Kylmä ja kaunis kuusenhakureissu

Joskus melkein parikymmentä vuotta sitten autoton ja ajokortiton ystävä kysyi, voisinko lähteä kuljettamaan häntä Hollolaan hakemaan kuusta. Siitä lähti perinne, jonka nykyisin otan huomioon jo oman perheen aikatauluja pohtiessa. Ystävällä on autioksi jäänyt pikkutila lähellä omaa nuoruudenkotiani, joten reissuun on aina hyvä yhdistää lahjojen vientiä ja hakua äidilleni ja muutamille muille lähisukulaisille.

Tänä vuonna päiväksi valikoitui eilinen lauantai, joka näytti meille -22 asteen lukemia. Varustauduin kunnolla toppavaatteilla ja huopatossuilla, ystäväni sopivien vaatteiden lisäksi sahalla, mitalla ja vesurilla. Onneksi hän oli myös saanut tutun maanviljelijän avaamaan kilometrin pikkutien ajettavaan kuntoon, sillä ainakaan minusta ei enää noissa pakkaslukemissa ole tarpomaan edes tuollaisia lyhyitä matkoja.

Huopikkaista ja rukkasista huolimatta varpaat ja sormet olivat jo puolen tunnin päästä aivan tunnottomat - ei sisätyöläinen pärjää pakkaskeleillä ulkona, vaikka pyrinkin ulkoilemaan säännöllisesti ympäri vuoden. Täytyy vain ihailla niitä ihmisiä, jotka ovat huonoissa varusteissa tehneet töitäkin talvisessa metsässä.

Onneksi kuusi löytyi aika nopeasti ystävän pihapiiristä, jossa hän oli sitä jo syksymmällä katsellut. Hän napsaisi mukaan vesurilla myös muutaman pienemmän pöytämallin, joista minä sain yhden mukaani. Ystävä sahasi ja siisti pikkupuut sopiviksi, minä valokuvailin ja yritin pitää mäyräkoiraa lämpimänä. Silläkin jäätyvät tassut näillä keleillä ihan muutamassa minuutissa.

Kaunishan päivä oli kuin mikä, puut lumessa ja huurussa, alhaalta paistava kirkas aurinko niiden lomassa. Jopa tavallinen peltomaisema näytti jotenkin pyhältä.

Äitini oli keittänyt meille kalasoppaa, joka maistui hyvin pienen uurastamisen jälkeen todella ihanalta. Ja kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt kuin paremmankin naparetken jälkeen.