet mintut. Samaan syssyyn keksin pilkkoa anoppilasta saadut omenat sosekattilaan, joten oli aika luonnollista yhdistää kaksi makua minttu-omenasoseeksi. Keitin ensin mintut ja sokerit liemeksi ja siivilöin sitten maustuneen sokeriliemen pehmeiksi keittämieni omenoiden sekaan.

Osan omenoista leikkasin siivuiksi ja kehitin nopean piirakan huomisaamun kahvivierasta varten (näyttää kuvassa palaneelta, mutta on kyllä luonnossa vielä ihan syötävän laikullinen). Ja kaikki nämä herkut sitten kiikutin jäähtymään - en tosin ihan parvekkeelle, vaan työhuoneen ja parvekkeen väliseen tuulikaappiin. Kaupunkilintujen ja sateen pelossa en uskalla jättää ainakaan mitään leivonnaisia aivan avoimen taivaan alle. Myös viimeiset yrttiruukut saavat vielä muutaman päivän armonaikaa ennen kuin tyhjennän ne kokonaan.

P.S. Olipa tosi hauska huomata tämän päivän Helsingin Sanomista, että toimittaja Suvi Ahola on löytänyt inspiraatiota Pro Mustarouskun resepteistä ja muistakin tarinoista. Kolumni löytyy D-osan Ruoka-teemasivulta 4.

Ikävä metsään

Olen ollut Suomessa viikon ja päässyt sinä aikana metsään vain kaksi kertaa. Hyviä syitä riittää, sillä tämä viikonloppu menee appeni muisto- tilaisuuksissa, ja edeltävinä päivinä on tietenkin riittänyt valmisteluja. Jotkin asiat vain menevät henkilökohtaisen metsäkokemuksen edelle.

Onneksi olen saanut tehdä kaksi sienireissua, joista ensimmäinen oli lähes puhdasta suppilovahveroiden saalistusta, toinen enemmän vaeltelevaa hiljentymistä. Siinäkin on puolensa, että joku muu on jo ehtinyt käydä putsaamassa parhaat paikat.

Parvekkeelta olen korjannut yhden ämpärillisen perunasatoa, puolisen kiloa. Siikliperunat olivat kasvaneet juuri sopivan pieniksi suupaloiksi nautittaviksi maustesilakan kanssa. Nyt parveke odottaa muuten siivousta, ainoastaan iso ruukullinen minttua odottaa vielä korjaajaa.

Ikävä metsään on kova.

Lehtikuvatyttönä

Pro Mustarousku -blogi esiintyy Finnetin Anette-asiakaslehdessä 3/2011. Jaakko Liikanen kirjoitti ja Matti Immonen kuvitti jutun sieni- ja blogiharrastuksestani Virtuaaliminä-palstalle. Käykääpä kurkkaamassa: sisällysluettelossa sivulla 3 on kiva pikkukuva, sivuilla 6-7 itse juttu.

Matti Immosen kuvat ovat mielestäni aivan uskomattoman upeita: niistä haistaa metsän tuoksun! Kunnioitan myös sitä, että Immonen sai Doris-mäyräkoirani niin hyvin mukaan koko aukeaman pääkuvaan. Kuvaustilanne ei ollut ollenkaan helppo, sillä eihän koira halua poseerata lehtikuvatyttönä uudestaan ja uudestaan saman sienipaikan äärellä.

Valaita, ikijäätä, myskihärkiä...

Melkein pahaa tekee lukea kavereiden päivityksiä vuosisadan sienisyksystä, jota en ole päässyt kokemaan kuluneen kuukauden aikana. Mutta vain vähän, sillä muita luontoelämyksiä on riittänyt etenkin viimeisen viikon aikana Grönlannissa.


Ensimmäisen kosketuksen Grönlannin luontoon sain reilu viikko sitten Kangerlussuaqissa, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta ja nykyinen siviililentokenttä. Pysähdyimme sinne muutamaksi tunniksi odottamaan pienempää konetta Nuukiin.

Odotusaikana oli hyvää aikaa käydä muskus- eli myskihärkäsafarilla. Homma tapahtui keikkuvassa maastoautossa, jota paikallinen kuski ajoi ihailtavan varmasti. Yhtä ihailtavasti hän osoitteli autosta pieniä pisteitä, jotka todennäköisesti olivat myskihärkiä. Saimme myös itse kohdistaa katseemme pari kertaa kiikarilla kaukaisuuteen. Kyllähän siellä jotain liikkui, mutta siinä vaiheessa olin vielä kiinnostuneempi maisemista yleisesti. Sisämaan ikijääkin vilahti parin vuorenhuipun välistä.

Vielä suurempi elämys oli edessä seuraavana viikonloppuna, kun pääsimme ajamaan Nuukista veneillä vuonoa pitkin Kapisillitin kalastajakylään. Olimme Nuukissa aivan kaupungin keskustassa nähneet vilahduksen valaanpyrstöstä istuessamme Kolonihavnin satamakahvilassa. Niinpä osasimme odottaa lisää havaintoja palatessamme viikonloppuretkeltä.

Venettä ajaneet paikalliset oppaat olivat taas kullanarvoisia näyttäessään turistille, missä päin suihkuaa tai vilahtaa selkä tai pyrstö. Lopulta pääsimme niin lähelle, että minäkin osasin ilman apua löytää upeat eläimet uimassa, hyppimässä ja leikkimässä.

Kuvaamista en uskaltanut edes yrittää, mutta jotkut ryhmämme jäsenistä pystyivät ikuistamaan muutaman selän ja pyrstön. Tärkeintä minulle oli kuitenkin kokea kohtaaminen valaiden kanssa keikkuvassa veneessä, melkein myrskylukemissa. Ja osuihan matkalle myös niitä "jäävuoria" - ehkä pikemminkin lohkareita - joita ajelehti vastaan koko ajan eri sinisen ja valkoisen sävyissä.

Viikon Nuukin päivien jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen Kangerlussuaqin lentokentän kautta, ja kuinkas kävikään: jumiuduimme lentokentälle, keskelle ei mitään, odottamaan teknisen vian korjaamista Air Greelandin ainoassa mannertenväliä lentävässä koneessa. Niinpä ryhmällämme oli aikaa lähteä katsomaan myös inlandsisiä eli sisämaan ikijäätä.

Rymistelimme maastobussilla kaksi tuntia teitä, joita kai voisi kutsua pikemminkin leveiksi poluiksi. Välillä keikuimme rotkon reunalla, kun kuljettaja selitti katse matkustajiin päin maisemia. Munuaiset ja selkälihakset olivat kovilla, mutta lopulta sitten odotti palkinto: jään raja.

Täytyy tosin myöntää, ettei käynti itse lumipeitteisellä jäätiköllä ollut niin kovin suuri elämys suomalaiselle. Lumen pinnalta kun ei voi nähdä, onko sen alla kaksi kilometriä jäätä vai aivan tavallinen kallio. Mutta onhan se mukavaa tietää. Tanskalaisilla ja amerikkalaisilla turisteilla oli kuitenkin hauskaa jopa liukastellessaan lammen jäällä. Joten ehkä nyt osaan taas arvostaa paremmin omiakin luonto-olosuhteitamme.


 Vaikka luontoelämykset ovat olleet tärkeitä hieman ylipitkäksi venyneen Grönlannin viikkomme aikana, pääasia on ollut kuitenkin tutustua maan kulttuuriin, politiikkaan ja elinkeinoihin. Kirjoitan Århus-kurssimme sisällöstä tarkemmin Verkkomaisteri-blogissani (tunniste Århus).



Ruotsintaitoiset voivat seurata myös ruotsalaisen journalistin Marina Nilssonin merkintöjä matkastamme. 

Sienet jäävät Suomeen

Tämä sienisyksy on ilmeisesti yksi parhaista vuosiin. Olenkin elänyt kahteen suuntaan raastavia päiviä viime aikoina, sillä olen lähdössä kuudeksi viikoksi pois Suomesta. Opintomatka sisältöineen innostaa aivan valtavasti, mutta toisaalta rakastan sieniä ja sienestystä myös suuresti. Ei auta, nyt on vain uskottava, että kotiin jäävät käyvät hakemassa osansa metsän sadosta ja virkistyksestä. Etenkin sienikoiramme Doris tarvitsisi ulkoilua ja metsäelämyksiä.

Eilen kävin vielä tarkistamassa ilmeisimmät herkkutattipaikat - ja löysinkin paljon jo pilalle menneitä sieniä. Onneksi mukaan tarttui joitain kunnossa olevia herkkutatteja ja vielä hieman enemmän punikkitatteja.

Suurin ilo pilkotti kuitenkin tiuhan kuusimetsän laidalla: kymmenkunta täydellistä ukonsientä. Niitä en ole aiemmin löytänyt koskaan isona ryppäänä. Ukonsienet paistoinkin heti iltapäivällä ahvenfileiden seuraksi, ja tietenkin ne maistuivat aivan taivaallisilta.

Käväisin myös aamulla torilla moikkaamassa tuttua torimyyjää, jolla usein on monenlaisia sieniä myytävänä. Aina silloin tällöin ostan ihan sen takia, että haluan kannattaa sitä, että herkut kerätään talteen. Tällä kertaa vain valokuvasin.

Ja nyt istunkin jo lentokentällä odottamassa uusia kokemuksia. Käykääpä muut tsekkaamassa sienipaikkani Hollolassa! Ehkä pääsen lokakuussa vielä mukaan suppilovahverokauteen!

Paistosienten päivä

Parasta sienes- tyksessä on se, ettei koskaan tiedä, mitä lajeja löytää. Sienimetsän tyypin toki voi valita, ja toki myös ajankohta kesällä ja syksyllä vaikuttaa, mutta silti metsän antimia on aika hankala ennustaa.

Tänään päätin tarkistaa mustatorvisienipaikat - ja olin onnekas, sillä niille oli noussut ihan uusia yksilöitä sateessa pilaantuneen edellisen sadon tilalle. Sain myös muutaman pienen ja kauniin herkkutatin, mikä ilahdutti. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että ehjiä pieniä limanuljaskoita oli melkein joka askeleella, luultavasti ne olivat nousseet juuri tämän viikonlopun aikana. (Jälleen kerran muistutan, että ko. sieni on hurjasta nimestään huolimatta todella maistuva ruokasieni. Ainoa haittapuoli on se limakerros, jonka nylke- misessä saa sormensa mustiksi.)


Lisäksi noukin mukaani muutaman kantarellin, haperon, jyvästatin ja lampaankäävän - kaikki hyviä paistosieniä. Rouskuja sen sijaan en löytänyt kuin yhden mustarouskun. Eihän sillä yksinäisellä oikein mitään tee, mutta tunnesyistä otin mukaan. Näkyi mies senkin puhdistaneen sillä aikaa, kun minä nukuin päiväunia. Aika hyvä palvelu meillä.

Minulle jäi vielä sienten valmistus ja säilöminen. Herkkutatit ja osan torvisienistä panin kuivumaan sanomalehden päälle, osasta torvia tein kastikkeen päivän kala-aterialle (Vesijärven kuhaa). Jyvästateista ja haperoista tein täytteen sienipulliin, joita aion tarjota viikolla lukupiirillemme. Limanuljaskat paistoin pakastimeen, loput sienistä menivät jääkaappiin odottamaan ensi viikon aterioita.

Sienipiipahduksia

Sienestysaikaa on viime viikkoina ollut niin vähän, että alan jo taantua harrastuksessani. Ja jos joskus olen metsään ehtinytkin, raportointiin ei ainakaan ole jäänyt aikaa...

Viime perjantaina käväisin hieman erikoisissa merkeissä metsässä, sillä olin siellä kuvattavana erään lehden artikkelia varten. Esiinnyn siinä itsenäni eli sienibloggaajana. Laitan linkin tänne siinä vaiheessa, kun juttu ilmestyy. Vaikka valokuvaajalla olikin kiire, ja kuvaaminen oli sienestystä tärkeämpää, sain onneksi vähän satoakin. Pelasin varman päälle eli vein kuvaajan luonnonsuojelualueelle jyrkän mäen alle, jossa tiesin olevan tarpeeksi kosteaa kuivankin kauden jälkeen. Itse päivä oli kovin sateinen, mutta kuvauksen aikana aurinkokin tuli esiin, ja valokuvaaja oli kovin tyytyväisen oloinen sekä metsään, valoon että tietysti saamaani saaliiseen. Itse en ehtinyt kuvata, mutta pääosa sadosta oli kantarelleja.

Tänään työt jumiutuivat iltapäivällä sellaiseen vaiheeseen, että karkasin maalle katsomaan tattitilannetta luettuani uutisia uudesta sadosta. Tutuilla paikoilla ei ollut kuin yksi herkkutatti, mutta punikkitatteja oli jo paremmin. Yllättäen ne olivat myös varsin puhtaita, joten sain siivutella tatit kuivumaan maalla ritilän päälle.

Takaisintulomatkalla oli ihan pakko poiketa vielä sinne luonnonsuojelualueen rinteeseen tsekkaamaan, josko löytäisin mustia torvisieniä tai mustarouskuja. Jälkimmäisiä olikin ihan isoja ryhmiä, mutta suurin osa matoisia tai pahentuneita. Sen verran kuitenkin löysin seuraksi kangasrouskuja, että valmistin tämän kesän ensimmäisen sienisalaatin huomiseksi. Iltapalalle taas paistoin pikaisesti muutaman rinteestä löytyneen kauniin lampaankäävän. Lämpimällä leivällä sipulit, omenasiivut ja lampaankääpäviipaleet maistuivat oikein ihanilta, päälle vuolin vielä muutaman parmesanilastun.

Piipahduksia metsään ja puutarhaan

Työt ovat alkaneet, joten nyt pääsee sienimetsään ja marjapensaisiin vain iltaisin ja viikonloppuisin. Eilen lähdin puoli viisi iltapäivällä lenkille ystävättären kanssa, ja niinhän siinä kävi, että intouduimme kolmeksi tunniksi tsekkaamaan sienimaastoja Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan päin kulkeviin maastoihin.

Aivan lenkkipolun tuntumasta löysimme ensin yhden mustatorvisienipaikan, ja sittenhän silmä alkoi löytää lisää. Sieniä oli aika runsaasti, mutta vaihteleva sää kyllä näkyi. Lähes kaikki itiöemät olivat vielä pieniä, ja osa mustista torvista oli ehtinyt jo pahentua, vaikka ne näyttivät päältä päin ihan terhakoilta. Keräsin sieniä ehkä reilun litran, mutta kotona oli pakko vielä heittää osa pehmenneistä yksilöistä pois. Kiva kuitenkin, että satoa on selvästi nousemassa, etenkin kun sunnuntaista lähtien on satanut joka päivä. Löysin jopa muutaman mustarouskun. Nyt vain odottelen tattien uutta satoa.

Marjapensaissa ehdin viettää sunnuntaina muutaman tunnin ja kerätä talteen karviaisia. Hilloa tai mehua en karviaisesta tee, sillä ne jäävät syömättä. Viime kesänä keksin etsiä netistä chutney-reseptin, ja se on ollut menestys. Siis karviaisia, sipulia, inkivääriä, chiliä, viinietikkaa ja sokeria keitetään kirpakaksi "hilloksi", joka sopii pääruokien lisukkeeksi.

90-vuotisjuhlapurjehduksella Suomenlahdella

Olin vuosikausia sitä mieltä, että muut perheenjäsenet saavat purjehtia, minä kuljen metsissä. Sen verran kokemusta sisävesipurjehduksesta oli etenkin 1990-luvulta, että koin märän puuhan aiheuttavan lähinnä kuhmuja ja mustelmia. Silti huomasin viime vuonna olevani mukana, kun otimme uudestaan käyttöön silloin 89-vuotiaan puuveneemme. Muutaman päivän reissu innosti suunnittelemaan suurta 90-vuotisjuhlapurjehdusta, jonka aikana matkaisimme Suomenlahdella Helsingistä itään.

Nyt, kun kahdessa osassa tehty matka on takana, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Heinäkuun alussa purjehdimme pääosin vastatuulessa itään, mutta välipäivät maissa kevensivät hieman työlästä matkantekoa. Pysähdyimme Emäsalossa ystävien upealla mökillä, Loviisassa Laivasillalla ja Kotkassa Puuvenekeskuksen laiturissa. Näimme ja koimme myös maissa paljon: kulttuuria, maisemia, hyviä ravintoloita ja mielenkiintoisia kesäkauppoja. Emäsalosta pääsimme maitse Porvooseen päiväretkelle, Loviisasta Strömforsin ruukille. Perillä Virolahden Klamilassa odotti purjehduskavereidemme tunnelmallinen kesäpaikka, jossa oli tarjolla ihana kesäkeittiö, viihtyisät majoitustilat, mustikkamaastoja ja lämmintä merivettä.

Matkustimme välillä pariksi viikoksi kotiin ja palasimme Klamilaan heinäkuun loppupuolella, jolloin teimme ensin päiväpurjehduksen Tammion kalastajasaarelle. Haminan edustalla oleva saari oli ehkä matkan omaleimaisin kohde - valitettavasti vain hirveä helle väsytti osan joukostamme niin pahasti, että visiitti jäi muutamaan tuntiin. Sen jälkeen oli pari päivää ukkosta, jolloin pystyimme lepäämään ja odottamaan Klamilassa sekä käymään maitse syömässä Haminan pursiseuran paviljongissa.

Paluumatkalle lähdimme viikko sitten, upeassa myötätuulessa. Pian kuitenkin huomasimme tekevämme matkaa varsin jännittävissä merkeissä. Osuimme Ruotsinsalmen ohitettuamme Kotkan vesillä keskelle Meripäivien ohjelmaan kuulunutta pikaveneiden offshore-kilpailua. Järjestäjien ja meri- pelastajien veneistä meitä katseltiin lähinnä kauhuissaan, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut kuin purjehtia laivaväylää pitkin pois alueelta. Mitään varoituksia kun ei missään ennalta näkynyt, emme voineet edes välttää joutumista radalle. Yhdellä kääntöpaikalla olimme aika täpärästi kahden pikakiitäjän ajoradan välissä, mutta törmäykseltä vältyttiin. 90-vuotiaalla purjeveneellä on aika vähän väistämismahdollisuuksia, jos joku nopeampi tulee päälle.

Kotkan jännitysnäytelmän jälkeen suuntasimme Pyhtään Kaunissaareen, joka sekin oli hyvin omaleimainen kalastajasaari - tosin huomattavasti enemmän turisteille suunnattu kuin Tammio. Hauska saaristolaismuseo ja saaren kauniit talot ja pihat tekivät vaikutuksen.

Seuraava etappi oli taas tuttu mökkiranta Emäsalossa, johon meidät toivotettiin jo toistamiseen tervetulleiksi. Sieltä lähtiessä koimme tosin kaksi retken isointa takaiskua: ensin juutuimme mutaan, josta päästyämme katkesi apumoottorin bensaletku. Mökin emäntä oli avulias ja kuljetti yhden miehistön jäsenen hakemaan varaosia letkuun, joten uskalsimme lähteä retkemme viimeiseen kohteeseen, Söderskärin majakalle.

Minulle Söderskär oli yksi purjehduksen kohokohdista. Astuimme maihin 1.8, jolloin saarten jokavuotinen maihinnousukielto oli kumottu lintujen pesimärauhan päätyttyä. Varasimme majakkasaarten ainoan majoitustilan eli itse majakassa sijaitsevan "sviitin" - aika hulppea nimi pikkuruiselle huoneelle ja puolikaaren muotoon rakennetulle sängylle. Sviitissä yövyimme minä ja matkan toisen pariskunnan vaimo, sillä miehet halusivat vahtia venettämme tuulen ja aaltojen vuoksi. Syynä oli iltapäivän rantautuminen, jonka aikana oli kuulostanut siltä, että köli ajoittain osuu kallioon. Syväystä kyllä riitti, mutta kapea veneemme osuikin kallion reunaan... Yöstä kuitenkin tuli rauhallinen ja tunnel- mallinen kokemus meille kaikille, niin veneessä aaltoja ja tuulta kuunnelleille miehille kuin meille majakan paksujen seinien sisällä, täydellisessä hiljaisuudessa, nukkuneille naisille.

Meitä oli veneessä vaihtelevasti neljästä kuuteen ihmistä ja kaksi koiraa, joista viimeiset alkavat olla jo aikamoisia senioreja. Väsymystä ja joitain kuhmuja lukuun ottamatta koko miehistö säilyi terveenä purjehduksen ajan. Mäyräkoiran vatsa petti kuulemma vasta kotona, johon vanhempi tyttäremme lähti koirien kanssa ennen paluumatkaa.














Myös itse sankaritar eli 90-vuotias purjeveneemme Naja selvisi pääosin ehjänä. Parissa rantautumisessa keulapiikki joutui koville ja vääntyi (ja teki tietenkin pienen loven myös laituriin), ja Emäsalossa tosiaan katkesi bensaletku. Yksi vanha köysi katkesi vauhdissa ja aiheutti ajossa pientä jännitystä, mutta kippari onnistui korjaamaan tilanteen seuraavassa satamassa. Menomatkalla miehiltä meni yksi päivä tiivistäessä mastonkaulusta, josta on jo pitkään vuotanut vettä aallokossa kajuuttaan.

Oli tärkeää tuoda vene ehjänä takaisin Helsinkiin, sillä tänä viikonloppuna se osallistuu kilpailumiehistön voimin Helsingissä järjestettävään Champagne Regattaan. Meillä riittikin vielä runsaasti puuhaa Helsingissä, kotisatamassamme Helsingfors Segelsällskapetin Liuskasaaressa (Skifferholmen), kun palasimme sinne tiistaina iltapäivällä. Vene piti tyhjentää kokonaan paitsi kuuden ihmisen kahden viikon purjehdusvarusteista, myös kaikesta veneen retkivarustuksesta kuten astioista ja yöpymisvarustuksista. Irti piti ottaa myös retkipurjeet, jotta kilpailumiehistö pääsi vaihtamaan vauhdikkaammat lakanat tilalle. Osa purjehdussäkeistä lojuu edelleen eteisen lattialla, mutta lojukoot.

Kun purjehdus on nyt ohi, olen palaamassa takaisin töiden pariin. Onneksi on vielä sen verran valoa iltaisinkin, että pääsen vielä maalle ja metsään. Kuivuus on verottanut pahasti sienisatoa, mutta tämän iltapäivän sade Lahden seudulla ehkä lupaa parempaa. Huomenna, sunnuntaina, lähden joka tapauksessa tarkistamaan, miten marjapensaat ja kantarellit maalla jaksavat.

Kesän ensimmäiset herkkutatit

Sairas koira herätti aamuyöstä, aamulla se oli vietävä eläinlääkäriin, ja sen jälkeenkin päivä on ollut yhtä remputtamista. No, onneksi koiran vaivaan löytyi apu, joten lähes 14-vuotias mopsimme sai jatkaa vielä kesäänsä. Mutta iltapäivällä olin tästä kaikesta (ja eilisestä oikein hauskasta mutta pitkäksi venyneestä taidenäyttelymatkasta Mänttään) niin puhki, että olisin ollut jo aivan valmis nukkumaan.

Oli kuitenkin pakko lähteä hakemaan tytärtä maalta. Koirat autossa köröttelin varmaankin aika kyseenalaisessa vireystilassa jo lähellä maaseutuasuntoamme, kun keksin kurvata tutulle pikkutielle. Sen varsilla kasvaa takuuvarmasti herkkutatteja aina, kun niitä on yleensä missään. Ja olihan niitä, osa jopa ylikypsiä. Harmittavaa tietysti hylätä jo ensimmäisellä reissulla osa sienistä, mutta niin vain olivat toukat, kosteus ja lämpö ehtineet ensin. Sen verran tatteja kuitenkin löysin, että perattuna niistä saa huomiseksi pastakastikkeen vähintään kahdelle.

Päätin ajaa mökkitien vielä loppuun ja käydä ystäväni entisen koti- talon pihaan, jossa minulla on kestolupa käydä sienessä. Entisen maatilan pihalla kantarellit pilkistivät iloisesti koivujen välistä, saalista tuli pari litraa.

Puolen tunnin sienestys hyvin helpossa maastossa - pääosin soratiellä kävellen - antoi parin aterian ainekset. Ennen kaikkea se toi ihan hirveästi piristystä päivään. Yritän nyt lähiviikkoina käydä metsässä mahdollisimman usein, mieluiten joka päivä. Sieniä nousee lämmön ja sateiden myötä koko ajan lisää, ja minä herään syksyn lähestyessä aivan uudella tavalla eloon.

Hiukkasen haperoita

Kantarelleja on kerätty ja syöty viime viikolla jo kahteen kertaan, talteen saatu noin kolme litraa Hollolan Kutajoelta. Tänä aamuna lähdimme kuitenkin miehen ja mäyräkoiran kanssa haperometsään Lahden Tapanilaan. Saalis ei ollut suuren suuri, mutta selvästi kausi on alkanut. Sekin luo toiveita, että metsässä oli aika paljon syötäväksi kelpaamattomia tai minulle tuntemattomia lajeja, mm. sappitatteja (kuva alla).

Syötävistä sienistä keräsin koivu-, kelta- ja viinihaperoita, yhden limanuljaskan ja leppärouskun sekä muutaman kantarellin. Kantarellit säilöin etikkaliemeen edellisten jatkoksi, muut sienet paistoin lounaan lammaspaistin mausteiksi.

Jos olisimme varautuneet kupilla korin lisäksi, olisimme varsin helposti keränneet marjoja mukaamme yhden jälkiruoan verran. Nyt tyydyimme napsimaan suuhumme isoja ja mehukkaita mustikoita ja siellä täällä varsin runsaana kasvavia ahomansikoita.

Lupaavasti keltaista

Tänään satoi lähes koko päivän, joten oli loistava tilaisuus käydä käynnis- tämässä suur- siivousta maalla. Tuskin yksin olisin saanut hommaa edes aloitettua, mutta tehokas jälkeläinen lähti onneksi työjuhdaksi. Viiden tunnin aherruksen jälkeen alkoi jo näyttää hieman lohdulliselta, vaikka vanhaan taloon on salakavalasti kerääntynyt ihan hirveä määrä turhaa tavaraa ja jopa suoranaista roskaa ja likaa.

Pari kertaa pääsin karkaamaan sen verran pihalle, että ehdin tarkistaa muutaman kantarellipaikan. Ruohomättäiden seasta pilkistikin ihan lupaavasti keltaista. Osa vahveroista oli vasta sormenpään kokoisia, toiset alkoivat lähestyä keräyskokoa. Jätin sienet kuitenkin vielä maahan, sillä kantarellejahan voi vähän kasvattaakin. Ihan heti ne eivät paikalleen mätäne, eivätkä toukatkaan keltavahveroista oikein pidä. Suurin riski on menettää ne muille kerääjille, mutta sitäkään vaaraa ei ole omalla pihalla. Huomenna saatan jo kerätä herkut mukaan.

Purjehdusloma ja kotoilu

Moni purjehtija perustelee harrastustaan sillä, että vesillä - etenkin purjeveneessä - irrottautuu täysin normaalikuvioista. Navigoidessa ja purjeita trimmatessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta, paitsi korkeintaan katsoa komeita maisemia. Ja kun illalla pääsee satamaan, on takuuvarmasti niin väsynyt, ettei illallisen ja iltapesujen jälkeen oikein enää muuta jaksa. Ainakaan murehtia.

Olin perheen kanssa reilun viikon purjehdusreissulla 90-vuotiaalla puuveneellämme, joka jo itsessään luo touhuun retkeilykertoimia. Seilasimme reilun viikon Suomenlahdella Helsingistä itään ja pysähdyimme matkallamme Emäsalossa, Loviisassa, Kotkassa ja määränpäässämme Klamilassa.

8mR-jahti on ulkomitoiltaan ihan hulppea, ennen kaikkea pitkä, mutta aikansa kilpaveneenä samalla hyvin kapea ja sisätiloiltaan matala. Siellä ei ole muita mukavuuksia kuin pieni kemiallinen wc (jota ei käytetä kuin todella äärimmäisessä hädässä, sillä pikku säiliö täyttyy hetkessä) ja polttonesteellä toimiva keitin. Ei jääkaappia, lämmitintä tai virtaa sähkölaitteille. Mutta kun reissut suunnittelee järkevästi, ruoat saa säilymään ja gps:t ja kännykätkin satamassa ladattua.

Oikeastaan pitäisi kertoa, mitä veneessä on. Siinä on kahdelle hengelle kohtalaisen mukavat punkat, joissa pääsee nukkumaan kuin kehdossa tai riippumatossa keinutellen, vain aaltojen ja muita luonnonääniä kuunnellen. Sullomalla saa mahtumaan pari ihmistä lisää, mutta heidän ei kannata kärsiä ahtaan paikan kammosta, sillä keulassa on todella matalaa. Pienet koiramme sopivat yöpymään veneessä oikein hyvin.

Historiallinen sisustus sisältää paljon kauniita yksityiskohtia ja erinomaisen kätevät säilytystilat juuri niille asioille, joita tarvitaan. Esimerkiksi kuuden hengen astiasto on ihan aitoa lasia ja posliinia, omiin lokeroihinsa ja laatikoihinsa turvaan sijoitettuja.

Purjehduksen kannalta tärkeimmästä eli takiloinnista ymmärrän vain pääpiirteet, mutta osaan kyllä käskystä vetää oikeasta köydestä ja hieman seurailla sitä, ettei mitään asiatonta roiku kastumassa laidan ulkopuolella. Kun käsistä on pulaa, kelpaan myös pinnaan ohjaamaan. Olen ihan tyytyväinen avustajan rooliini, jossa haen tarvikkeita milloin mistäkin jemmasta, luettelen koordinaatteja gps:stä tai tähystän kiikarilla väylämerkkejä. Minulla on tärkeä rooli myös pakkaajana, muonituksen suunnittelijana ja sinä henkilönä, joka tekee kaikki mahdolliset varaukset kohdesatamissa.

Minusta ei kuitenkaan tule koskaan sellaista purjehtijaa, joka kokee suuren vapaudentunteen irrottaessaan veneen laiturista. Kestän kohtalaisesti kallistelua vastatuuleen aallokossa, mutta sekään ei merkitse minulle suurta vauhdin hurmaa. Viihdyn, jos sää on kohtalainen ja ihmissuhteet kunnossa. Sateessa ja ukkosessakin olen selvinnyt, joten en ole ihan paha kitisijäkään.

Kaikkein nautinnollisinta on kuitenkin päästä purjehduspäivän jälkeen maihin ja katsoa, missä vaiheessa luonto on juuri siinä satamassa. Virolahdella, Klamilassa, näin tämän kesän ensimmäiset kantarellit ja koivuhaperot. Siellä oli myös jo paljon kypsiä mustikoita ja ahomansikoita.

On ihanaa päästä huomenna omalle maapaikallemme Hollolaan tsekkaamaan, mitä sen pihapiirissä ja lähimetsissä on tapahtunut. Nyt on vajaat pari viikkoa aikaa kotoilla ennen seuraavaa merimatkaa. Toivon ja odotan, että ukkossateet ovat nostaneet edes joitain sieniä esiin. Ja aion ehdottomasti kerätä edes mukillisen mustikoita syötäväksi heti samana iltana maidon tai jäätelön kanssa.