Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.
Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.
Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.
Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.
Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.
Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.
Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.
Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.
Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.
3 kommenttia:
Hei!
minä kyllä opin löytämään kantarelleja, mutta suppiksia en.
varmaan vahingossa talsin koivujen luo missä kantarelleja olen löytänyt.
suppismetsä, kuusia vai mäntyjä? ??mistä löytää, pakkohan niitä olis löytää kun kuulee muiden löydöistä. Teilläkin mahtavat metsät.
Hei, nuosta kolmesta ylimmästä kuvasta näet, että suppilovahverot kasvavat vanhoissa kuusimetsissä, joissa kuitenkin on valoa ja sammalta (ei siis niissä ihan pimeissä kuusikoissa, joissa on vain tumma karike pohjalla), yleensä etelärinteissä. Toki muualtakin löytyy, mutta useimmiten siis sammaleen seasta.
Tuollaisissa metsissä samoilu on muutenkin mukavaa. Niistä löytyy myös kantarelleja, mustavahakkaita, tatteja, rouskuja ja jopa kuusenherkkusieniä.
Heippa! Sienigooglailulla löysin tieni blogiisi. Mahtaisitko viitsiä tehdä vastavierailun minun blogiini ja antaa mielipiteen minkä sienen eilen löysin suppismetsällä?
Lähetä kommentti