Lomaton Lahdessa

Aika moni tuttu toivotteli eilen hyvää lomaa, onhan nyt menossa vilkkain hiihtolomakausi. Täällä Lahdessa ja ympäristössä lomaa onkin ensi viikolla ainakin koululaisilla ja opettajilla, joille tietysti toivotan mahdollisimman rentouttavaa viikkoa.

Minulle tuleva viikko on erikoinen kahdesta syystä: Seinäjoella opiskeleva tytär on Lahdessa, ja vakituiset liikuntaharrastukseni eli porukkamme kuntosalivuoro ja aikuisten tanssitunti ovat tauolla. Helposti moinen yhtälö merkitsee sitä, että minä laitan tavallista enemmän ruokaa enkä muista huolehtia omasta kunnostani.

Nyt on kuitenkin pakko tehdä toisin, sillä omaan lomaani on vielä yli kuukausi. Töitä on kasaantunut - tai tarkemmin sanottuna olen niitä itse kasannut - kunnioitettavat pinot sekä pöydälle, kalenteriin että tietokoneelle. Ja ennen kaikkea ne pyörivät päässäni näin viikonloppunakin, jolloin pitäisi levätä.

En ole vielä siinä tilanteessa, että varsinaisesti tekisin töitä viikonloppuna. Mitä nyt luen arkena lukematta jääneitä lehtiä, siivoan sähköpostia, kirjoitan laskuja ja ryhdyn sunnuntai-iltana järjestämään papereita kalenterimerkintöjen järjestyksessä. Ja siinä ohessa luon kolmen ruokalajin viikonloppuaterioita, mistä kylläkin pidän suunnattomasti. Mutta nyt en jaksa. Enkä aio huolehtia ensi viikollakaan siitä, että täällä olisi koko ajan ruokaa muille aikuisille ihmisille.

Kyllähän sen huomaa, että olisi loman tarpeessa. Aamulla kävimme vain lyhyellä hiihtolenkillä ja sen perään tarkistamassa iäkkäiden sukulaisten terveystilanteen. Lounaan jälkeen korjasin vähän vaatteita ja yritin ryhtyä lukemaan lehtiä, kun kaikkiin lihaksiin iski oikein megaluokan uupumus. En kerta kaikkiaan enää pysynyt pystyssä, vaan oli pakko mennä pitkäkseen. Mikäs siinä, viikonlopun päiväunethan ovat terveellisiä. Mutta se vähän hälytti, että heräsin jo vartin päästä pää täynnä ajatuksia.

Se luo toivoa, että pahimmat pakkaset tuntuvat nyt olevan ohi. Eilen, vielä parinkymmenen asteen pakkasen rasittamana, aloin jo tuntea itseni uhmaikäiseksi. Olisin halunnut kiukutella jatkuvasta pukemisesta, särkevän kuivasta ihosta ja katkeilevista kynsistä. Ja minä sentään tykkään talvesta! Tänään ladulla muistinkin taas, miltä ihana pikkupakkanen tuntuu, kun voi hengittää vapaasti eikä varpaita tai sormia palele.

Kuvan puupinot talvelta 2008 eivät oikeastaan liity kirjoittamaani mitenkään. Ehkä ne kertovat kasaantuvista töistä. En myöskään ehdi kuvata mitään tällä hetkellä, joten pitää turvautua vanhoihin kuviin. Ovat ne silläkin tapaa ajankohtaisia, että yksi töistäni liittyy puupinon omistajaan eli Pro Puu -yhdistykseen.