Lauantaina maaseutu oli kaikkea muuta kuin hiljainen. Naapuruston maanviljelijät olivat vihdoin päässeet pellolle, minkä ansiosta liikenne oli välillä kovempi kuin samaan aikaan ikkunamme alle keskikaupungilla. Tasainen leikkuupuimurien, traktoreiden ja kuivureiden hurina kuuluu syksyyn ja antaa kaupunkilaisellekin tunteen siitä, että maalla on vielä elämää.
Metsässäkin surisi, hiljempaa mutta silti ikävämpiä väristyksiä aiheuttaen. Vuosikausia elin siinä uskossa, etteivät hirvikärpäset eksy niemeemme, jossa on tähän asti saanut sienestää ilman huppua. Mutta enköhän tänä syksynä ole jo monta kertaa kuunnellut inhottavaa jarrutusääntä, kun eläin on yrittänyt laskeutua hiuksiini. Ja eilen sitten kaivoin ensimmäisen mönkijän niskastani.
Sienisaalis oli sitä, mitä odotinkin, enimmäkseen rouskuja. Uusia, pieniä kangasrouskuja oli metsä täynnään, seassa jokunen mustarousku ja vielä vähän kelvollisia leppärouskuja. Iloisia yllätyksiä oliva vaaleat orakkaat, herkkutatteja löysin jälleen muutaman.
Onnistuin löytämään myös pari viime viikon suppilovahveropaikkaa ja yhden uuden. Sienet eivät olleet juuri kasvaneet, joten jätin ne edelleen kasvamaan.
Siskonlasten kanssa perkasimme jälleen pihan kanttarelleista, joita kertyi nelisen litraa. Jaoimme saaliin: isot siskon perheelle soosia varten, pienet meille etikkasieniksi.
Rouskuistakin olen tänä syksynä tehnyt jo aika monta pikkelssipurkillista, sillä pienet kangasrouskun lakit sopivat kauniina ja hieman kirpeinä etikkaan säilöttäviksi. Vielä parempia tarkoitukseen olisivat karvarouskut, mutta niitä meidän lähimetsistämme löytyy harvoin isoja määriä kerrallaan. Kun pitäisi olla niitä koivuja, jotka eivät taida mahtua hoidettujen talousmetsien ohjelmaan kuusen tai männyn rinnalle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti