D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Sienestysoppaana

Kanadalainen (vas.), biologi ja kantarelliapaja

Eilen illalla ystävä soitti ja kysyi, lähtisinkö sienestysoppaaksi kanadalaiselle opiskelijalle. Olin juuri sopinut retkestä parin sukulaisen kanssa muutenkin, joten yhdestä ylimääräisestä ihmisestä ei koitunut mitään vaivaa. Mitä nyt piti yrittää muistutella mieliin sienisanastoa englanniksi. Hänen äidinkielensä tosin on ranska (jota en osaa), joten pian huomasimme, että italian ja saksankin (joita osaan kohtalaisesti) sanoista on apua.

Kanadalaismiehellä oli sikäli aikamoista tuuria, että hän sai elämänsä ensimmäiselle sienireissulle oppaakseen kaksi sieniä hyvin tuntevaa biologia ja minut. Siinä mielessä taas ei, että tähän aikaan vuodesta metsästä ei enää löydä ihan hirveää määrää sienilajeja.

Yllättävän paljon kuitenkin, sillä pääsimme esittelemään hänelle suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi rouskuja, lampaankääpiä, haperoita, mustatorvisieniä, limanuljaskoja ja myrkkysienistä mm. muutamia seitikkilajeja ja punaisen kärpässienen. Rouskut, lampaankäävät ja haperot eivät enää olleet keräyskunnossa, mutta saatoimme näyttää ja kertoa. Eri asia sitten, mitä ensikertalainen voi mieleensä painaa.

Vajaan kolmen tunnin aikana Hollolan Pyhäniemessä keräsimme mukana olleet neljä pienehköä koria täyteen suppilovahveroita ja kantarelleja, minä sain lisäksi muutaman mustatorvisienen ja pari limanuljaskaa. Ensikertalainenkin oppi varsin pian katsomaan jalkoihinsa ja tarkistamaan, kävelikö hän jo suppisten päälle. Emme edes yrittäneet olla salamannopeita, sillä puhuimme samalla aika paljon muutenkin suomalaisesta metsästä.

Kerroimme mm. alkaneesta hirvenmetsästyksestä (joka ehkä oli käynnissä lähimetsässä, josta kuului koiran haukuntaa), jonka varalta olimme ottaneet jokainen päällemme jotain punaista. Totta kai muistimme kehuskella myös jokamiehenoikeudella, jonka ansiosta mekin maattomat voimme sienestää. Oikein mukava retki ihanassa syyssäässä!

Vieraamme otti meistä poseeraus- kuvan, mutta enpä minä huomannut ottaa samaa kuvaa hänestä ja biologeista. No, tärkeintä oli tietenkin ikuistaa saalis.

Aurinkoinen suppilovahveroretki

Hattivatteja, Kultahattuja ja Todella Upeita

Olen melkein viikon järjestänyt eilisiä perhejuhlia, minkä vuoksi en ole ehtinyt sieniretkille. Torstaina käväisin Lahden Radiomäellä pikaisesti katselemassa kauniita syysmaisemia, mutta sienihavaintoja en kuivalla harjulla tehnyt.

Komea sunnuntaiaamu houkutteli lopulta lähtemään ulos. Suppilovahverometsään en päässyt, sillä automme on rikki. Otin sitten pyörän alle ja päätin lähteä ajelemaan Urheilukeskuksen metsää kohti. Pikku-Vesijärven puiston kohdalla kuitenkin muistin, että nythän saattaisi olla mustesieniaika. Olen löytänyt niitä aiemmin Ruoriniemen alueelta, joten käänsin pyöräni Salpausselän harjujen sijasta Vesijärven rantaan.

Hattivatteja muistuttava suomumustesienten armeija pönötti Ruoriniemen nurmikolla hyvin terhakkaan näköisenä. Sieniä oli vähintään toista sataa, osa tietysti jo ylikypsiä, osa juuri nousemassa nurmen pinnalle. Keräsin pienen korillisen mukaani, vaikka tiedänkin puistosta keräämisen riskit. Mustesienethän keräävät ympäristömyrkkyjä varsin tehokkaasti.

Liikennettä Vesijärven rannassa sijaitsevassa kaupunginosassa ei tarvitse ajatella, sillä niemessä ei ole mitään läpiajoliikennettä. Suuremmat vaarat voivat piillä maaperässä, joka on vanhaa teollisuusaluetta. Asumisrakentamista varten maaperä on tietenkin puhdistettu. Sitähän en tiedä, minkälaista maata on ajettu nurmikoiden pohjaksi.

Pidän suomumustesienten erikoisesta mausta ja päätin uskoa, ettei kerran syksyssä tai harvemmin löytyvä saalis voi aiheuttaa mitään fataalia. Luultavasti eilen ja tänään tarjoamani savusiika sisälsi paljon enemmän ainakin karsinogeenejä. Puhumattakaan niistä lihapadoista, joita eiliset vieraat söivät suurella halulla, vaikka tarjosin laajan valikoiman hyviä juuresruokia ja salaatteja.

Vesijärven rantanurmikoilla kasvoi muitakin mielenkiintoisia sieniä, esimerkiksi iso rypäs kultasieniä. Niitä en kerännyt mukaani lähinnä häveliäisyydestä, sillä lähimmän rivitalon aita oli ihan vieressä. Kotona vielä tsekkasin, ettei se muutenkaan olisi ollut järkevää, koska kultasienet ovat vain nuorina syötäviä ja sisältävät vanhempina sinihappoa.

Pikku-Vesijärven puistossa pönötti vielä puun juurella komea rypäs herkkusieniä, jotka saattoivat olla jopa jonkin verran harvinaisia upeaherkkusieniä. Niistäkin todetaan, ettei kannata kerätä syötäväksi kaupunkipuistoista liikenteen keskeltä. Jätin komistukset kasvamaan.

Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Sadonkorjuukiireitä

Onneksi en viljele mitään, sillä muutenkin ovat tahtoneet kaikki vapaahetket kulua sadonkorjuussa ja säilönnässä. Olen nimittäin myös sikäli onnekas, että olen saanut ystäviltä marjoja ja omenoita, joita ei ole omasta takaa. Ja sattuipa yhdestä tuttavapuutarhasta löytymään kriikunoitakin, siis niitä hieman luumua pienempiä mutta suunnilleen saman makuisia hedelmiä.

Viime viikonloppu kuluikin melkein kokonaan omenoiden ja kriikunoiden jalostuksessa. Omenoista siivutin osan kuivumaan, osan lohkoin piirakkaan, pakastimeen, sosekattilaan ja vieläpä mehukeittimeen.

Kriikunoihin pääsin testaamaan keväällä ostamaani kivenpoistajaa, joka siis on tarkoitettu kirsikoille, oliiveille ja näköjään myös kriikunoille. Toimi kyllä, tosin aikamoista sotkuahan tummanpunavioleteista hedelmistä silti tuli. Niitä sormenjälkiä löytyi myöhemmin mm. valkoisesta seinästä kylpyhuoneen vierestä. Kriikunoista tein mehua, hilloa ja sekahilloa omenoiden kanssa.

Ja tietenkin olen myös sienestänyt, vaikka töiden vuoksi olen päässyt vain parin tunnin reissuille. Ihan hyvä niin, koska joka kerta sieltä on jotain löytynyt. Eniten on viime päivinä löytynyt lampaankääpiä ja kangasrouskuja. Ensimmäiset olen siivuttanut kuivuriin, jälkimmäisten kauneimmista olen tehnyt pikkelssiä ja lopuista suolasieniä salaatteja varten.

Tänään oli muuten aika mielenkiintoinen sienireissu, sillä keskikaupungin näkökulmasta koko ajan satoi. Maastossa sade ei kuitenkaan juurikaan haitannut (oli minulla sadetakki ja saappaat), tuskin huomasin tihkua. Sienet tietenkin olivat vähän märkiä, mutta oikeastaan vain herkkutatit olivat ehtineet kärsiä likoamisesta. Löysinkin muuten nimen omaan männynherkkutatteja, olinhan mäntykankaalla Lahden ja Hollolan rajalla Päijät-Hämeen keskussairaalan takana.

Sen verran huonosti olen ehtinyt viime aikoina keskittyä ajatukseen kuvaamisesta blogia varten, että nopeat kännykkänäpsyni ovat suoraan sanoen surkeita. Sekin alkaa näkyä, että metsässä on jo päivälläkin etenkin sadesäällä hämärää. Mutta ohessa silti muutama kuva edes todistusaineistoksi.

Niin ja alimmainen kuva taas kertoo sienestäjän painajaisesta, herkkusienistä, jotka putkahtivat keskelle Lahden ehkä vilkkaimman kadun, Lahdenkadun, keskikoroketta. Vaikka polttoaineessa ei enää juuri lyijyä olekaan, en silti kerää noita komistuksia ruokapöytään.


Huomenna aion sienestää Helsingissä eli käyn kyläreissun alla tsekkaamassa Sienipäivän Kellohallissa. Toivottavasti siellä on vähän enemmän uusia näkökulmia kuin elokuun lopun Lahden sieninäyttelyssä, johon Itä-Hämeen Martat olivat keränneet sieniä. Siellä kun oltiin tiukasti sitä mieltä, ettei mustarousku ole syötävä sieni.

Päivä, jolloin sienet eivät maistuneet

Eilen tuntui ihanalta syödä ensin aamulla kahvilassa paahtopaistilla ja vihanneksilla täytetty sämpylä ja myöhemmin iltapäivällä thai-ruokapaikassa tofuannos. Ei sieniä.

Osallistuin nimittäin keskiviikkona oikeaan sieniruokien megapäivään, jolloin ystäväni kanssa kokkasimme kymmenen ruokalajia, jotka toinen ystäväni kuvasi. Kuvia otettiin itse asiassa tusinasta sieniruoasta, sillä olimme valmistaneet pari jo etukäteen.

Totta kai myös maistelimme ruokia ja paria niistä söimme ihan nälkäämme. Osa onnistui loistavasti, osa sillä lailla sopivasti, että saimme hyvät kuvat ja toisiltamme vinkkejä siihen, miten ruokia pitäisi parantaa. Ihan jokaista ruokalajia en tainnut edes muistaa maistaa. Silti illalla oli ähky eikä tehnyt yhtään mieli sieniä. Siitäkin huolimatta, että olimme käyttäneet useita sienilajeja erilaisiin ruokiin.

Tänään olin jo taas toipunut ja saatoin iltasienestyksen jälkeen hyvillä mielin syödä pari lämmintä voileipää, joissa oli päällä paistettuja sekasieniä: limanuljaskoja, koivuhaperoita, vaaleita orakkaita ja känsätuhkeloita.

Suurimman saaliin sain tänään lampaankäävistä, joita tuntui olen metsässä ihan valkoisena mattona. (Kuvista tuli valitettavasti varsin surkeita, valkoisen sienen ja vihreän metsän kontrasti on näköjään ylivoimainen kännykkäkameralle.) Siivutin äsken lampaankäävät kuivuriin, jossa ne ovat jo iloisesti kuivumassa kauniin keltaisiksi viipaleiksi.

Lisäksi sain jonkin verran täydennystä kangasrouskupikkelssipurkkiin, johon lisäsin ensimmäiset sienet keskiviikon retkemme (senkin ehdimme tehdä ruoanlaiton ohessa!) jälkeen.

Rouskupäivitys

Pari viimeistä sieniretkeäni olen tehnyt jonkin muun reissun ohessa. Perjantaina meillä kävi maalla ihmisiä katsomassa venettämme, mitä odottaessani kävin läpi  pihapiirin ja metsänpläntin ulkorakennuksen takana. Löysin tosi mukavasti musta- ja karvarouskuja, kahta suosikkilajiani. Ja oli siellä myös muutama kaunis kuusenherkkusieni.

Tänään piti jälleen piipahtaa maalla antamassa eteenpäin kangaspuut. (Meillä tosiaan on menossa maalaisasuntomme tyhjennys.) Siinä oli reilu tunti aikaa etsiskellä sieniä.

Ajomatkan varrella poikkesin ensin Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle ja sieltä metsään. Löytyi kiitettävän paljon koivuhaperoita ja sitten rouskuja. Oli aika monia lajeja, esimerkiksi pikku- ja punarouskuja. Erityisen iloinen oli muutamasta kauniista kangasrouskusta, joista tykkään valmistaa etikkasieniä.

Harjoituslenkki Kuivannon kautta

Olen kotiseutupyöräilyprojektini aikana pyrkinyt ajamaan läpi ne lenkit, joita paikalliset maantiepyöräilyn harrastajat käyttävät harjoitteluun. Jostain syystä Kuivannon lenkki oli jäänyt väliin, vaikka Nastolaa ja Orimattilaa olenkin kolunnut jo monesta suunnasta. Kun sääennusteet näyttivät hyviltä ja perjantaina tosiaan oli upea pyöräilysää, otimme puolison kanssa perjantaina muutaman tunnin vapaata ja päätimme käydä ajamassa reilun 70 kilometrin lenkin.

Kuivanto on kylä Orimattilan koillisnurkassa ja lähellä Nastolan rajaa. Pyörätie kulkee koko matkan Lahdesta Villähteen ohi ja myös keskustaajaman ja kaupallisen keskuksen Rakokiven ohi - ei siis tarvitse kiivetä harjulle. Siinä vaiheessa matkaa on kertynyt n. 20 kilometriä.

Ihan Kuivannontien risteykseen asti ei lännestä tullessa pääse samaa puolta tietä vaan on pakko mennä hetkeksi tien reunaan ajamaan tai sitten vain ylittää vanha Kouvolantie risteyksen kohdalla. Tiehän on se (1711), josta käännytään Nastolasta kohti Artjärveä (ennen itsenäinen kunta, nykyisin osa Orimattilaa).

Kuivannontiellä ei ole erillistä pyöräväylää, mutta liikenne ei edes perjantaina alkuiltapäivästä ollut mitenkään vilkasta. Itse kylä sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Nastolan taajamasta: kaunista maalaismaisemaa, jonkin verran myös mäkiä. Käännös Koskustentielle ja kohti Orimattilan keskustaa on aivan taajaman tuntumassa. Opasteessa lukee myös Kuivannon kirkko 1 km, mutta enpä vauhdissa hoksannut koko kirkkoa.

Koskustentien osittain mäkinen osuus olikin sitten se, jossa huomasin jalkalihasten energioiden olevan aika lopussa. Olimme ennen lenkkiä syöneet tyttären luona kevyen lounaan, joten olin taas ajatellut, etten tarvitse mitään välipalaa juoman (vichy + herukkamehu) lisäksi. Olin väärässä jälleen kerran, mutta mitäpä maalaismaiseman keskellä voi muuta kuin polkea eteenpäin. Onneksi mies kestää notkahdukseni hyvin, mitä nyt joskus yrittää antaa valmennusohjeita vähän vääriin aikoihin.

Orimattilan keskustaajamaan tulimme Artjärventietä pitkin, joten päätin jo pari kilometriä ennen olla valppaana Kehräämön kohdalla. Ja olihan siellä onneksi ovi auki ravintola Tehtaaseen, josta saatoimme ostaa cappuccinot ja minä vielä jäätelöpallon. Välipala, pieni istuskelu ulkoterassilla ja vessassa käynti tekivät hyvää. Siinä vaiheessa oli siis takana lähes 50 kilometriä.

Viimeiset reilut 25 kilometriä sujuivat taas paljon helpommin, olihan pieni tuuli selän takana ja maasto varsin tasaista. Orimattilasta Pennalantielle asti pääsee kevyen liikenteen väylää ja Pennalantiellekin sellaista on juuri alettu rakentaa. Tosin olen aina pitänyt Pennalantietä muutenkin turvallisena ja helppona väylänä ajaa.

Lahden Renkomäessä pääsee taas pyöräteille. Emme tällä kertaa kääntyneet Launeelle ja sitä kautta keskustaan vaan koukkasimme vielä Jokimaalle menevälle pyörätielle ja vanhan Helsingintien varteen. Viimeiset nähtävyydet tällä reitillä ovat Hennalan varuskunta-alue, Mytäjäisten alue, Radiomäki ja Urheilukeskus, jonka kupeesta pääsee laskemaan keskustaan.

Kilometrejä tuli näillä kierroksilla n. 74 kilometriä. Seuraavana päivänä tuntui kankuissa ihan mukavasti - edellisestä pidemmästä pyörälenkistäni kun oli jo muutama viikko.

15-vuotias Doris juoksee ja nauttii elämästä

Kävimme eilen maalla, mikä on jo 15-vuotiaamme mäyräkoiramme mielestä aina hieno juttu. Ja kun me muut teimme kaikkea tarpeetonta kuten tarkastelimme vanhan puuveneen kuntoa ja keräsimme sieniä, Doris keskittyi olennaiseen. Tontin nurkat on tsekattava ja mieluiten juoksemalla.

Kauniita karvarouskuja

...oli vihdoinkin noussut metsään. Sellaisia pieniä nappeja, jotka oikeastaan olisivat parhaimmillaan etikkasieninä. Mutta nyt kyllä uhrasin ne muutaman löytämäni mustarouskun kanssa sienisalaattisieniksi. En siis säilyttänyt niitä kokonaisina vaan leikkasin surutta salaattisienipaloiksi odottamaan keittämisen jälkeistä suolausta.

Löysin myös oikein mukavan esiintymän pikkuriikkisiä lampaankääpiä, jotka olivat vielä ihan puhtaita ja kiinteitä. Ne ajattelin huomenna kieritellä mausteisessa
frittitaikinassa ja paistaa öljyssä.

Ja olihan siellä jokunen herkkutattikin, niitä pieniä ja kauniita, joihin viime päivinä on saanut tottua. Suppilovahveropaikalla oli kuivaa ja vain muutama kelvollinen sieni jäljellä.

Ehdin puolen tunnin metsäpiipahdukselle palatessani työmatkalta iltaviiden jälkeen. En siis edes kuvitellut kerääväni mitään suursaalista vaan lähinnä tarkastin tilanteen. Ja yllätys yllätys: perjantain illansuussa metsään oli ehtinyt muutama muukin kerääjä. Yhdellä heistä näkyi olevan ämpäri ihan täynnä. Hieno juttu.

Menkää nyt hakemaan niitä herkkutatteja!

Vajaan tunnin iltasienestys antoi tänään kaksi korillista saalista, pääasiassa herkkutatteja. Sienet poimin Hollolasta kahden pikkutien varresta, metsän reunasta, sillä olin liikkeellä 15-vuotiaan mäyräkoirani kanssa. Aivan valehtelematta herkkutatteja kasvoi vähintään joka toisella askeleella.

Parikymmentä pientä tattia oli jälleen ykkösluokan kaunottaria, jotka siirsin suoraan jääkaappiin kokonaisina odottamaan huomista. Loput siivutin kuivuriin ja kun sen tila loppui, leikkasin ohuita siivuja pakasterasioihin. En siis kypsentänyt viipaleita mitenkään, laitoin vain joka kerroksen väliin tuorekelmun helpottamaan jatkokäyttöä. Katsotaan nyt, miten moinen säilöntämenetelmä toimii.

Otin mukaan myös joitain punikkitatteja, joista tuli viipaloituna uunipellillinen. Turvauduin kuivuritilan puutteessa siis kakkosvaihtoehtoon eli tuohon yritykseen kuivattaa sienet tavallisessa uunissa hieman alle 50 asteessa, uuninluukku raollaan. Kunhan nyt kuivuvat sen verran, että saan ne huomenna siirrettyä kuivuriin. Käytän kuivattua punikkitattia talvella yleensä muiden sieniruokien ja muutenkin mausteena.

Muutaman mustarouskunkin sain mukaan. Ei niistä yksin salaattia saa, mutta keittämisen jälkeen suolaan rouskut kevyesti ja säilön pienetkin erät muovipussissa pakastimeen. Pikku annoksia voi yhdistellä.

On tämä hurja herkkutattikesä! Mutta tänään alkoi jo olla niin kuivaa, että kohta nousee varmaan uutta satoa vain kosteampiin kohtiin metsässä. Moni tateista olikin jo halkeillut kuivuuttaan, isoon osaan oli iskenyt joko tatinriesatauti tai sienisääsket.


P.S. Harmittaa, että Blogger väkisin kääntää iPhonella ottamani kuvan 90 astetta eli pystykuvaksi. Jokainen näkee, että kuvan pitäisi olla vaaka ja tuon varttikierroksen vastapäivään. En jaksa etsiä ratkaisua, mutta olen kiitollinen neuvoista.

Yksi laji kerrallaan -sienisesonki

Limanuljaska

Kuluneena kesänä olen ihmetellyt, miten harvoja sienilajeja metsässä tulee vastaan. Kun kantarellit alkoivat nousta jo kesäkuussa ja niitä tuli enemmän heinäkuussa, seuraksi oli vain joitain haperoita. Nyt taas tuntuu nousevan ainakin kohtalaisen paljon herkkutatteja, mutta esimerkiksi limanuljaskoita olen löytänyt vain muutamia.

Herkkutatteja

Rouskuja on ollut tosi huonosti. Vaaleita tai rusko-orakkaita olen itse löytänyt yhden kerran kunnolla ja saanut toisen kerran ystävältä lahjaksi. Mustatorvisieniä on tullut vastaan pari kertaa, suppilovahveroita vähän enemmän. Jokunen ykstittäinen lampaankääpä ja kehnäsieni ovat päätyneet myös koriini.

Eikä siellä metsässä tule vastaan valtavaa lajivalikoimaa myöskään syötäväksi kelpaamattomia, myrkyllisiä tai sellaisia sieniä, joista en tiedä mitään. Joinain vuosina runsaat haisuhaperot ja sappitatit ovat saaneet aikaiseksi varsin vaatimattomia satoja, kärpässieniä olen nähnyt muutaman, seitikkejä tuskin lainkaan.

Toki riippuu siitä, kuinka monenlaisissa metsissä, miten usein ja kuinka laajalla alueella kiertää. Olen kuitenkin käynyt sienessä aktiivisesti useita kertoja viikossa jo heinäkuun alkupuolelta asti. Välillä on ollut kuivaa, välillä satanut monena päivänä ennen reissua.

Herkkutatti

En tietenkään valita sitä, että juuri herkkutatteja tuntuu nousevan nyt hyvin, minkä on huomannut myös sieniä Italiaan vievä Dalla Valle. Tänäänkin söimme herkkuaterian, jonka pääainesosa olivat paistetut ja hyvin miedosti maustetut herkkutatit.

Suppilovahveroita

Sienestyksen ihanuuteen kuuluu kuitenkin myös löytöretkeily. Monen monta kertaa olenkaan mennyt metsään hakemaan jotain ja tullut takaisin ihan toisenlaisen saaliin kanssa. Se vasta on jotain.

Pyöräilymerkinnöistä kirjaksi

Lahden kaupungin tiedotuslehti Kaupunkilainen kolahtaa pian postiluukuista ja -laatikkoihin, netissä se ilmestyi jo muutama päivä sitten. Lehdessä on useita kirjoittamiani artikkeleita, mutta tämän blogin kannalta kiintoisin on sivuilla 18-19 julkaistu pyöräilyartikkelien kokonaisuus.

Pyöräilevää pariskuntaa käsittelevän artikkelin lopussa kerrotaan nyt ensimmäisen kerran julkisesti, että kirjoittaja Ina Ruokolainen valmistelee kirjaa Lahden alueen kotiseutupyöräilystä. Viime ja tämän kesän pyörälenkkini ovat siis muuttuneet puhtaasta harrastuksesta hauskaksi (kesä)työksi, jonka tulokset julkaistaan toivottavasti jo huhtikuun alussa.

Kirjaan tulevat lenkit olen pääosin ajanut joko yksin, puolison kanssa tai porukassa, mutta vielä on jäljellä paljon tarkistettavaa, kuvattavaa ja tietenkin kirjoitettavaa. Vinkkejäkin otan vielä vastaan, vaikka kovin montaa täysin uutta reittiä en enää ehdi suunnitella ja toteuttaa.

Artikkeliin haastattelemani Miisa Jääskeläinen kertoo: "On mukava tuntea oma kotiseutu." Olen tismalleen samaa mieltä. Joka lenkillä näkee ja oppii uutta.

Herkkutattia melkein raakana

En malta olla lähettämättä tänne kuvaa eilisestä alkuruoastamme, herkkutatticarpacciosta.

Otin muutaman kauneimman pikkutatin, siivutin parin millin ohuiksi siivuiksi, maustoin suolalla, pippurilla, hyvällä oliiviöljyllä, pienellä määrällä sitruunamehua ja persiljasilppua. Annoin siivujen hetken imeä makuja. Siinä se. Maistui.

Huippusesonki päällä

Nyt pitäisi revetä ihan joka paikkaan, kun hurjin työ- ja sienisesonki osuvat päällekkäin. Maanantaina "uhrasin" illan hyvälle asialle eli antamalla Etelä-Suomen Sanomien toimittajalle ja kuvaajalle haastattelun sienestyksestä ja sieniruoista. Mervi Pasasen ja Mirja Hussainin hyvä juttu ilmestyi tänään (koko sivu ruokasivulla ja vinkki etusivulla), mutta ei ole verkossa.
Päivitys: vinkki juttuun löytyy verkosta.

Eilen ystävä Espoosta soitti ja kertoi keräävänsä juuri valtavaa määrää herkkutatteja. Oli sitten pakko tiivistää iltapäivän työtahtia ja rientää Hollolan tattimetsiin. Ja onneksi menin, sillä monet sievistä pienistä herkkutateista olivat juuri oikean kokoisia. Tänään tai viimeistään huomenna, ennustettujen sateiden jälkeen, jo varmasti pilalla.

Lähes 15-vuotias Doriskin jaksoi kulkea mukana, kun ajoin auton pikkutien varsille ja pysyttelimme enimmäkseen siinä tien lähellä tasaisessa maastossa.

Parin tunnin reissu, tuloksena useita kiloja hyviä tatteja (myös punikkitatteja), vajaa litra kantarelleja ja muutama vaalea orakas. Illalla jo siivutin osan kuivuriin ja säästin kauneimmat herkkutatit tälle päivälle jalostettavaksi carpaccioksi.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!