lauantaina, maaliskuuta 09, 2013

Vesijärvellä on hankikanto

Moneen vuoteen Vesijärvelle ei ole saatu kunnon luistelurataa tai edes latuja huonojen talvien vuoksi. Juuri nyt luonto kuitenkin tarjoaa jäällä ihanneolosuhteet kaikkeen muuhun paitsi luisteluun. Vesijärvellä on hankikanto ja sen päällä vielä hieman pakkaslunta, jonka ansiosta sekä hiihto että kävely sujuvat hienosti ilman pahempia liukasteluja.

Lähdimme puolison kanssa aamulla puoli kymmenen maissa hiihtämään jäälle Teivaan sataman ja matkustajasataman puolivälistä, jonne kävelimme kotoa ensin vajaan kilometrin. Miehellä oli selässä reppu, johon kävelyn ajaksi laitoimme monot ja vaihdoimme hiihdon ajaksi huopikkaat. Ehkä rantaan olisi juuri ja juuri voinut monoillakin kävellä, mutta hieman jäiset väylät ja kovapohjaiset luistelumonot eivät ole kovin hyvä yhdistelmä.

Aurinko paistoi ja jo rannalta näimme muutaman koiranulkoiluttajan kävelevän jäällä. Hanki siis kantoi.

Vaihdoimme jalkaan monot, kiinnitimme monot suksiin ja aloimme sivakoida kohti länttä eli vastatuulta. Vaatimaton tavoite oli päästä Rautakankareen majalle, jossa Tiirismaan latu pitää talvisin kahvilaa. Kilometrejä tulee satamasta Rautakankareelle ehkä viisi, mikä ei ole paljon tasaisella jäällä - ei edes vastatuulella. Mutta silti olimme perille päästyämme ihan reippaasti hiessä.

Sisällä majassa oli perustarjoilut, kuumia ja kylmiä juomia, suklaapatukoita ja pullaa. Otimme kaakaot ja pullat ja istuimme vartin. Kovin lämmintä majassa ei vielä ollut, sillä sitä oli ehditty lämmittää vasta puolisen tuntia. Silti silmälasit huurtuivat.

Takaisin päin pääsimme hiihtämään myötätuleen, mikä on aina suurta juhlaa. Paluu oli myös vasta-aurinkoon, mikä yllättäen helpotti jäänpinnan hahmottamista menomatkaan verrattuna. Vasta satanut lumi sai sukset tökkäämään, jäisellä pinnalla sivakat olivat välillä lähteä alta. Pääosan matkasta luisteluhiihto kuitenkin tuntui hyvältä. Kerran kaaduin ihan omaa hölmöyttäni: yritin ottaa huppua pois pysäyttämättä vauhtia. Sukset jatkoivat matkaansa, ihminen niiden päällä pyllähti jäähän. Eipä onneksi tälläkään kertaa sattunut kummemmin.       

Sama aurinko hellii nyt Salpausselän kisojen urheilijoita ja katsojia. En ole kisaihminen enkä koskaan ole käynyt katsomassa kilpailuja paikan päältä. Lounaalla katsoimme sprintit tv:stä ja totesimme, että olisihan se mielenkiintoista katsoa paikan päällä, miten kovaa huiput hiihtävät samaa latua, jota on itse tahkonnut kymmeniä ja ehkä satojakin kertoja. Vauhdin kokemiseksi pitäisi kuitenkin päästä aivan lähelle, mikä ei välttämättä onnistuisi.

Torstaina iltapäivällä käväisin kisa-
alueella Stop- telttojen tiedotus- tilaisuu- dessa, jossa yritys esitteli yhteistyökumppaneidensa, muotoilija Tapio Anttilan ja Kera Groupin luomat valaistut muoviseinät. Info pidettiin yrityksen vip-teltassa, jossa valoseinät tulevat varmasti hienosti esille etenkin kisailtoina. Itse muotoilun lisäksi ihailin näkymää mäkikatsomon aivan takimmaisesta reunasta, josta olikin hienot näkymät koko kisamontun yli. Jotkut onnekkaat seuraavat kilpailuja ehkä nytkin juuri sieltä vip-tarjoilujen ohessa.

Meille riittivät tänään omat vip-tarjoilut, paistetut kuhafileet ja monenlaiset lisukkeet uunijuureksista mustatorvisienikastikkeeseen ja tsatsikista lämpimään fenkolisalaattiin. Ja tietenkin hyvän valkoviinin kanssa.

1 kommentti:

Maria kirjoitti...

Hieno hiihtoretki! Olen kokenut mieleenpainuvimman vapaudentunteen juuri kevätaurinkoisella järvenjäällä hankikannon päällä suksilla viilettäen. Ei ole latua rajoittamassa, ei puita väisteltävänä ja tuuli vauhdittaa menoa. Ah! Kiitos kun palautit tämän mieleeni.