Valaita, ikijäätä, myskihärkiä...

Melkein pahaa tekee lukea kavereiden päivityksiä vuosisadan sienisyksystä, jota en ole päässyt kokemaan kuluneen kuukauden aikana. Mutta vain vähän, sillä muita luontoelämyksiä on riittänyt etenkin viimeisen viikon aikana Grönlannissa.


Ensimmäisen kosketuksen Grönlannin luontoon sain reilu viikko sitten Kangerlussuaqissa, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta ja nykyinen siviililentokenttä. Pysähdyimme sinne muutamaksi tunniksi odottamaan pienempää konetta Nuukiin.

Odotusaikana oli hyvää aikaa käydä muskus- eli myskihärkäsafarilla. Homma tapahtui keikkuvassa maastoautossa, jota paikallinen kuski ajoi ihailtavan varmasti. Yhtä ihailtavasti hän osoitteli autosta pieniä pisteitä, jotka todennäköisesti olivat myskihärkiä. Saimme myös itse kohdistaa katseemme pari kertaa kiikarilla kaukaisuuteen. Kyllähän siellä jotain liikkui, mutta siinä vaiheessa olin vielä kiinnostuneempi maisemista yleisesti. Sisämaan ikijääkin vilahti parin vuorenhuipun välistä.

Vielä suurempi elämys oli edessä seuraavana viikonloppuna, kun pääsimme ajamaan Nuukista veneillä vuonoa pitkin Kapisillitin kalastajakylään. Olimme Nuukissa aivan kaupungin keskustassa nähneet vilahduksen valaanpyrstöstä istuessamme Kolonihavnin satamakahvilassa. Niinpä osasimme odottaa lisää havaintoja palatessamme viikonloppuretkeltä.

Venettä ajaneet paikalliset oppaat olivat taas kullanarvoisia näyttäessään turistille, missä päin suihkuaa tai vilahtaa selkä tai pyrstö. Lopulta pääsimme niin lähelle, että minäkin osasin ilman apua löytää upeat eläimet uimassa, hyppimässä ja leikkimässä.

Kuvaamista en uskaltanut edes yrittää, mutta jotkut ryhmämme jäsenistä pystyivät ikuistamaan muutaman selän ja pyrstön. Tärkeintä minulle oli kuitenkin kokea kohtaaminen valaiden kanssa keikkuvassa veneessä, melkein myrskylukemissa. Ja osuihan matkalle myös niitä "jäävuoria" - ehkä pikemminkin lohkareita - joita ajelehti vastaan koko ajan eri sinisen ja valkoisen sävyissä.

Viikon Nuukin päivien jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen Kangerlussuaqin lentokentän kautta, ja kuinkas kävikään: jumiuduimme lentokentälle, keskelle ei mitään, odottamaan teknisen vian korjaamista Air Greelandin ainoassa mannertenväliä lentävässä koneessa. Niinpä ryhmällämme oli aikaa lähteä katsomaan myös inlandsisiä eli sisämaan ikijäätä.

Rymistelimme maastobussilla kaksi tuntia teitä, joita kai voisi kutsua pikemminkin leveiksi poluiksi. Välillä keikuimme rotkon reunalla, kun kuljettaja selitti katse matkustajiin päin maisemia. Munuaiset ja selkälihakset olivat kovilla, mutta lopulta sitten odotti palkinto: jään raja.

Täytyy tosin myöntää, ettei käynti itse lumipeitteisellä jäätiköllä ollut niin kovin suuri elämys suomalaiselle. Lumen pinnalta kun ei voi nähdä, onko sen alla kaksi kilometriä jäätä vai aivan tavallinen kallio. Mutta onhan se mukavaa tietää. Tanskalaisilla ja amerikkalaisilla turisteilla oli kuitenkin hauskaa jopa liukastellessaan lammen jäällä. Joten ehkä nyt osaan taas arvostaa paremmin omiakin luonto-olosuhteitamme.


 Vaikka luontoelämykset ovat olleet tärkeitä hieman ylipitkäksi venyneen Grönlannin viikkomme aikana, pääasia on ollut kuitenkin tutustua maan kulttuuriin, politiikkaan ja elinkeinoihin. Kirjoitan Århus-kurssimme sisällöstä tarkemmin Verkkomaisteri-blogissani (tunniste Århus).



Ruotsintaitoiset voivat seurata myös ruotsalaisen journalistin Marina Nilssonin merkintöjä matkastamme.