Luistelua, luistelua!

Olen kärsinyt oikean käden hiirikädestä eli vanhanaikaisesti sanottuna tenniskyynärpäästä akuutisti kolmisen viikkoa, mikä on tietysti vaikuttanut työnteon lisäksi vapaa-aikaan. Viime torstaina lääkäri pisti kyynärpäähän kortisonia, minkä jälkeen tuli tietysti totaalikielto käyttää kättä oikein mihinkään. Pari päivää olinkin kirjoittamatta ja edelleen säästelen kättä kaikessa vapaa-ajanvietossa. En siis päässyt hiihtoladulle, mutta onneksi voi aina luistella. Ihan luistinradalla, kun luonnonjäille ei ole ollut asiaa tänäkään talvena. Eikä radalla tule tietenkään edes kiusausta käyttää sauvoja, koska jäähän ei saa eikä halua tehdä mitään ylimääräisiä koloja.

Eilen aamulla olimme Lahden Kisapuiston radalla puoli kahdeksan maissa ja saimme luistella tunnin kahdestaan. Vasta ihan loppuminuuteilla paikalle tuli meitäkin varttuneempi henkilö, jolla oli oikeat pikaluistimet - mehän käytämme nykyään matka- tai retkiluistimien nimellä tunnettuja teriä, jotka kiinnitetään monoihin. Meno oikeilla pikaluistimilla on kunnioitettavan näköistä, kun joku osaa. Retkiluistimilla homma hieman muistuttaa pikaluistimien tehokasta liukua, onhan niissäkin varsin pitkät terät. Mutta matkaluistimien tärkein ominaisuus on sittenkin pitää luistelija pystyssä vähän epätasaisemmallakin luonnonjäällä, joten niiden nopeusominaisuudet eivät ole ihan niin huippuunsa hiotut.

Puolisolla oli eilen mukana kahdet terät, joita hän vertaili ja huomasi hiilikuituiset teränsä aivan ylivoimaisiksi. Tosin ne toisetkin toimivat tänään huomattavasti paremmin, kunhan mies oli siirtänyt siteitä luistimen terällä pykälän johonkin suuntaan. Minulla ei olekaan kuin yhdet terät, mutta sain tänään kokeilla sekä miehen uusia että vanhoja teriä. Edellytyksenä oli se, että meillä kummallakin oli mukana kahdet erilaiset monot erilaisille siteille. Hiilikuituluistimet olivat todella kevyet ja erittäin terävät, joten kyllähän niillä olisi varmasti nautinto luistella pitkäänkin, totuttelun jälkeen. En kuitenkaan parin kierroksen matkalla saanut oikein tuntumaa omista luistimistani huomattavasti poikkeavaan muotoiluun, joten palasin ihan tyytyväisenä omien perusterieni käyttäjäksi.

Luistelu tuntuu aina ensimmäisten kymmenien metrien matkalla hieman pelottavalta hommalta, onhan jää kaatuessa kovempi elementti kuin luminen metsä. Olen myös vuosikaudet harrastanut luisteluakin sauvojen kanssa, joten nyt piti olla erityisen valpas tasapainonsa kanssa. Aika nopeasti huomasin silti potkivani yhä pidempiä liukuja ja nauttivani menosta täysillä. Kunnon horjahduksia ei tullut yhtään, muutamia asennon korjauksia toki. Kun ei voinut työntää sauvoilla, reidet ja pakarat joutuivat tositoimiin. Ja vähitellen asentokin laskeutui yhä alemmaksi, kun vatsalihakset alkoivat vaistomaisesti vetää selkää vaakatasoon. Luistelimme molempina viikonlopun aamuina tunnin, ja hiki virtasi kummankin harjoituskerran jälkeen.

Eilen iltapäivällä kävin mäyräkoiran kanssa vielä lenkillä tsekkaamassa, käykö Lahden perinteisellä luisteluareenalla Kisapuistossa muitakin harrastajia. Olihan siellä jonkin verran lapsia ja perheitä, mutta ei minkäänlaista ruuhkaa. Nyt niillä kentillä kuitenkin kannattaisi käydä, sillä sesonki on vielä lyhyempi kuin hiihdossa. Tänä aamuna kenttää jäädytettiin ja varmaan vielä seuraavinakin helmikuun viikonloppuina. Mutta jo maaliskuussa muutaman päivän suoja voi vielä jäät.

(Pahoittelut kuvien värityksestä: siniset kuvat on otettu aamuhämärissä kännykällä. Niissä esiintyvä pikakiitäjä on oma puoliso.)