Lumitaidetta ja eläinystäviä

Oheinen maisema on Sallasta, josta palasin viime maanantaina. Viiden päivän matka osui kahden etelä- suomalaisen hiihtoloma- viikon taitekohtaan, mutta minun kohdallani kyse oli enimmäkseen työstä. Onneksi työn varjolla pääsin niin hiihtokeskukseen, seuraamaan husky-safarin lähtöä kuin pariin hyvään ravintolaankin Lappi-herkkujen äärelle.

Ehkä suurin elämys oli kuitenkin sallalaislasten lumitaidetapahtuma, jonka huipentava iltajuhla oli perjantaina 20.2. Lapset, nuoret ja jotkut aikuisetkin olivat viikon veistäneet lunta ja jäätä viikon pakkaslukemissa, joissa etelän koululaiset herkästi pysyvät välitunnitkin sisällä. -29 kuulemma oli ihan ok niin kauan kuin ei tuullut - ja tuulihan yleensä tulee lauhemman sään mukana. Minä huomasin varustautuneeni aivan liian keveillä jalkineilla; varpaat jäässä oli ikävä huopatossuja.

Onnekseni sain viettää työmatkan yöt ja kokonaisen sunnuntain ystävien kotona ja heidän kanssaan seurustellen. Sunnuntainen lähes kolmen tunnin kävely koirien kanssa oli hieno kokemus sekin, vaikka en siis suksien päälle päässytkään (yhden vapaapäivän takia en viitsinyt ottaa suksia, monoja ja erillisiä hiihtovarusteita vaivakseni lentokoneeseen ja sen jälkeisiin kuljetuksiin). Sivusta katsottuna Sallatunturin alueella on hyvät ladut ja erilaisia latuprofiileita myös niille, jotka eivät halua kiivetä tunturiin.

Olen muutamalla Lapin matkallani huomannut, ettei minusta ole hurmioitumaan tai löytämään näkemästäni erityistä Lapin lumoa. Enhän sittenkään ole päässyt lähelle sellaista koskematonta luontoa tai alkuperäistä elämäntapaa, joka vaatisi jo aivan erilaisia kykyjä ja syventymistä myös siellä vierailijalta. Uskon, että todellisessa erämaassa minäkin menisin hiljaiseksi jo aivan epävarmuuttani. Vaikka kuinka samoilen "omissa" metsissäni turvallisin mielin, ei tulisi kyllä mieleenkään lähteä pohjoisessa edes hiihtämään valmiiden latujen ulkopuolelle.

Mutta en myöskään pätkääkään väheksy näkemiäni ja kokemiani asioita, joista tälläkin matkalla ehdoton pääosa oli kauniita ja positiivisia ilmiöitä. Valokuvaaja osoitti minulle koskikaran keskeltä jokea ja tunnisti tien yli lentäneen teeren. Ihan itse bongasin hirven tiensivusta.

Ystävieni tarjoamat ateriat ja jopa ravintola-annokset maistuivat siltä, että niissä käytetyt kalat ja lihat olivat tuoreita ja puhtaita. Pääsin itse asiassa myös käymään lampolassa, josta ystäväperheen lähiliha tulee - loput ovat peräisin metsästysreissuilta.

Ja se lumi, se oli joka paikassa häikäisevän valkoista ja tietenkin illansuussa eri sinisen sävyistä. Vaikka palasin eteläänkin keskelle pakkasia, oli lumi täällä jo ehtinyt harmaantua.

Huh hikeä, jäällä pakkasessa

Selkä oireili vielä koko viime viikon sen verran ilkeästi, että sijoitin kaikki hiihtolenkkini suosiolla tasaiseen ympäristöön, tiistaina Vierumäen golfkentän ympärille ja viikonloppuna jäälle. Tasaisella kun uskaltaa revittää pelkäämättä, että pikku repsahdus väsyneissä vatsalihaksissa heti kostautuisi kipeänä alaselkänä.

Eilinen ystävänpäivän lenkki Vesijärvellä oli silti riittävän rankka, sillä sain kirittäjäksi lähes ammattimaisesti treenaavan puolisoni. Sain tehdä noin kymmenen kilometrin lenkillä (Lahden Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaa) ihan reippaasti töitä luistelubaanalla sekä hauiksilla että reisillä, vaikka mies lykki vain käsivoimilla pitkin viereistä latua. Hengähdystauon antoi piipahdus Tiirismaan Rautakankareen majalla, joka oli ensimmäistä päivää auki tänä talvena. Joimme kaakaot jo ihan kannatuksenkin vuoksi.

Majalta lähtiessä näimme pilkki- seurueen, jonka eläin- jäsenille ei ainakaan tule kylmä vähän kovemmissakaan lukemissa. Viime aamuina on ollut suunnilleen kymmenen miinusastetta, mikä tuntuu etenkin vastatuulessa avoimella jäällä jo ihan kunnon pakkaselta. Olen minä silti joka kerta ihan hiessä palannut lenkiltä. Muutaman kerran on palellut sormia ja poskipäitä.

Tänään kävin hyvin kevyellä lenkillä mäyräkoiran vauhdissa. Reilu kymmenvuotias leidimme ei enää jaksa vetää hiihtäjää perässään niin kuin vielä muutama vuosi sitten, mikä on täysin ymmärrettävää vajaan parin vuoden takaisen selkäleikkauksenkin vuoksi. Lönkyttelimme Mukkulaan ja takaisin ja nautimme aamun väljyydestä. Tulomatkalla oli vielä pilvistä, mutta aurinko alkoi hieman pilkahdella. Todennäköisesti ja toivottavasti päivemmällä jäällä riitti massoittain ulkoilijoita.

Vesisadetta ja selkävaivoja

Viime tiistaina oli vielä näin upea aurinkopäivä. Oheiset jäällä purjehtijat bongasin Vesijärveltä Mukkulan läheltä, kun kävin hakemassa d-vitamiinia suoraan luonnosta, suksilla tietenkin. Sen jälkeenkin oli monta hyvää pakkaspäivää, joiden aikana kyllä kävelin kaupungissa paikasta toiseen mutta en enää ehtinyt hiihtämään. Loppuviikosta selkäkin alkoi ilmoitella ja eilen se äityi suorastaan vihoittelemaan. Lauantainen pilates ei tällä kertaa auttanut asiaa vaan pahensi tilannetta entisestään. Yöunet katkeilivat sen verran, että oli nappailtava särkylääkettä maksimimäärät.

Olisihan minun pitänyt tietää, että kyse on kroppani ilmapuntari-ilmiöstä: tänä aamuna satoi vettä. Oli aika toteuttaa "operaatio pakastin". Tytär, koirat ja minä pakkauduimme autoon ja toivoimme, etteivät pikkutiet vielä aamusta olleet muuttuneet vesisateessa iljanteisiksi. Rukous kuultiin ja pääsimme hyvin perille.

Tytär leikitti koiria ja rakensi lumiukon nuorempien serkkujensa kanssa. Minä kasasin pakastimesta hillot ja sienet termoslaatikkoon ja työnsin tilalle pari kuumalla vedellä täytettyä kattilaa. Parissa tunnissa pakastin oli sulatettu ja pesty, minkä jälkeen käänsimme uudestaan nokan kohti kaupunkia. Ajoitus oli aika täydellinen, sillä sivutiet alkoivat jo muuttua pinnaltaan petollisen liukkaiksi.

Nyt ei maalla ole enää muuta sähköä syövää kuin peruslämpö niissä huoneissa, joiden läpi vesijohdot kulkevat. Pakastimen tsekkaus oli hyvä siksikin, että kaupungista olivat omenahillot ja vadelmat lopussa. Eiköhän näillä varastoilla kesään asti selvitä.

Hiihtävätkö kaikki?

Facebookissa eräs tuttu parahti: "hiihtävätkö kaikki muut?". Totta onkin, että aika moni tuttu tuntuu kertovan ladulla käymisen nautinnoista. Mitään ruuhkaa en ole laduilla havainnut lukuun ottamatta niitä viikkoja, jolloin käytössä olivat vain muutamat kilometrit tekolatuja. Ehkä muutama lumeton ja lämmin talvi on saanut suomalaiset arvostamaan talvea. Tai ehkä on vain kiva julistaa maailmalle ne pari kertaa, kun saa sukset jalkaansa talven aikana. Viimeistään keväisillä jäillä on niiiiin nautinnollista käydä ottamassa aurinkoa ja samalla kokeilemassa, vieläkö pysyy parin (muovisen) laudan päällä pystyssä. Ja sitten ovat tietenkin he, jotka hiihtävät vain ja ainoastaan sen viikon verran Lapissa talviloman aikaan.

En silti väheksy kenenkään motiiveja tai ponnisteluja hiihtämään lähtiessä. Vaatii jo yritystä, että saa kaivetuksi esiin hiihtokengät, sopivat vaatteet ja ennen kaikkea sauvat ja sukset, joista jälkimmäiset olisi hyvä vielä voidellakin. Ei hiihtämään lähtö nykymuodossaan ihan ex tempore onnistu. Tuskin kukaan pikkulapsiperheitä lukuun ottamatta enää lähtee ihan takapihalta umpihankeen, joten latujen paikoista ja kunnostakin pitäisi olla selvillä. On oltava aistit avoinna, jotta osuu oikeaan paikkaan juuri silloin, kun itseä hiihdättää.

Minunkin hiihtämiseni on kovin paljon aktiivihiihtävän mieheni varassa. Hän rasvaa sukset ja seuraa latutilannetta. Hän ottaa minut mukaan aina, kun vain saamme sovitetuksi liikunnan yhteiseen aikaan. Eilen aamulla se onnistui, vaikka 17 pakkasastetta tuntuivatkin kaatavan koko hankkeen. Mutta Lahden Tapanilaan kuitenkin menimme ihastelemaan upeaa talvimaisemaa ja ottamaan mittaa omista voimista kohtalaisen mäkisellä viitosen kilpalenkillä. Kuva on tällä kertaa kännykällä otettu, siksi aika rakeinen. Näyttää melkein maalaukselta.