Kaksi vuotta tanssiaskeleita seitsemään minuuttiin

Viisi alle ja päälle viisikymppistä naista supisi ja kikatti eilen jännityksestä kuin ryhmä teinejä. Jonotimme omaa vuoroamme Lahden Musiikkiopiston yläkerrassa Kalevi Aho -salin oven takana.

Olimme kahden vuoden harjoittelun jälkeen lopulta saaneet nykytanssikoreografian haltuun ja jonkinlaiseen esityskuntoon. Vielä viikkoa aiemmin opettajamme Mauri Mettovaara oli luvannut (tai vihjannut), että esitystä voisi toki siirtää kevääseenkin.

Vaan ei, me olimme kurkkuamme myöten täynnä tuttuja liikkeitä ja samalla ylpeitä koreografiasta, jonka oppiminen oli tuntunut niin hirvittävän hankalalta. Oli jauhettu samaa askelsarjaa oikealle ja vasemmalle, oli hiottu käden liikkeitä ja yritetty kääntää pyllistyksiä poispäin yleisöstä. Oli välillä fuskattukkin, kun pyörähdykset lattialle ja sieltä ylös olivat käyneet liian raskaiksi.

Oli taisteltu eri lattioiden kanssa; pari viikkoa ennen esitystä onnistuin taittamaan päkiäni päin lautalattiaa vasten sen verran rajusti, että sen päälle nousi hetkessä veren täyttämä iso patti. Pikaisella jääpussihoidolla ja levolla siitäkin selvittiin.

Vielä iltapäivän kenraalissa oli iskeä paniikki, kun saliin oli levitetty uudenlainen tanssimatto ja pimeyden keskeltä yhtäkkiä rävähtivät silmille näyttämön valot. Savukone sai minut niin pois tolaltani, että yhteisestä pyynnöstä savuefektistä luovuttiin. Sen verran kuitenkin tuntui tanssilta, että aloimme jo uskoa asiaamme.

Ja lopulta olimme siellä, odottamassa hieman kylmissämme käytävässä esiintymisvuoroamme. Kanttiinia pitänyt nainen kysyi meiltä osaaottavasti, olimmeko menossa esiintymään ensimmäistä kertaa. Emme olleet, mutta edellisestä esityksestä oli jo viisi vuotta. Sitä emme edes muistaneet, kuinka monta vuotta kukin meistä onkaan tanssinut.

Tanssiopettaja avasi oven näyttämölle ja asetuimme verhon taakse kuuntelemaan alkumusiikkia. Mare lähti liikkeelle ensin, minä kakkosena, Päivi, Anne ja Sari takanani. Emme enää laskeneet askelia tai tarkkailleet rivejä vaan tanssimme.

Oli yleisön vuoro ottaa vastaan jotain heille täysin uutta, meille niin kovin tuttua. Ihme tapahtui, energiat vapautuivat, seitsemän minuutin jälkeen taivutimme itsemme huohottaen kolmeen kumarrukseen.