sunnuntaina, lokakuuta 27, 2013

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Millä nuo kosteikkovahverot ja suppikset erottaa toisistaan? Savosta päin löyty vielä kantarellejakin!

Ina Ruokolainen kirjoitti...

Puhuimme edellisellä sieniretkellä näistä eroista mukana olleiden biologien kanssa, ja he totesivat, että välillä ammattilaistekin on vaikea nähdä niitä. Normaalille siestäjälle asialla ei ole mitään väliä, koska sienet ovat aivan samanarvoisia, joidenkin mukaan jopa saman sienen muunnoksia. Kosteikkovahverossa on useimpien lähteiden mukaan heltat vähemmän tiheässä ja/tai sileämpi alapinta. Toki sekin erottaa, että kosteikkovahveroita usein löytää soisemmilta paikoilta.