Yltäkylläinen elokuun puutarha

- Täydellinen katokin olisi parempi kuin tämä, anoppi huokasi tänään omasta mielestään umpeenkasvaneella puutarhamaalla. Tänä kesänä kaikki on kasvanut niin, ettei lähes kahdeksankymppinen teräsnainen tahdo jaksaa harventaa, korjata, raivata ja mitä kaikkia toimenpiteitä niitä onkaan. Minä huokailin myötätunnosta, mutta olin tietenkin taas hirvittävän tyytyväinen saamiini papuihin ja kurkkuihin.

Kovin vähän on hyötyä meistä jälkeläisistä ja puolisoista, jotka käymme silloin tällöin avustamassa jossain nurkassa. Tänään kumartelin maasta muutaman ämpärillisen omenapudokkaita kompostiin. Siitäkin työstä sain runsaat kiitokset, sillä anoppi ei yleensä yritä sälyttää harrastustaan muille kuin kaikkein kiireisimpien ja raskaimpien töiden aikaan.


Sienimetsässä oli nyt selvästi tauon paikka. Eilisellä reissulla katsastin yhden sekametsän ja sammaleisen kuusikon pläntin. Uusia itiöemiä olivat kehittäneet vain haperot, rouskut olivat joko mätiä tai kuivia. Sieltä täältä löytyi suuriksi kasvaneita kanttarelleja, joista osa oli ehtinyt pahentua. Syötävissä sienissä iloinen yllätys oli parinkymmenen kiinteän vaalean orakkaan rypäs. Upea samettijalkatupas piristi mieltä, vaikka laji ei olekaan syötävä.

Valokuvatorstai: Kas kummaa

Parveke tarjosi mukavan yllätyksen tänään aamulla. Kiinanruusu oli avannut samaan aikaan kaksi kukkaa. Ehkä se kukkii nyt urakalla, sillä olen uhkaillut kasvia leikkauksella. Nuput kun ovat kaikkein pisimpien oksien kärjissä.

Valokuvatorstai etsii kummastuttavia havaintoja.

Valokuvatorstai: tuore

Lounaaksi tein porkkanakeittoa tuoreista, tänään torilta ostetuista porkkanoista. Iltapäivällä käytin lopun keiton osana sämpylätaikinaa. Tuore leipä riittää iltaruuaksi juuston ja kurkun kanssa.

Valokuvatorstai etsii tuoreita ajatuksia.

Rouskuja, rouskuja

Joskus kolahtaa oikein kunnolla. Tänään jo ensimmäiset metrit Tiirismaan-Messilän maastoissa näyttivät, että nyt niitä on: rouskuja. Sieviä ruskeanpunaisia kangasrouskuja oli ajoittain jopa polulla niin paljon, että piti varoa astumasta päälle. Ja kun olin löytänyt ensimmäisen mustarouskupaikan tiheästä kuusikosta, aloin havaita piilottelijoita muualtakin sammaleen ja karikkeen seasta. Pieniä, kiinteitä ja madottomia... Olin osunut paikalle juuri oikeana päivänä.

Tänään ilma oli pitkästä aikaa aurinkoisen kuuma, mutta metsässä sää oli siedettävä jopa iltapäivällä. Maakin oli parin poutapäivän aikana kerinnyt kuivua lenkkarille käveltäväksi. Kertakaikkisen täydellinen sieniretki, jonka aikana löysin myös täysin puhtaita lampaankääpiä ja pari pienehköä herkkutattia.

Kanttarellitalkoissa

Viimeisen parin viikon aikana pihalla ja lähi- metsissä on usein näyttänyt tältä: kanttarellien keltaisten laikkujen täplittämältä. Sieniä tuntuu nyt tunkevan yhtä hyvin hiekan läpi, ruohikon seasta kuin pimeimmän kuusimetsän karikkeen sisältä.

Kanttarellit ovat helppoja ja arvostettuja sieniä, mutta minähän en niitä voi syödä kuin hyvin varovasti muutama vuosi sitten saamieni suolisto-oireiden vuoksi. Onneksi kestän vielä herkkutatteja, rouskuja ja mustia torvisieniä, joista ensimmäiset löytyivät eilen aivan keskeltä pihaamme. Enkä löytäjä suinkaan ollut minä vaan valpas 6-vuotias Noora, joka koko ajan kulkee kanssani opettelemassa sieniä ja auttamassa niiden keruussa ja käsittelyssä.

Viime viikolla löysin ensimmäiset kangas- ja mustarouskut, joista tehty salaatti maistui erityisen hyvältä. Ihania olivat myös ne kaksi herkkusientä, joista naapuri ystävällisesti vinkkasi - hän kun ei uskalla lajia käyttää. Muutamana viime päivänä olen syönyt paistettuja sekasieniä (koivu- ja viinihaperoita, rusko-orakkaita, lampaankääpiä ja punikkitatteja) kaikenlaisina versioina, viimeksi tänään sinihomejuustomurulla ja ruohosipulilla höystettynä. Ja herkkutatteja on löytynyt sen verran, että niitäkin on päästy siivuttamaan ja kuivaamaan.

Sateinen kesä suosii sienestäjiä - kunhan nyt vedentulo pysyy kohtuudessa, etteivät metsät ihan soiksi muutu. Marjojen keruu on sen sijaan jäänyt harvoina poutahetkinä kakkoseksi. Eilen yritin löytää vadelmia, mutta niitä oli tosi vähän. Keräsin niukan saaliini lisäksi valkoisia viinimarjoja ja keitin sekahilloa, johon lisäsin vielä mintunlehtiä makua tuomaan. Kesältä sekin maistuu, vaikka ei olekaan puhtaan vadelman veroista.

Tragedia pahvilaatikossa

Vintiltä hillopurkkeja hakiessa tuli vastaan surullinen näky. Yhdestä pahvilaatikosta oli tullut surmanloukku pikkulinnulle, joka jossain vaiheessa on ehkä etsinyt suojaa ullakolta.

Ensimmäiset viinimarjat on nyt kerätty ja keitetty hilloksi. Lopputulos tosin on joka kerta epävarma melkein seuraavaan päivään asti, sillä yritän hyydyttää marjat ilman hillosokeria, joka perheenjäsenten mukaan kuulemma maistuu pahalta. Siksi pensaissa on oltava ajoissa, jotta mukaan saa myös raakoja marjoja ja niissä olevaa, hyytymistä edistävää, pektiiniä.

Punaisia marjoja ei ole juuri ollenkaan, eikä ihmekään, kun pensaiden kunto on tällainen. Mustia tulee kohtalaisesti, valkoisia taas vaivaa joku ötökkä. Itse asiassa näinkin niitä ällötyksiä pensaassa, jonka lehdet näyttivät pahimmin kurtistuneilta. Jotain kummaa puutarhassamme nyt tapahtuu, kun kirsikkapuukin on taas melkein syöty, eikä omenia tule ollenkaan. Kylässä ollut puutarhuri heitti epäilyn jostain kääriäisistä, mutta siinä vaiheessa meistä kumpikaan ei ollut nähnyt syylliseksi epäilemiäni otuksia.

Tiedosta on tietenkin hyötyä vain siinä tapauksessa, jos aikoo yrittää tehdä ongelmalle jotain. Myrkyttämistä emme ole harrastaneet koskaan, eikä se tietenkään ole ratkaisu tähän aikaan vuodesta, kun satoa pitäisi korjata. Nyt tuntuu uuvuttavalta, pitänee laittaa asia pohdintaan.

Puolikuntoisena lomalla

Ensimmäisen lomaviikon lopuksi kehitin vaivan, jota en ennen olekaan kokeillut. Sunnuntaina vasen silmäluomi alkoi ensin aristaa ja turposi sitten tunnissa lähes näkökentän peitoksi. Eilen tulehdus oli "valunut" silmän alle poskeen, jonka punaista turvotusta ei saanut piiloon aurinkolasien taaksekaan. Lääkäriltä saatu antibioottivoide tehoaa selvästi, mutta vielä tänäänkin oli aika puolitehoinen olo puistojumpassa.
Ennen silmäluomitulehdusta ehdin piipahtaa lauantaina ja sunnuntaina Hollolan metsissä, joissa on nyt haperojen aika. Yksi kehnäsieniesiintymä piristi, sillä vaalenruskeat yksilöt olivat vasta avautumassa ja siksi parhaimmillaan.

Kanttarelliaarre ja mustikkalöytöjä

Aleksi löysi eilen, ensimmäisenä Suomen päivänään, heti varsinaisen kanttarelliaarteen. Mustikoita keräsivät ja söivät myös serkukset Hilda, Ninni ja Noora sekä mäyräkoira Doris.

Kanttarellit syötiin illallisella perunoiden kanssa, mustikoista leivotaan piirakka.

Määritysongelmia

Vielä tänäänkään en raaskinut kerätä kanttarelleja, joita oli noussut vähän lisää vakiopaikalleni. Alkuja on jo useita kymmeniä, mutta sienet ovat vielä korkeintaan ison miehen peukalonpään kokoisia.

Sen sijaan vietin hyttysiä vilisevässä märässä metsässä kaksi tuntia keräillen laiskasti mustikoita ja ahomansikoita sekä etsiskellen muita varhaiskesän sienilajeja. Kolme haperoa ja yksi punikkitatti riittivät juuri ja juuri lämpimien voileipien päälle iltapäivällä.

Lisäksi löysin laholta koivunrungolta kolmen vinokkaan ryppään; laji oli todennäköisesti osteri- tai koivuvinokas. En kuitenkaan saanut tehtyä niin varmaa määritystä, että olisin halunnut sienet käyttää. Suomen sieniopas vuodelta 2006 (Salo-Niemelä-Salo, julkaisijat Kasvimuseo ja WSOY) esittelee puolenkymmentä vinokasta, joista yksikään ei tosin ole myrkyllinen, mutta useimmat lajit eivät kuitenkaan kelpaa ruokasieniksi. Muiden sienikirjojen perusteella olisin ihan surutta määritellyt löytöni osteri- tai koivuvinokkaaksi, sillä niissä ei edes muita esitellä...

Joskus tässä tunnistushommassa käy juuri niin, että lisätieto muuttaakin määrittäjän entistä epävarmemmaksi. Nyt tarvittaisiin jotain perimätietoa tai sellainen auktoriteetti, joka kertoisi minulle luotettavan oloisen määritelmän osoittamalla lajien keskeiset erot (esimerkiksi itiöpölyä en ole kokeillut, mutta tässä tapauksessa monella lajilla se näytti olevan saman väristä).

Ohessa pari kotipöydällä otettua kuvaa, joista värin määrittäminen tosin voi olla vähän vaikeaa. Sienet olivat pinnalta vaaleanruskeita ja pilleiltään hieman murretun valkoisia, mikä sopii kummankin lajin piirteeksi (kirjat tosin puhuvat pelkästään valkoisista pilleistä). Kovin paljon vinokkaani muistuttivat sekä ulkomuodoltaan että tuoksultaan niitä yksilöitä, joita joskus olen kaupasta ostanut osterivinokkaina.

Mustikkaa talkkunalla

Moni media on jo raportoinut pintaan nousseista sienistä, mutta aamun metsä- retkeni tuotti vain kolme haperoa.

Mustikoita - suuria ja enimmäkseen kypsiä - sen sijaan oli paljon. Mukana ei ollut minkäänlaista kippoa, mutta kännykän suojana olleeseen tiiviiseen muovipussiin mahtui juuri litra. Iltapäivällä hain kaupasta talkkunaa, sillä ensimmäiset itse kerätyt mustikat pitää ehdottomasti syödä maidon, talkkunan ja pienen sokeriripauksen kanssa. Hyvää ja vatsaystävällistä.

Mikä ihmeen kasvusto?

Ei ole ensimmäinen kesä, kun harmaamustesienet puskevat esiin hiekan läpi kovin karuissa olosuhteissa.
Valitettavasti se karu hiekkakenttä sijaitsee aivan Lahden keskustassa, talomme parkkipaikoiksi pyhitetyllä pihalla.

Viime kesänä onnistuin pitkästä aikaa löytämään mustesieniä sen verran syrjäisestä puistosta, että uskalsin kerätä, paistaa ja syödä herkut, jotka normaalisti keräävät hurjasti ympäristömyrkkyjä.

Ukkossade yllätti puistojumpassa...

...ja ohjaaja kehotti jumppaajia siirtymään laajan puistopuun alle. Yritin siinä selittää, ettei neuvo ehkä ole ihan viisas, kun salaman ja jyrähdyksen välissä ei ehdi laskea kahteen. Mutta niin vain ainakin parikymmentä naista yritti mieluummin säilyttää kampauksensa kuin henkensä. Olihan minulla vähän ulkopuolinen olo, kun jänistin kymmenen metrin päässä kaatosuihkun alla. Mahtoiko varoalue olla edes tarpeeksi suuri?
Kolme varttia kumminkin saimme jumpata ihan tehokkaasti mm. haboja ja alleja rääkkääviä kuminauhaliikkeitä. Vasta viimeiset venyttelyt ja nopeasti sujunut kotimatka menivät vesiurheilun puolelle.
Nyt paistaa taas aurinko. Ja puistoissa on niin lupaavasti harmaamustesieniä, että kaipa metsiinkin kohta alkaa nousta sieniä. Viimeistään perjantaina pääsen tsekkaamaan, silloin jo lomalla.

Käsiterapiaa, osa II

Inhoan kuntosaleja. Olen käynyt aika monilla, eikä se inho välttämättä johdu paikan ilmapiiristä, laitteista tai ohjauksesta. En vain näe mitään mieltä taistelussa kylmää rautaa vastaan jossain sisätiloissa, ilman kontaktia luontoon tai edes kanssajumppaajiin.

Tänään kuitenkin taas menin, kun sain käynnin fysioterapian kaupanpäälliseksi. Huomasin, etten jaksa siirrellä samaa rautamäärää kuin viime kesänä. Pienemmillä painoilla liikuttelin kolmen vartin ajan lähinnä yläkroppaa, ja nyt tuntuu yllättäen hyvältä. Ehkä tätä voi taas jatkaa sen muutaman viikon, kun fysioterapia tällä kertaa kestää. Ehkä jopa tehdä ne jalka- ja vatsaliikkeetkin.

Mutta nyt on viisasta lopettaa kirjoittaminen, etteivät niska ja hartia taas ala oireilla.

Melontaa kipeälle kädelle

Avasimme melontakauden vasta tänään, sillä olen jo viikkoja kärsinyt kirjoittajan vaivoista oikeassa kädessäni. Fysioterapialla, särkylääkkeillä tai omaehtoisella liikunnalla vaivat eivät juuri ole helpottaneet.

Upean sunnuntaiaamun kunniaksi päätin kuitenkin ottaa riskin ja kestää mahdollisen yöllisen säryn sillä ajatuksella, että selän ja käsien treenaaminen on hyvästä. Ja nyt onkin aika hyvä tunne, ei pahimmin oireillut olkapään tienoo ainakaan huonommalta tunnu. Tosin lenkkikin oli varovaisen maltillinen, reilu tunti kiertelyä Lahden satamien (Niemi, matkustajasatama ja Teivaa) välillä. Koko ajan yritin meloa enemmän selällä kuin käsillä.

Sunnuntaiaamupäivän Vesijärvi tarjosi täydelliset olosuhteet melonnalle. Vesi oli lähes tyyni, lämpötila +22 ja taivaalla pilvipouta. Kahvisaaressa oli kaikenlaista kesän viettäjää onkijoista päivälenkkeilijöihin ja varsinaisiin melojiin. Mutta kovin rauhallista siellä tietenkin on varsinaisiin satamiin ja niiden kaljaterasseihin verrattuna. Nyt ukostaa - tyyneys oli siis vain alkusoittoa jollekin.

Pientä toivoa sienirintamalla

Päivän koirakävelyltä sen sitten löysin, tämän kesän ensimmäisen tatin. Valitettavasti tatti kasvoi keskustan puistossa isojen valtaväylien keskellä, joten keräsin sen vain kuvattavaksi. Laji on samettitatti, periaatteessa siis kahden tähden eli kohtalaisen hyvä paistosieni. Tuoksu ainakin on hyvä, nautiskelen siitä vielä tämän illan ennen roskien vientiä.

Kipaisimme iltapäivällä myös maalle ulkoiluttamaan koiria ja tutkimaan sikäläiset apajat. Yhtään punikkitattia tai muita aikaisia lajeja ei näkynyt, mutta tutussa kanttarellipaikassa sentään pilkotti muutama sormenpäänkokoinen alku. Niitä ei tietenkään kannata nyt kerätä, sillä kanttarellit kestävät hyvin "kasvatusta" (jos ei joku muu kerääjä ehdi ensin).

Tontillamme oli myös yllättävän paljon mustikkaa, marjatkin melkein kypsiä. Nythän kuulemma on hyvä mustikkavuosi ihan yleisestikin. Hoitamatta jääneet marjapensaamme sen sijaan olivat surullista katsottavaa: paljon kuolleita oksia ja vähän marjoja. Pensaat ovat vuosikymmeniä vanhoja, joten en ihmettele. Tänä syksynä täytynee kuitenkin tehdä jotain päätöksiä, jos jatkossa aikoo saada mehu- ja hyytelömarjat.

Maalle on muuttamassa lisää perhettä eli marjojen käyttäjiä, joten joitain pensaita on varmasti pakko hävittää ja tilalle hankkia uusia. Ja siinä samassa pitää uusia maata, joka kasvaa nykyisellään hirvittävät määrät nokkosta, vuohenputkea ja muita pensaiden juurella ikävää rikkaruohoa (vain keväisin iloitsen nokkosista, joita käyn leikkelemästä juuri pensaiden alta). Harmi vain, että oma kesälomani näyttää jäävän kovin lyhyeksi. Minun prioriteeteissani sienestys on aina ennen puutarhatöitä, joten sadon laadusta, ajankohdasta ja määrästä riippuu aika paljon myös marjapensaiden syyssiivoukseen riittävä aika. Siskon pikkulapsiperheessäkään ei välttämättä riitä työvoimaa pihahommiin ainakaan heti ensimmäisenä kesänä.

Aino-video, uusi yritys

Yritin viime viikolla muutaman kerran lisätä uuden Aino-videon YouTuben kautta. Katsotaan, miten käy tämän Tagged-palvelun tarjoaman VideoEggin kanssa... Aino siis jälleen vauhdissa, tällä kertaa grilliruuan perässä.

Voi kuinka lapset ovat kasvaneet!

Mäyräkoiran terapialenkillä Pikku-Veskun puistossa näimme tutun sorsaperheen. Poikaset olivat kasvaneet ja oppineet valitettavasti myös puistolintujen tavoille. Koirakaan ei pelottanut, kun pullansyöttäjä (ei kukaan meistä) ilmestyi näkyviin. Homma on kielletty, mutta harva on kieltoa näkevinään.

Käsittääkseni ruokintakiellolla yritetään lähinnä suojella muutama vuosi sitten putsattua lampea rehevöitymiseltä. Ihmisiin ja koiriin tottuminen voi myös koitua vesilintujen kohtaloksi metsästyskaudella, jos nyt nämä poikaset vaivautuvat lentämään pois varmalta ruokintapaikalta. Valokuvaamisen kannalta rantaan tulevat linnut ovat tietysti helppoja kohteita.

Hyttysiä, paarmoja ja jokunen ahomansikka

Pyhien kunniaksi päätin käväistä kotimetsässä Hollolassa tarkastamassa sienitilanteen. Metsä oli ainakin pinnasta yhtä kuiva kuin pihamme, vaikka sieltä täältä on kuulunutkin enteitä ensimmäisistä sienihavainnoista. Löysin minäkin yhden hyvin kostean ja melkein ylipääsemättömän metsäojan, mutta ei senkään lähistöllä näkynyt mitään itiöemiin viittaavaa. Ei varsinaisesti ihme, sillä juuri siinä kohtaa ruoho kyllä tukehdutti kaiken muun.

Hyttysiä metsässä sen sijaan riitti kiitettävästi, samoin paarmoja vähänkin aukeammilla kohdilla. Koko tarpominen näytti menevän pelkäksi hikoiluksi ja paarmojen hätistelyksi, kunnes osuin mansikkapaikalle. Hakatun ja kasvavan metsän rajassa oli juuri sopiva ruohikko, jonka suojassa ensimmäiset marjat olivat saaneet kehittyä isoiksi ja mehukkaiksi.

Juhannuksen kohtaamisia

Päivät ennen juhannusta ovat olleet täynnä hyviä kohtaamisia, jotka ainakin minulle ovat parasta kesässä. Ystäväni Kirsi Australiasta tuli luokseni keskiviikkona, jolloin tapasimme hauskalla illallisella myös vanhan työkaverimme. Eilen ajoimme Kirsin kanssa kahdestaan Keski-Suomeen, jossa oli hänen seuraava etappinsa Suomen ystävien ja sukulaisten luona. Reilu vuorokausi keskusteluja, syömistä ja juomista tuntui todella hyvältä monen vuoden tauon jälkeen! Matkan varrella osuimme vielä Haihatus-kesänäyttelyyn, josta olen monesti lukenut, mutta en aiemmin käynyt. Oheiset pikkuliinat olivat vain yksi ilahduttaneista taideteoksista.

Juhannusaattomme perheen kanssa on alkanut terveellisesti. Anoppi kutsui lounaalle ja rantasaunaan. Ensin söimme hyvin savukalaa, nokkosmuhennosta ja lisukkeita, sitten putsasimme pihaa kävyistä ja päälle kävimme saunassa hikoilemassa ja järvesssä virkistymässä. Vesi oli selvästi kylmempää kuin aiemmalla uimareissullani, mutta nyt se varmaan taas lämpenee.

Puisto: jumppaa, kulttuuria, juhlimista

Viime päivinä oli helppo tajuta puistojen merkitys kaupunkilaiselle. Sunnuntaina ja tänään aamupäivällä vietin monta tuntia Mukkulan nurmella kirjailijoita kuunnellen, tänään illalla hoidin kuntoani Fellmannin puiston kesäjumpassa. Eilen iltayöstä taas oikaisin kotiin kansainvälisestä runoillasta Pikku Vesijärven puiston läpi. Maanantai-iltana tunnelma oli suorastaan rauhallinen, vaikka puisto on nuorison suosikkipaikka etenkin viikonloppuisin.
Olen huomannut, että osa kävijöistä etsii blogistani tietoa Lahden puistojumpista. Salpausselän naisvoimistelijat järjestää tänä kesänä monenkuntoisille sopivan reippailun Fellmannin puistossa tiistai-iltaisin 18.30-19.30. Kolmella eurolla saa harjoituksia sekä hapenottoon että lihaskuntoon, ja venytelläkin ehditään. Kertamaksulla toimiva liikuntamahdollisuus sopii ennakoimattomaan kesään todella hyvin, sillä kellepä ei sattuisi välillä vieraita tai reissuja juuri liikuntaillaksi. Itsekin olen osallistunut jumppiin epäsäännöllisen säännöllisesti varmaan kymmenen kesää; joskus yhden kerran, toisena kesänä joka kerta. Mahdollisuuksia taivaan alla reippailuun on vielä heinäkuun ajan, elokuussa jumpat siirtyvät Urheilutalon sisälle.

Jälleennäkeminen

Doris alkaa olla sen verran hyvässä kunnossa, että uskalsimme viedä sen katsomaan Ainoa maalle. Iso pentu yritti kyllä kaataa suunnilleen kaikki muut, mutta selkävaivaista mäyräkoiraa se näytti osaavan varoa. Kumpikin vaikutti päivän touhujen jälkeen sekä väsyneeltä että onnelliselta.

Kiinanruusu aamuauringossa

Parvekkeemme on ehdottomasti parhaimmillaan kesäaamujen auringossa. Kiirettä pitää, jos aikoo aamukahvinsa siellä nauttia, sillä aurinko kiertää talon taakse jo aamukahdeksan maissa palatakseen näkyviin taas myöhään illalla.
Minulle parveke merkitsee mahdollisuutta viedä huonekasvit vahvistumaan ulos kesäksi. Varsinaisia kesäviljelyksiä on vain ruohosipulin, persiljan ja kolmen erilaisen basilikan verran. Orvokkiruukku ja äitienpäiväruusu koristavat ikkunasyvennystä, joka näkyy myös rappukäytävään. Näissäkin on jo siivoamista, kun syksy koittaa. Mutta nyt nautitaan tästä; kiinanruusukin on innostunut tekemään nuppuja.

Tammen varjossa, tryffelien toivossa

Tammenlehdet ovat ajankohtaisia jo ihan Mukkulan kirjailijakokouksen takia. Tänään iltalenkillä kiinnitin kuitenkin huomioni Lahden Urheilukeskuksen tammiin, jotka ovat vielä varsin nuoria. Jos 1960-luvun lapsuudessani lajin edustaja oli harvinainen puistopuu, nyt se tuntuu tulevan vastaan vähän joka paikassa. Me olemme istuttaneet Hollolan kesäpaikkaamme pari Lahden Kirkkopuiston terhoista kasvatettua tainta, mutta metsäretkillä tulee vastaan ihan luonnonvaraisesti levinneitäkin puunalkuja. Viime syksynä huomasin useita taimia ojanpenkoilla, joihin kukaan ei taatusti ollut tarkoituksella puuta istuttanut.

Olen jo muutaman vuoden odottanut, että tammiemme alle alkaisi nousta tammenherkkutatteja - vielä ei ole näkynyt. Kaikkein halutuimpia tietenkin olisivat tryffelit, mutta niiden olemassaolosta ei ole mitään hajua ilman sopivaa sikaa tai koiraa. Vai pitäsikö pihapuiden juurilla käydä itse lapion kanssa ensi syksynä? Ostin keväisellä Italian matkallani muutaman purkin tryffelillä maustettuja herkkusieniä, ja jo ne ovat aikamoinen makuelämys esimerkiksi parsan kanssa. Pikku purkki ihan pelkkää tryffeliä odottaa jääkaapissa erikoistilannetta. Mikähän olisi tarpeeksi juhlava?

Uimaterapiaa

Onneksi tämä sunnuntai on ollut täydellinen vastakohta eiliselle. Pääsimme pakoon kaupungin melua ja pölyä anoppilaan, jossa oli mahdollisuus pitää koiria irti monta tuntia. Doriksesta näki, miten onnellinen se oli juostessaan (!) pihalla vapaana ja nuuhkiessaan kesää. Alamäessä takapää vippasi muutaman kerran sivuun, mutta onneksi edessä ei ollut mitään vaarallista.
Sain jopa houkuteltua mäyräkoiran uimaan, puuhaan, josta se ei erityisemmin välitä. Uiminen on ihan virallista terapiaa, sillä takajalat jaksavat potkia vedessä ihan toisella lailla kuin kuivalla maalla. Itsekin oli siksi pakko kastautua ensi kertaa tänä kesänä. Tai itse asiassa kävin koiran kanssa vedessä kolme kertaa ja uin jonkin verran vielä itseksenikin. Veden lämmöstä ei ole mitään mittarilukemia, mutta kyllä sen täytyy nahkatuntuman perusteella olla lähellä kahtakymmentä.
Tehdään nyt poikkeus ja julkaistaan kuva myös itsestä, sillä yksin koira ei veteen mennyt. (Ja uimapuvuttomuus on osa rannan etikettiä, jota odotamme myös ohi veneilevien kalastajien kunnioittavan.)

Melun ja pölyn vankina

Juuri nyt tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ettemme oikein voi viettää aikaa maalla. Naapuritalon remontissa on vuorossa viereisen pysäköintitason poraus (miksi ja millä aikataululla - sitähän emme tiedä), joka alkaa myös näin viikonloppuisin seitsemältä aamuisin ja jatkuu koko päivän. Eilen jo puolessa välissä päivää särki päätä, eikä puhelimessa tahtonut kuulla mitään. Ymmärrän toki, että moinen homma varmaan pitää tehdä, ja poraajat ovat vielä kovemmilla. Mutta he ovat valinneet tuon työn, minä puolestani saan kärsiä melusta ja pölystä aivan syyttömänä. Kotona työskentelevänä en edes työpäivän ajaksi pääse karkuun, ja miehelläkin on (tässä tapauksessa) epäonnekseen työtila samassa talossa.

Sen verran käytimme mäyräkoiraa ja mopsia eilen maalla, että mies yritti ajaa nurmikoita. Ikivanhasta puutarhatraktorista meni kuitenkin vaihde jotenkin jumiin, joten puolikkaan urakan jälkeen piti työntää rakkine pakettiautoon valmiina vietäväksi korjaamolle. Edellisellä leikkuukerralla hajosi rengas, ja siinä välissä piti puolestaan korjata jarruttomaksi mennyttä pakettiautoa. Aikamoista epäonnea siis.

Koirat kuitenkin nauttivat lyhyestäkin tassuttelusta kuonot ja korvat valppaina. Minä havaitsin puolestaan täysin hunningolle jätetyssä puutarhassa joitan selviytyjiä: unikkoja, minttuja ja jo kukkaan ehtineen kirvelin. Nyt vain odottelen sitä aikaa, kun selkäsairas koira saa taas kulkea vapaasti metsässä ja rappusissa ja kestää myös Ainon hurjat leikit. Eilen pentu joutui odottamaan sisällä ne pari tuntia, kun vanha rouva kävi tarkastamassa tutut paikat maalla.

Lupaava mutta vielä tyhjä hakkuuaukea

Mäyräkoira ei ole vielä metsäkunnossa, joten tämänkin päivän metsäreissu oli vain nopea tsekkaus. Tiesin oikeastaan jo ennalta, ettei viime syksynä hakatussa maastossa voi vielä kasvaa korvasieniä, mutta elättelin hieman toiveita huhtasienistä jossain ojanreunalla. Ei näkynyt mitään sieniin viittaavaa, vaikka kuinka tarkasti kiersin puupinot, metsäkoneen pyörien arvet ja hakkuujätekasat. Mutta ensi keväänä on jo ihan eri tilanne, sillä maata on tosiaan rikottu ja möyhennetty maastossa, jonka läheltä olen vielä joskus 1980-luvulla löytänyt kohtalaisia saaliita. Laakakorvasieniäkin löytyi monena keväänä yhdestä purukasasta...

Ei niin kovaa, lapset!

Sorsaperhe ilahdutti eilisellä iltalenkillä muitakin kuin minua Lahden Pikkuvesijärven puistossa. Emo kierrätti poikasiaan pitkin rantaa aivan kuin esitelläkseen pesuettaan ihailijoille. Todennäköisesti kiertelyyn oli paljon luonnollisemmat syyt, esimerkiksi rannasta löytyvä ruoka.

Haikeaa kevään ihailua

Tämä sunnuntai on ollut kuin tehty puutarhatöille, liikunnalle ja yleiselle kevään ihailulle. Maalla kuitenkin vain piipahdimme, sen verran surkean näköisenä mäyräkoira jäi odottamaan kotiin jääneiden tyttärien kanssa. Mopsi pääsi nuuhkimaan ilmaa ja katsomaan Ainoa.

Palautin menomatkalla anoppilaan yhden sienikorin ja näin omenankukat, jotka eteläisellä rinteellä ovat jo suuria. Meillä - toisella puolella harjua - oli vasta hieman vaalenpunaista häivähdystä, eivätkä lehdetkään olleet kovin isoja. Marjapensaissa sen sijaan oli jo paljon kukkia ja lupaavasti surinaa.

Nurmikot olivat muuttuneet aivan keltaisiksi voikukista, joita en onnekseni inhoa. Mutta kieltämättä ensimmäisestä niitosta ja ruohonleikkuu-urakasta tulee aikamoinen, kun emme ole päässeet ajoissa kasvun kimppuun. Tänään saimme vasta ruohonleikkurin akun laturiin. Sen verran hyödyllistä sain aikaiseksi, että keräsin nokkosia, raparperinvarsia ja ruohosipulia.

Huh, mikä sairasviikko

Viikon takaiset hymyilyt ja sienireissut jäivät vähäksi aikaa, kun mäyräkoira sai keskiviikkona mäyräkoirahalvauksen. Selkä leikattiin heti eläinsairaalassa, mutta toipuminen ei näyttänyt ensin alkavan. Tänään on ollut vähän toiveikkaampi päivä, kun Doris on jaksanut jo vähän ulkoillakin. Takajalat ovat surullisen voimattomat, joten palloleikeistä ja juoksuista ei tule ainakaan muutamaan viikkoon mitään. Erityisen stressaavaa se on koiralle, joka on aina ollut hyvässä kunnossa ja innokas liikkuja. Mutta kun rodulla on taipumus tällaiseen, ei edes superkunto suojaa.

Korvasieniä, huhtasieniä ja muita luontoelämyksiä

Kahdesta biologista, minusta ja kahdesta koirasta koostunut sienijoukkueemme kävi tänään metsässä toteamassa sen, mitä jossain tiedotusvälineissäkin on uumoiltu: korvasienisato on runsas. Tosin sienet eivät tietenkään löytyneet aivan juuri sieltä, mistä aiempina vuosina, vaan hieman tuoreemmilta hakkuulaikuilta vierestä, mutta kuitenkin.

Ensimmäinen aukko oli hyvin lupaava säännöllisin välein vastaan tulevine tummanruskeine korvasienineen, toisessa koimme pettymyksen, mutta kolmannen ja neljännen reunoilla odotti yllätyksiä.
Ensin minä sain penkassa silmiini isohkon huhtasieniesiintymän (elämäni ensimmäisen - muistan joskus löytäneeni jonkin yksittäisen huhtasienen), sitten toinen biologi löysi tutusta ojanreunasta todellisen lehtokorvasienien esiintymän. Huhtasienikuvat eivät nyt ole kummallisia, mutta oikealla olevassa pystykuvassa kuitenkin luuraa yksi...

Sienidiversiteettimme oli siis varsin hyvä keväiselle reissulle: kolmea eri lajia syötäviä sieniä (korvasienet tosin vasta ryöppäämisen jälkeen). Kolmen tunnin aikana keräsimme kaksi korillista, joista vielä yhteiskuva alla.

Muutenkin luontoretkemme oli varsin antoisa. Menomatkalla metsään näimme pellonreunassa hieman hölmistyneen näköisen ketun, yhden supin ja pari jänistä, ja keväisistä linnuista silmiimme osui joutsenia, kurkipari, valkoposkihanhia ja mm. töyhtöhyyppiä. Metsätiellä oli nähtävissä sekä metson että teeren jätöksiä.

Kevät on koiran hymy

Koiraperheenjäsentemme hymyt kuvastivat hyvin äitienpäivän tunnelmaa. Mäyräkoira nautti selkää rapsuttavasta tuoreesta ruohosta, mopsi auringon lämmittämästä sylistä pihakeinusssa.

Minua inspiroi tämän päivän sade, joka innostaa taas ajattelemaan korvasienimetsään menoa helatorstaina tai ensi viikonloppuna. Vähitellen työtkin antavat sen verran helpottaa, ettei ihan kaikkia pyhäpäiviä ole pakko puurtaa.

Aino, pallo ja sininen lahje

Yleisön pyynnöstä (ihan totta!) uusi Aino-video. Pahoittelut huojunnasta, joka johtuu potkujalan ja kuvauskäden yhteisestä keskusyksiköstä. Doris pitää edelleen hyvin pintansa ylimpänä pallonhaltijana.

Matti kallellaan ja muita vapun merkkejä

Pari päivää on mennyt sopeutuessa tähän suomalaiseen kevääseen, joka on n. 20 astetta kylmempi kuin edelliset viikot Toscanassa. Mutta olin iloinen, kun koko kevät ei vielä ollut lipsahtanut ohi. Erityisesti sykähdytti jälleen tämä suomalaiskansallinen tapamme ottaa kaikki irti vapusta, ilmoista viis. Moni meistä on taas kevätkylmän ruoskiessa menettänyt kasvonsa, arvokkuutensa tai jopa muistinsa jalkakäytävän viereiseen pusikkoon. Matillakin oli aamulla aika tyhjä katse...

Funghi porcini, asparagi

Huomenaamulla aloitan matkan kohti Firenzeä, jossa on suunnitelmissa kieltä, kulttuuria ja ruokaa - kaikkia oikein kouluopetuksessa. Toscanassa on keväällä pikemmin parsa- (asparago) kuin sieniaika, mutta ehkä onni potkii ja saan jossain maistettua myös tryffeli- (tartufo) tai herkkutatti- (porcino) ruokia. Toscana on ainakin oppaiden mukaan Italian sieniaitta.
Suomen kevääseen palaan vapun alla. Sitten onkin aika ruveta jo seuraamaan korvasienipaikkojen kehitystä.

Aino vauhdissa, osa xxx

Pääsiäisen parasta antia oli taas käydä katsomassa maalla Ainoa ja leikittämässä myös vanhoja koiriamme.

Italiaa, hiihtoa ja pääsiäistä...

Pitkäperjantain kävelylenkillä kävimme toteamassa sen, minkä periaatteessa tiesimme: Lahdessa voi vielä hiihtää. Urheilukeskuksessa oli aamupäivällä melkein ruuhka, kun harrastajat ja selvästi jotkun vähän kilpailullisemmin suuntautuneetkin kiersivät urheilukentän ja Intiaanikukkulan kautta kulkevaa latua ympäri. Ainakin pääsiäisen ajalle on luvattu ladulle vielä hiihtokelejä.


Pitkät pyhät alkoivat aivan toisissa tunnelmissa, kun eilen illalla kävimme italian ryhmämme kanssa laittamassa ruokaa ja puhumassa italiaa Carmelo Cassaran ravintolassa Piccola Romassa (Kuvassa oikella Carmelo sekä osa ryhmäämme peilin kautta). Listallamme oli polenta herkkutattien sekä sini- ja valkohomejuuston kanssa sekä jälkiruoaksi pannacotta eli kermavanukas, jonka kanssa tarjosimme vadelmista, sitruunamehusta ja karpalolikööristä tehtyä sosetta. Pannacotta onnistui todella hyvin, mutta polenta-maissikakusta ei tullut aivan sellaista kuin italialaiset neuvonantajamme odottivat. Syy oli kuulemma jauhoissa... Se kuitenkin tuli testattua, että paistetut herkkutatit valkosipulin sekä sini- ja valkohomejuuston kanssa on oiva yhdistelmä, joka varmasti sopisi myös pastan tai jopa perunan kanssa. Neljän hengen reseptin mukaan suhteet ovat seuraavat: 750 g tuoreita herkkutatteja, 1 valkosipulinkynsi, 200 g sinihomejuustoa (italialaisessa ohjeessa gorgonzola, suomalaisessa keittiössä käytimme ihan Aura-murua) ja 200 g brie- eli valkohomejuustoa. Kuullotetaan valkosipuli ja lisätään sienet, jotka paistetaan ja maustetaan kevyesti mustapippurilla ja suolalla. Lisätään sieniseos sekä juustomurut tai -viipaleet polentan (pastan/perunan/perunamuusin) päälle ja lämmitetään vielä hetki uunissa tai mikrossa, jotta juusto sulaa. Herkkutatitkaan (funghi porcini) eivät tietenkään olleet tuoreita, vaan uhrasin yhden litran kuivattuja. Hyviltä nekin liotettuina maistuivat, moni ensikertalainenkin sienten maistaja kehui.