Muutoksia tulee, mutta mitä voi tehdä itse?

Kulunut vuosi on ollut kohdallani yksi elämäni rankimmista. Läheisten sairastelua ja yksi kuolema, vaikeuksia oman työkyvyn kanssa, paljon huolia työelämässä.

Alkuvuosi 2012 on näyttänyt, että ihan kaikki voi todellakin mennä vielä huonommin kuin vähän aikaa sitten luuli. Freelancerin työelämässä on tarjolla nyt vain huonoja uutisia. Itse alan vasta  toipua viime vuoden käsiongelmista ja vuodenvaihteen flunssakierteestä. Influenssan jälkeinen keuhkokuume vei läheisen tiputukseen ja pitkälle sairauslomalle. Vanha koira on ripuloinut lähes viikon lääkityksestä huolimatta ja aiheuttaa tietenkin ihan konkreettisesti unettomia öitä. Jopa pitkään odotettu lomamatka Roomaan helmikuussa oli aiottua rankempi, sillä kaupungin lamauttanut lumisade osui juuri matkamme aikaan. Seuraavalla viikolla tytär ja minä olimme flunssassa.

Osan asioista voi ehkä nähdä myös myönteisessä valossa. Toinen tytär ajoi muuttomatkoillaan helmikuussa kerran rajusti ulos tieltä ja joutui toisen kerran hinaukseen auton vian takia. Vakuutus korvasi hinaukset, korjauksista selvittiin "vain" muutamalla satasella ja ennen kaikkea: ihmiset ovat kunnossa. Toinen taas selvisi omasta ojaanajostaan ihan pikkusäikähdyksellä, kun naapurin isäntä tuli hätiin traktorin kanssa. Mutta ne kaikki vakuutuspaperit ja korjaamoreissut, niihin olen käyttänyt monta tuntia. Minähän auton omistan ja vakuutukset maksan, mistäpä opiskelijat rahat niihin ottaisivat.

Listaa on oikeastaan turha jatkaa, sillä nyt on pakko saada jostain voimia. Olen tietenkin yrittänyt toimia, niin kuin meitä neuvotaan, yksinkertaistaa elämää, vähintäänkin taloudellisesti. En hirveästi matkusta (mitenkähän on - juuri mainitsin Rooman...), en osta vaatteita tai kosmetiikkaa, laitan itse ruokaa raaka-aineista lähtien, luen kirjaston kirjoja, korjaan vaatteita - tällaisia arjen pikku tekoja voi mainita vaikka miten. Liikun luonnossa enkä golfkentällä, en ostele elektroniikkaa tai kalliita pääsylippuja. Käyn halvoilla kielitunneilla.

Mutta, mutta. Asumiskulut ovat isot, vanhat autot rasittavat taloutta. Perikunnan talossa sijaitsevasta kesäkodista tai ainakaan sen kuluista ei niin vain pääse irti. Jälkikasvu ei vielä pitkään ole taloudellisesti omillaan, sillä ns. väärillä aloilla opiskelevien korkeakouluopiskelijoiden kesä- ja pätkätyömarkkinat ovat aika onnettomat. Aina jostain reunasta repeää, kun yrittää saada voimat ja rahat riittämään. Ja on minulla yksi todella kallis harrastus, tanssitunnit musiikkiopistossa. Ne pitäisi itse asiassa voida vähentää verotuksessa työkykyä ylläpitävänä liikuntana, vaan enpä ole edes kokeillut. Kun ei sitä verotettavaa tuloakaan ole ihan hirveästi.

Tämä kirjoitus pyrkii nyt olemaan alku prosessille, joka selkeyttäisi ajatuksiani välttämättömästä muutoksesta. Ehkä se on rivi pieniä askelia, mutta suunta pitäisi löytää. Tai ehkä se tähtää johonkin isompaan kertahyppäykseen, mikä ainakin vielä tuntuu erittäin pelottavalta vaihtoehdolta. Sen tiedän, ettei tätä näköalatonta ja puolitehoista haahuilua jaksa enää pitkään.


Haluaisin uskoa, että minulle käy kohta kuin kuvan anopinkielelle. Istutin sen nykyiseen ruukkuunsa vähintään viisi vuotta sitten. Nyt ruukussa alkaa olla tosi ahdasta, mutta samalla tapahtuu jotain ihmeellistä. Kasvi kukkii hoidossani ensimmäistä kertaa kunnolla (se teki yhden kukkavanan jo viime vuonna, mutta silloin en sitä edes huomannut ennen kuihtumista kuin pöydälle tippuneesta tahmeasta nesteestä). Ajattelin jakaa kasvin ja lisätä tähän ruukkuun multaa, mutta nyt annan kasvin olla rauhassa kukinnan ajan.

Ja vielä toinen pienenpieni toiveikas asia. Vein tänään huoltoon ompelukoneen, jonka tyttäreni puoliso oli saanut perinnöksi ja antoi käyttööni, koska nuoripari ei sitä käytä. Huoltofirma lupaili, että kohtuuhinnalla vanhasta koneesta saisi ihan käytettävän. Ompelukone on ennenkin auttanut vaikeina vuosina.