Vanhan kertausta - ja uusi sieni

Viikonloppu on noudatellut syksyisiä rutiineja: sienestystä, ruoanlaittoa ja pöydän ääressä seurustelua. Eikä rutiineissa mitään vikaa olekaan, kun niistä nauttii. Pidän metsässä samoilusta, sienten käsittelystä ja pitkän kaavan mukaan ruoanlaitosta. Hyvässä lykyssä saan pöytään perheenjäseniä ja joskus jonkun vieraankin, kuten tänään.

Tänään rikoin hieman rutiineja opettelemalla uuden sienilajin. Tai olen minä viiruvalmuskan aiemminkin tuntenut mutta en kerännyt, sillä sitä ei ole koskaan aiemmin tullut vastaan isoja määriä. Tänä syksynä noita musta-harmaa-viiruisia myöhäissieniä on ollut melkein tallottavaksi asti siinä metsän reunassa juuri ennen suppilovahverovyöhykettä. Tänään tsekkautin pari yksilöä sieniin erikoistuneella biologisukulaisella, joten nyt uskallan käyttää keräämäni sienet. Lajin pitäisi olla mieto, hyvän makuinen ja turvallinen paistosieni. Huomenna aion paistaa ja maistaa.

Syksyisessä ruokavaliossamme on paljon juureksia. Emme viljele niitä itse, mutta torilta ostetuttanakin lantut, nauriit, punajuuret, porkkanat ja palsternakat ovat sekä maukkaita että edullisia. Usein siivutan juurekset, maustan niitä maun mukaan, pirskotan päälle öljyä ja paistan uunissa. Eilen päätin tehdä punajuurista laatikon, sillä jääkaapissa oli vajaa pussi sinihomejuustomurua ja purkki kermaa. Maustoin punajuuria lisäksi valkosipulilla, happamalla omenaraasteella, suolalla ja pippurilla ja tyrkkäsin uuniin. Vahvoista mausteista huolimatta uunista tuli ulos ihanan miedoksi muhinut ruoka, joka kelpasi hyvin jopa kylässä olleelle nuorelle ammattikokille. Nauriit ja porkkanat paistoin lohkoina.

Sieniä tarjosin taas niin monessa muodossa, että melkein hävettää. Oli rouskuista tehtyä sienisalaattia, kuivattuja punikkitatteja paistikastikkeessa ja nopeasti paistettuja rusko-orakkaita. Kauppansa tekivät, joten ehkä sieni-intoiluni ei sittenkään ole ongelma.

Viikonlopun pakollinen suppilovahveroretki suuntautui umpituttuun metsään, josta jo pari viikkoa sitten keräsin teevadin kokoisia yksilöitä. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, sillä enhän minä ollut edellisellä kerralla tietenkään huomannut kaikkia hyviä paikkoja. Paljon oli isoja ja kiinteitä suppiksia, jonkin verran myös jo pilalle homehtuneita ja liiskaantuneita. Oli oikeastaan helpotus, ettei joka kivenkoloa tarvinnut kaapia kovin tarkkaan. Ensin täyttyi noin kymmenen litran kori, seuraavaksi vain varuiksi mukaan otettu muovipussi.

Osan suppilovahveroista levitin kuivumaan, noin puolet odottaa parvekkeella huomista. Kysyin jo ystävältä, saanko viedä hänelle pussillisen tuoreita sieniä. Kuulemma kelpaavat.