Kevättalven paras hiihtoviikonloppu

Vähintään puolet sosiaalisen median kavereistani on tänään hehkuttanut hiihtämisen ihanuutta jäällä. Eikä ihme, sillä täysillä helottava aurinko ja kantavat jääladut ovat täydellinen yhdistelmä! Näin ainakin siis täällä Lahden ja Hollolan maisemissa.

Mies ja minäkin suuntasimme tutulle Vesijärvelle, tosin tänään lähdimme liikkeelle Myllysaaren kupeesta. Ensin sujuttelimme läheiselle Rautakankareen majalle, mutta ilmeisesti Tiirismaan latu ei ollut saanut sinne vapaaehtoisia hommiin, sillä maja oli kiinni. Vahinko yhdistyksen ja hiihtäjien kannalta, sillä majan ovella olisi ollut vierailijoita jonoksi asti myöhemminkin, kun tulimme sen ohi takaisinpäin.

Kuumat kaakaot piti sitten käydä hakemassa Hollolan puolelta, Messilän satamasta, jossa olikin ihan kunnon kevättalvirieha menossa. Oli pilkkijöitä, hiihtäjiä, napakelkan pyörittäjiä, kävelijöitä ja tietysti myös moottorikelkkailjoita, joiden päristelystä en itse ole kovin innostunut. Mutta kyllähän hekin jäälle mahtuvat, kunhan vain tajuavat hiljentää vauhtia tullessaan lähelle muita liikkujia.

Luisteluhiihtäjälle olosuhteet eivät olleet yhtä ihanteelliset kuin viime viikonloppuna, sillä viikon aikana oli satanut reilun viiden sentin kerros pehmeää höttölunta, joka selvästi hidasti etenemistä. Perinteisen latuja oli ajettu Messilästä Rautakankareelle ja todennäköisesti myös Enonsaaren suuntaan, jonne Messilän kahvilan työntekijät neuvoivat reittiä kysyvää turistia. Sitä hyvää ajettua latua mies ja minäkin sitten lykimme tasatyöntöä aika monta kilometriä, kun umpihangessa ei luistanut. Pitoja meillä ei ole suksen pohjissa, joten perinteinen hiihto ei onnistu.

Kaupungin päässä ei sen sijaan ole nähty ajettuja latuja, mitä kyllä ihmmettelen. Näillä pakkasilla matalahkon Vesijärven jäät kyllä kestäisivät latukoneen. Hiihtäjiä tuntuisi riittävän, samoin pakkasia. Miinusasteista ja lumesta on muuten mielestäni ihan turha valittaa ylipäänsä koskaan tai varsinkaan vielä maaliskuussa. Mieluummin puen vähän enemmän päälle ja nautin aurinkoisista pakkaspäivistä kuin odotan vesisateessa kevättä, joka kuitenkin ottaa vielä monta takapakkia ennen vappua.

Hiihtolenkin jälkeen viimeistelimme lounaan, jonka olimme valmistelleet jo aamulla: simpukkakeiton. Mies oli tunnollisesti koputellut vajaat pari kiloa simpukoita eli katsonut, että ne olivat eläviä. Sen jälkeen ne keitettiin nopeasti pienissä erissä kuumassa vedessä ja vietiin kylmään.

Minä puolestani keitin vahvan keittopohjan. Siihen tuli purjoa, fenkolia, sipulia, tomaattimurskaa, valkosipulia, sitruunamelissaa, tilliä, persiljaa, sitruunamehua, pari pientä chiliä, suolaa, pippuria vettä ja öljyä. Ensin freesasin vihannekset öljyssä, sitten lisäsin vettä vihannesten pintaan asti, tomaattimurskan, chilin ja puolet yrteistä silputtuna ja annoin muhia puolisen tuntia. Lisäsin suolan, pippurin ja sitruunamehun. Tämän keiton jätin odottamaan keittiöön hiihtolenkin ajaksi.

Takaisin tultuamme lämmitin keiton kiehuvaksi ja lisäsin simpukat kuorineen sekaan, panin kannen päälle ja annoin keiton uudestaan lämmetä vain niin kauan, että myös simpukoiden liha lämmetä - enhän halunnut niistä sitkeitä. Lisäsin loput yrtit ja silputtua valkosipulia sekaan, maistoin ja totesin, että nyt oli ruuassa tarpeeksi ytyä.

Simpukkakeiton lisäkkeenä oli patonkia, taleggio-juustoa ja avokadotahnaa (jonka tein siksi, että avokadot olivat juuri ehtineet kypsyä). Juomana Cingue Terre -valkoviiniä Italian Liguriasta.