Melkein hävettää tunnustaa, että kävin tänään ensimmäistä kertaa uimassa tämän sulan kauden luonnonvesissä. Anoppilan ranta Vesijärven rannalla Hollolassa alkoi ihmeesti houkutella, kun olin nelisen tuntia ahertanut omalla rannattomalla kesäpaikallamme pesten ikkunoita ja imuroiden. Mitään muuta ulkoaktiviteettia kuin uimista en edes yrittänyt, sen verran tukahduttava ja paarmojen saartama pihamme oli.
Vesijärvi oli yleisistä leväuutisista huolimatta aivan kirkas, eikä veden lämmössäkään ollut valittamista. Uin tyttäreni kanssa ainakin puoli tuntia yhteen menoon, ja saimme huijattua veteen myös kesäkuumasta läähättävän mustan mopsin. Mäyräkoirakin kärkkyi laiturin reunalla, mutta puikahti aina ulottumattomiin, kun yritimme saada sitä mukaan.
Hidas uiskentelu olisi houkutellut ehkä pidempäänkin, mutta eivätkös paarmat löytäneet meidät myös rannasta. Pitkän päälle rasittaa pelotella kiusaajia pärskytellen tai sukeltaa piiloon vähän joka välissä. Vaikka vesi tuntui uidessa lämpimältä, jälkikäteen oli ihanan raikas ja samalla raukea olo. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ovat hurahtaneet nimen omaan luonnonvesissä uintiin. Hyvältä tuntui sekin, ettemme "omassa" rannassa tarvinneet uimapukua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti