Pikaluistelua - ja horisontti vinossa

Valitsimme harvinaisen upeana sunnuntaina kävelyn katsomaan tapahtumia Lahden keskustan liepeillä. Ensimmäisen bongasimme äänen perusteella Kisapuistosta, jossa oli menossa jonkinlaiset pikaluistelun veteraanikisat. Lähettäjän pyssy, kuulutukset ja ajanotot vaikuttivat professionaaleilta, samoin osa luistelijoista. Osalla oli enemmän asennetta kuin taitoa, mutta ihailla pitää esim. 70-vuotiaiden sarjan rouvaa, joka selvisi 500 metrin luistelusta ihailtavan tasaisella menolla. Oma "urheilukuvaamiseni" on huomattavan paljon vaappuvampaa, horisontti on säännöllisesti vinossa, kun yritän saada vauhdikkaat menijät mahtumaan pokkarini ruudulle...

Lahden satamassa oli väkeä paljon Kisapuistoa enemmän, samoin Vesijärven jäällä erilaisilla välineillä suksista riippuliitimiin. Retkiluistelun harjoittelijoille ei tänä talvena valitettavasti ole saatu kunnon rataa aikaiseksi, mutta jonkinlainen pikkulenkki oli kuitenkin aurattu sataman edustalle. Jäälle oli oikein opastekin... Ehkei se ollut ihan niin pahaa ihmisten aliarviointia kuin voisi äkkiseltään ajatella. Pudotus satamasta jäälle on useimmissa kohdissa varsin korkea, joten on ihan ystävällistä neuvoa sille laiturille, josta pääsee hyppäämään jäälle rikkomatta suksia tai lonkkia.

Suksia katukuvassa ja ladulla

Tämä on niitä viikonloppuja, jolloin Lahdessa näkee paljon suksia latujen lisäksi kaduilla. Finlandia-hiihdon selvittäneitä sankareita näkyi vielä iltapäivälläkin, jolloin palasimme naapurikunnasta omalta lenkiltämme - Finlandian laduille eli käytännössä juuri mihinkään Lahti-Hollola välin laduille kun ei ollut asiaa.
Maaseutulatumme Hollolan Pyhäniemen koulun takana oli yllättäen muutettu kulkemaan myötäpäivään, kun se on ainakin pari viimeistä vuosikymmentä kuljettanut väkeä toisin päin.

Oli suorastaan hämmentävää kokea ylä- ja alamäet eri päin. Minun mielestäni profiili oli nyt hieman helpompi, mikä varmaan on tarkoitus alakoulun ja päiväkodin vieressä. Mies taas arveli, että muutoksen takana ovat "ikihiihtäjät", perinteistä hiihtotyyliä suosivat seniorit, jotka aiemminkin ovat joskus tulleet vastaan väärään suuntaan, tosin aina mäissä varoen vastaan tulevaa laskijaa tai nousijaa. Pyhäniemen ladullakin kun on muutama sellainen alamäki, joissa vauhti voi olla liukkaalla kelillä aika hurja.

Muutoksen myötä yhden notkelman alla ei nyt ole vaarallista käännöstä. Mitään kovin varmaa ladun ominaisuuksista ei kuitenkaan voi sanoa, ennen kuin se on testattu erilaisissa keleissä. Mies valitti, että nyt ei pysty enää tekemään vertailuja entisen luiston kanssa. Minulla ei raksuta sykemittari tai sekunttikello ranteessa, mutta ihan normaalin rannekellon perusteella kovin hitaalta ja huonosti luistaneelta tuntunut lenkki meni pari minuuttia kovempaa kuin oletin.

Madesoppaa pakkasella

Eilen illalla osuin lähikauppaan juuri ennen palvelutiskin sulkemista ja huomasin tiskissä pinon komeita mateita. Kehtasin vielä pyytää tiskillä ollutta nuorta miestä nylkemään otuksen, ja onnekseni hän suostui, vaikka työaika olikin kai juuri loppumassa. Vielä kiitokset, sillä muuten hankala niljake olisi jäänyt ostamatta! (Muistin kyllä kiittää myös henkilökohtaisesti.)
Tänä aamuna oli sitten helppo tehdä pikasoppa, joka valmistui noin puolessa tunnissa. Ensin keitin liemen päästä ja mausteista, sitten paloittelin lanttua, porkkanaa, palsternakkaa ja sipulia erikseen kiehumaan. Vähän ajan kuluttua lisäsin perunat, paloitellut mateenlihat ja pakastimesta löytynyttä tilliä. Vielä pikku loraus viinietikkaa ja pari desiä (laihaa) ranskankermaa, minkä jälkeen pääsimme syömään. Soppa sai kiitosta kaikilta perheenjäseniltä - myös koirilta, jotka hotkivat liemeen makua antaneen pään.

Ulkoliikuntaa iltahämärässä

Koska en ole saanut otetuksi kameraa mukaan hiihtolenkeille, niin liitetään tähän muutama kuva menneeltä viikolta, jolloin koiralenkillä, iltapäivän sinisen hetken aikaan, kokeilin kuvaamista ilman salamaa. Kohteet ovat Lahden keskustasta, lähinnä Kisapuiston alueelta. Erityisen viehättynyt olin siitä, että luistinradoilla oli elämää, etenkin paljon nuoria.

Luistelu on niitä harvoja lajeja, joissa en koskaan ole kokenut minkäänlaista alemmuudentunnetta niin kuin monissa muissa urheiluaktiviteeteissa. Asuin Lahden keskustassa myös pienenä (tässä välissä monessa muussakin paikassa), ja äitini oli onneksi innokas viemään meitä lapsia Kisapuistoon luistelemaan. Olen itse asiassa oppinut luistelemaan niin pienenä, etten sitä edes muista. Takaperinluistelun ja sirklaamisen opettelu on jäänyt paremmin mieleeni.

Keskusta-asumisessa oli huonotkin puolensa. Olin nimittäin aivan surkea hiihtäjä, sillä ilmeisesti Salpausselän laduille kapuaminen oli luistinradalle menoa isompi kynnys sekä vanhemmilleni että minulle. Olen korvat punaisena joutunut useita kertoja kuuntelemaan sukulaisille kerrottua "hauskaa" juttua siitä, kuinka pienenä heitin sukset Fellmanin puistosta kadulle, kun ei oikein sujunut. Kertomuksessa ei ole varmaan muuta opetusta kuin se, että lapsena kuullut, loukkaavina pidetyt, asiat jäävät mieleen. Vasta aikuisena opin hiihtämään kunnolla, ja eilenkin tuli taas otettua vahinkoa takaisin puolentoista tunnin rivakalla lenkillä.

Laturetki veti väkeä

Pidin lupauksen itselleni ja kävin nuuhkimassa laturetki-ilmaa sunnuntain aamupäivässä Hollolan maastoissa Tiirismaan laturetkellä. Kiitettävän paljon väkeä oli liikkeellä, myös lapsiperheitä siirtämässä taitoa ja perinnettä. Olosuhteetkin olivat lähes täydelliset, muutama aste pakkasta ja aamulla kuntoon ajetut väylät. Ja mehuasemalta sai vielä virkistystäkin, aivan ilmaiseksi!

Lunta tosin tuli ajoittain aika paljon, joten välillä meni hieman tahmeaksi taaperrukseksi, mutta ei se sunnuntaihiihtäjän vauhdeissa ole kohtalokasta. Vähän eri juttu saattoi olla niillä Heinsuon urheilukeskuksessa kilpailleilla SM-tasoisilla hiihtäjillä, joista näin vilauksen yhdessä latujen sivuutuskohdassa.

Hiihtourakan päälle paistettiin suunnitellusti blinejä, ja nyt suoraan sanoen nukuttaisi. Mutta enpä taida mennä makuuasentoon, sillä illansuussa ajattelin vielä mennä syvävenyttelyyn. Sen jälkeen olen varmasti hyvin raukea ja toivon mukaan saan myös levätyksi ennen huomista, etukäteen ihan hirveän hektistä työpäivää. Mutta vielä en ajattele sitä...

Edes koiralla meni lujaa

Päivä on ollut vähän tyhjäkäyntiä, itse aiheutetusta syystä. Tahmeus johtuu eilisillasta; kun harvoin päätyy istumaan iltaa ulos, ei osaa varautua seurauksiin. Esimerkiksi hikoiluun ja väsymykseen, joiden takia en oikein inspiroitunut heti aamusta lähtemään hiihtämään miehen mukana. Puolen päivän maissa kuitenkin päätin, että jotain ulkoilua pitää harrastaa. Kävin koirien kanssa tarkistamassa maalla nurkat, kuvailemassa vähän maisemia ja hakemassa pakastimesta hilloja, papuja ja sieniä. Ihan virkistävää oli, niin kuin mäyräkoiran vauhdistakin näkee. Tämän illan otankin sitten rauhallisesti, jotta huomenna olen valmis Tiirismaan hiihtoon - tai ainakin pieneen osaan siitä. Hiihdon jälkeen olemme päättäneet paistaa blinejä ja syödä niitä sienisalaatin, mädin ja savukalatahnan kanssa.

Tassuin, kelkoin, luistimin...

Vähän liukasta, mutta silti niin mukavaa, ettei mopsikaan meinannut malttaa lähteä sisälle. Tänään jää kesti jo niin hyvin, että uskalsimme laajentaa luistelualuetta ja -porukkaa. Nyt saimme mukaan omien koirien lisäksi myös anopin potkukelkkoineen ja appivanhempien koiran.

Jäällä näkyi tänään myös jokunen pilkkijä ja yksi retkiluistelija, joka viiletti aivan kotirantamme vierestä. Hän oli todennäköisesti luistelemassa myötätuuleen pidemmän matkan eli suunnilleen pohjoisesta etelään. Ehkäpä koko Vesijärvi on nyt jäässä Vääksyyn saakka.

Me pyörimme Messilän, Laasonpohjan ja Hersalan (kaikki Hollolaa) rannoilla mahdollisimman paljon suojassa tuulelta. Iltapäivästä tuuli kuitenkin yltyi niin navakaksi, että vastatuuleen luistelu vaati jo kunnon sauvatyöskentelyä. Ja ihan lopuksi alkoi sataa lunta, mikä enteili luistelukelien loppua. Nyt lumisade on kuitenkin taas ohi, joten ehkä jäällä vielä pääsee kulkemaan terilläkin. Mutta huomenna koittaa taas arki ja työviikko, jolloin ei kyllä päivännäöllä ole mitään asiaa luontoon.

Vihdoinkin jäällä!

Viime viikon vesisateet ja perään tulleet pakkaspäivät viimeistelivät vihdoin luistinratamme kuntoon. Jäätä Vesijärven matalassa lahdessa oli sauvatestin perusteella 5-7 senttiä, pinnalla aivan ohut kerros puuterilunta. Kyseessä ei tietenkään ollut Päijät-Hämeen ensimmäinen luistelukeli, sillä tiedän todellisten harrastajien olleen pikkujärvillä kiitämässä jo moneen otteeseen. Moinen yritteliäisyys kuitenkin edellyttää, että joku porukasta jaksaa käydä tsekkaamassa paikkoja ja tiedottaa niistä muille. Lisäksi retkiluistinporukka haluaa turvallisuussyistä liikkua mahdollisimman paljon yhdessä. Ihan hyvä vaihtoehto, mutta olemme miehen kanssa valinneet viikonloppuluistelijan tason. Menemme siis jäälle silloin, kun sitä on turvallisesti jossain lähirannoistamme.

Ensimmäinen kosketus jäähän oli sellainen kuin yleensä syyspuolella; varovainen ja haparoiva. Aluksi järki pisti koputtamaan koko ajan sauvalla ja kuuntelemaan jään ääniä, jalat ja muu kroppa puolestaan muistelivat, miten pysyä pystyssä ja liukua eteenpäin ilman kompurointeja. Jos ja kun jää vaikutti kestävältä, koko olemus rentoutui. Jalat tottuivat taas teriin alla, sauvat löysivät oikean rytmin. Tänään jää oli sen verran hyvässä kunnossa ja tuultakin vain niin vähän, että pystyin jopa harjoittelemaan wassbergia eli sauvomaan joka potkaisulla. Välillä henkäisin hetken ja yritin ottaa muutaman kuvan vauhdikkaasti etenevästä siipasta. Horisontti näköjään on aina vinossa, mutta jäällä siis ollaan, ei luistimilla pujottelumäessä...

Latutiedotteita

Viime viikkoina meillä on ahkerasti luettu Vierumäen ja Lahden latutiedotteita. Johtuu tietenkin siitä, ettei Etelä-Suomessa ole nähty luonnonlunta kuin hetkittäin, viimeksi viikon alussa. Eilen vesisade taas vei Lahden väylät sellaiseen kuntoon, ettei niillä voi hiihtää, mutta Suomen urheiluopisto Vierumäellä pitää sitkeästi yllä väyliä vaikka tekolumella. Talven "ennätys", lyhyin auki ollut väylä, taisi olla 400 metriä.
Minä en ole päässyt suksille vielä kertaakaan, mutta miehellä on kilometrejä jo ihan reippaasti, sillä hän lähtee vaikka millaiseen vesisateeseen ja maksaa myös latumaksun, kunhan alta vain löytyy luisteluhiihtoon sopiva väylä. Vain viikonloppuisin hän yrittää keksiä jotain vaihtoehtoista liikuntaa, sillä silloin kaikilla tekoladuilla on hurja ruuhka, kun koko Etelä-Suomen hiihtävä kansa ryntää ainoille väylille. Minuakin sauvakävely alkaa puuduttaa, mutta silti elän toivossa, että kohta pääsisi taas ihan oikealle lumelle.

Jäätyy, ei jäädy

Oheinen kuva on joulun ja uudenvuoden väliviikolta, mutta aika samalta näytti tänäänkin kävelylenkillä. Jään ja veden rajan kehitystä voi seurailla näinä päivinä Vesijärven rannoilla. Yhtään uskaliasta pilkkijää en sentään ole nähnyt, vaikka he uhmaavatkin luonnonvoimia mitä uskomattomammissa olosuhteissa. Pikku-Vesijärven jäälle oli joku kumminkin heitellyt isoja kivenmurikoita, joten ihan pienestä tömähdyksestä ei ole jää rikkoutunut. Ja tietenkin siellä oli jämiä uudenvuoden raketeista - kuka ne sieltä olisi uskaltanut siivotakaan. Retorinen kysymys tietysti, harva ampuja ajattelee sitä paukkua pitemmälle.

Juustotarkennus

Kirjoitin jouluvalmisteluista, joihin kuului myös juuston osto Brysselistä. Hieman huolimattomasti nimitin ostamaani kiekkoa calvados-juustoksi, jolla nimilapulla se tosin tiskistä myytiinkin. Mutta kun ryhdyimme sitä pari iltaa sitten nauttimaan, hain vähän lisätietoa etiketistä löytyvien sanojen avulla. Jukka ja Päivi Sinivirran Herkuttelijan juustokirjasta löysin Livarot-juuston, josta meillä oli käsissämme Petit Livarot eli kooltaan pienempi kuin "oikea" 450 gramman lieriö (painoa oli ehkä puolet tästä, n. 250 g). Normandialainen juusto valmistetaan lehmänmaidosta keittämättä ja puristamatta. Sitä pestään suolavedellä ja käännellään kypsytyksen aikana, jolloin syntyy oranssinruskea kuori. Kirjankin mukaan juusto on voimakkaan tuoksuinen, etenkin kypsänä. Kypsytys kestää vähintään kolme viikkoa, joskus jopa 4 kuukautta.
Emme saaneet etiketistä aivan selvää, oliko juustossa itsessään calvadosta vai oliko suositus syödä sitä ko. juoman kanssa. Juustokirjan mukaan etenkin kypsä Livarot on liian vahva viineille, joten sille antavat vastusta vain makeahkot valkoviinit, siiderit ja alueen oma omenaviina eli calvados. Todennäköisesti kyseessä oli siis tarjoilusuositus! Ilmankin rasvainen (45%) juusto oli elämys.
Meillä syödään paljon juustoja, mutta harmittavan vähän tulee opiskeltua niiden olemusta. Nyt taas nähtiin, että lähdekirjojen plaraaminen voisi vielä terästää makuelämystä. Siitä syystä minä sienikirjojakin kahlaan vuoden ympäri...

Makuja ilman kinkkua

Joulun alle osuvat kinkkuindeksit, maalailut kinkkupulasta ja lukemattomat kinkunpaisto-ohjeet tuntuvat meidän perheessämme täysin vierailta. Joulupöydässämme voi olla jotain lihaakin, mutta ei koskaan sikaa. Tänä vuonna pääosassa olivat punajuuripatee, maustesilakat, yrttimarinoitu lammas ja erilaiset salaatit. Sienisalaatti tietysti kunniapaikalla, mutta rosollikin oli hyvää, samoin vanhemman tyttären tekemä tomaatti-mozarellasalaatti.
En väheksy perinteitä; mekin paistamme itse lanttulaatikkoa ja joululimppua. Silti ihmettelen, miksi suolainen possunkankku voi olla niin ylivoimainen herkku, että sadattuhannet ihmiset ovat valmiita syömään päiväkaupalla yhtä ja samaa. Kuinka moni nykyaikainen pienperhe todella saa tuhottua hyvillä mielin kymmenkiloisen lihakimpaleen? Tai ehkä siinä maistuu juuri se illuusio suurista sukujouluista, johon kuuluvat myös äänekkäät pelit, innostuneet väittelyt, hauskat rekiajelut ja suvun nuorisolle kohdistetut kyselyt opiskelusta, seurustelusta ja urahaaveista.
En kirjoita tätä pettyneenä tai ahdistuneena, sillä itse asiassa olemme viettäneet kaksi ihan mukavaa päivää hyvän ruuan ja rakkaiden ihmisten kanssa. Eilen vain omalla perheellä, tänään kolmen polven voimin ja osittain myös uusperhekuvioissa. Äitini juhlapöydässä olisi myös ollut mahdollisuus maistaa kinkkua, mutta satsasin mieluummin lohimurekkeeseen, sillikaviaariin ja laatikoihin. Ja siihen seurusteluun suvun nuorison kanssa.

Jouluvalmisteluja

Syksy ja alkutalvi on ollut työteliäs, joten on aika selvä, mitä pysähdys lopulta toi tullessaan. Eilen aamulla heräsin kurkku kipeänä, tänään särkee jo lihaksiakin. Ei kai tässä auta kuin levätä...

Jouluvalmisteluihin otin vauhtia Brysselistä, siskon perheen luota. Siellä parasta oli keskieurooppalainen tunnelma, siis joulumarkkinat. Aika paljon mukaan tarttui suklaata ja juustoja. Paikan päällä nautin mm. amarettolla maustettua kaakaota ja lämpimiä vohveleita. Mitäs sanotte näistä homejuustojoulukelloista? Kotiin asti raahasin calvados-juuston, joka tuntui saastuttavan hajullaan koko matkalaukun. Mutta maistoimme samanlaista juustoa jo siskon luona viinin ja hedelmien kanssa - taivaallista!

Jouduin lentämään kotiin Kööpenhaminan kautta, mikä tietysti teki lyhyestä lentomatkasta koko päivän kestävän tripin. Pysähdys Kastrupin lentokentällä oli kuitenkin tässä tapauksessa ihan hauska lisäys, sillä ymmärsin jättää väliin maksulliset (ja kurjat) lentoyhtiön eineet ja mennä ihan oikeaan ravintolaan. Eyecon-ravintolassa on tajuttu pikaruoka-ajattelu oikealla tavalla. Jokaisen annoksen saa eteensä vähintään kymmenessä minuutissa, mutta lautaselle ei ilmesty pelkkää höttöä. Listalla oli ties mitä ceasar-salaatista pihveihin, minä söin naudanliha-carpacciota.

Viikkoon mahtui vielä kuusenhakumatka maalta, ystävättären vanhalta kotitilalta. Rappeutuneen maatilan pihassa kasvavat kuuset eivät ole mitään viljeltyjä rotuyksilöitä, mutta mahtuvat hyvin esimerkiksi isoon lasipulloon. Kaunein näkymä löytyi odottamattomasta nurkasta navetan takaa. Sammal ja punamulta ovat aika ihana yhdistelmä.

Marraskuun viimeiset suppikset

Yritin kertoa tämän jo torstaina, mutta enpä onnistunut teknisten hölmöilyjeni takia. Mutta edelleen siis kannattaa mennä metsään, ainakin täällä Lahden seudulla on monta plusastetta vielä pitkälle ensi viikkoonkin.

Kannatti nipistää hetki työpäivästä ja käydä pikapikaa lounasaikaan metsässä. Tuttuun suppaan oli noussut suppilovahveroita, jotka hämärässä säässäkin loistivat sen verran keltaisina, että ne oli mahdollista löytää. Ihan uskomattoman pimeää siellä metsässä tosin oli puolenpäivän aikaan, koko ajan sai kulkea nenä maassa. Sienestys siis loppuu vähintään kaamoksen pimeyteen, vaikka lämpimät säät vielä jatkuisivatkin. Tosin muistan olleeni jonain vuonna vielä jouluviikollakin sienessä. Nyt toivon, että tätä lämmintä jatkuisi vielä viikonlopun yli, jotta mahdollisimman moni ehtisi tsekata kuusikkorinteet suppilovahveroiden varalta. Sen jälkeen saisi tulla kunnon talvi.

Kokeilu

Menin typeryyksissäni muuttamaan tämän blogin Blogger betaan, minkä jälkeen kuvien lähetys Flickristä ei ole onnistunut. Mutta kokeillaan nyt sitten tätä bloggerin omaa kuvatoimintoa...
No, ainakin tämä näyttää asettelevan tekstin hieman typerästi. Pitää jatkaa harjoituksia.

Tryffelien toivossa

Onpa toiveikas uutinen, että Lahden Liipolasta on löytynyt tryffeleitä! Siis aivan tuosta parin kilometrin päästä. Olen aiemmin vain huvitellut ajatuksella, että jompi kumpi koiristamme joku päivä kaivaa herkut esiin istuttamieni tammien alta meillä maalla. Mutta nyt pitää kai ryhtyä suhtautumaan mahdollisuuteen tosissaan. Tosin koiramme eivät ole mitään oikeita sienikoiria, enemmänkin metsäretken seuralaisia. Mopsissa on jonkinlaista ainesta, sillä se syö herkkutatteja suoraan metsästä, mutta mäyräkoira nauttii lähinnä juoksemisesta.
Tulipa taas lisää pontta italian kielen opiskelullekin. Viime vuonna ryhmässämme olikin yksi lagotto-kasvattaja, joka on tuonut koiria Italiasta, tryffeleiden ja niitä etsivien koirien maasta.

Piparkakkutalkoot

Pfefferkuchen
Originally uploaded by InaRuo.

Kai se nyt on myönnettävä, että perheemme on aloittanut jouluvalmistelut. Tänään meille kokoontui yhdeksän henkeä leipomaan saksalaisia pähkinäpikkuleipiä ja koristelemaan suomalaisia piparkakkuja. Virallinen syy oli saksan keskustelukerhomme, joten valmistelut, töiden jakaminen ja oheiskeskustelu tapahtui saksaksi.

Mutta pipareista tuli kyllä juuri sellaisia kuin yleensäkin - koristelultaan runsaita ja mahdollisimman yksilöllisiä. Monen monta kertaa olemme surkutelleet kaupallisia pipareita ja piparkakkutaloja, joiden koristeet ovat mielestämme köyhiä ja harvoin kovin taidokkaitakaan. Nämä nyt ovat harjoittelukappaleita, ilmaisu varmaankin vielä kehittyy viikkoina ennen joulua. Emme me näitä itse syö, piparkakut on tarkoitettu enemmänkin lahjoiksi ja koriste-esineiksi. Ja yhdessä tekeminen on hauskaa, sillä yleensä nuorimmat perheenjäsenet ovat aina taitavimpia.

Kuivalla maalla

Kuivalla maalla
Originally uploaded by InaRuo.

Se on ihan hirveän pitkä ja kuivalla maalla hankala kuljetettava. Mutta tyynessä vedessä se menee tosi lujaa ja vieläpä melkein ilman ääntä, jos airoissa on oikea ihminen. Nyt on miehen soutukausi ohi, mikä merkitsi taas venhon kuskaamista pakettiauton katolla varastoon. Saihan siihen yhden aamupäivän kulumaan.

Joskus sitä tulee laskeneeksi, miten hirveän paljon aikaa menee kaikenlaiseen urheiluharrastusten oheistoimintaan, ennen kuin edes pääsee yrittämään hien hankintaa tai lihasten kasvattamista. En valita muutamasta kuljetuskeikasta, jos kuitenkin saan koko talven voitelupalvelun suksille. Ja onneksi perheessä ei ole jääkiekkoilevia lapsia tai muita varustehuollettavia. Tai miten sen nyt ottaa - kuntoa vaatii välillä myös istuminen katsomossa, kun jälkipolvi harrastaa tanssia, soittoa ja teatteria. Vaikka olisi miten iloinen ja ylpeä.

Vesiperä vesijätöllä

Vesijätöllä
Originally uploaded by InaRuo.

Toiveikkaasti pakkasimme mukaan retkiluistimet, jäänaskalit ja muut välineet, kun lähdimme käymään tänään anoppilassa. Kaupungin rannassa oli järvi jäässä, mutta yllättäen vesijättö eli matala lahti olikin aivan vapaa Hersalan rannassa. Emme siis luistelleet, mutta sen sijaan saimme kuunnella mahtavaa hanhien töräyttelyä. Harmi vain, ettei pokkarin zoomi riitä mihinkään - siellä ne kymmenet hanhet ovat vastarannalla.
Tiedoksi niille, joiden mielestä ajatuskin luistelusta heikkojen jäiden aikaan on edesvastuuton: mainitulla vesijätöllä on vettä parikymmentä senttiä. Muutaman kerran on jää mainitussa kohdassa ritissyt, ja niillä kerroilla on toki tuntunut haljulta. Mutta jos pitää harjoituksen vuoksi pudota läpi, se kannattaa tehdä juuri mainitussa paikassa. Aikuinen pääsee ylös varmasti, ja matka rantaan ja kuivien vaatteiden luokse on lyhyt.

Syksyn viimeiset rouskut?

Syksyn viimeiset rouskut?
Originally uploaded by InaRuo.

Jo viikkoja sitten kalenteriin varattu syysloma kääntyi hieman erilaiseksi kuin olimme ajatelleet. Sehän on ihan normaalia, että tähän aikaan vuodesta sataa lunta, mutta syysmyrskyä emme kuitenkaan olleet suunnitelleet niille päiville, jotka piti viettää maalla. Onneksi sentään kävimme Tallinnassa pari päivää ennen myrskyä - muuten olisimme mekin siellä Nordlandian jonossa.

Luvatusta tuulesta ja tuiskusta huolimatta lähdimme perjantaiaamuna maalle. Alla oli kesärenkaat, sillä rukoiluista huolimatta emme onnistuneet saamaan ketään vaihtamaan niitä aiemmin. Mutta eihän perjantaina edes näyttänyt kovin pahalta...
No, onneksi käytimme päivän hyödyksi ja kävimme keräämässä oranssi- ja mustarouskut talteen. Illalla tuuli alkoi puhuroida oikein kunnolla ja tuoda mukanaan myös lunta. Yöllä heräilimme kuuntelemaan, vieläkö katto on paikoillaan ja sähköt päällä. Isommilta vaurioilta onneksi vältyttiin.

Lauantaina olikin sitten niin tiivis lumikerros metsässä, ettei sieltä enää mitään löytynyt. Yritimme kyllä. Tänä aamuna oli pakko antaa periksi ja alkaa valmistautua kotimatkaa varten. Lomaa olisi riittänyt vielä huomiseksi, mutta nyt odottelimme sopivia iltapäivän tunteja, jolloin tiet olivat taas suunnilleen ajettavassa kunnossa. Aamun kävelylenkillä totesimme, että itse asiassa soratie on vähemmän jäinen kuin vähän ajettu asfaltti. Niinpä kiersimme kotiin pikkuteitä pitkin ja uskaltauduimme asfaltille vasta kohdassa, jossa vilkas liikenne oli sulattanut tien. No, saimme mukaan maalta sentään joitain litroja sieniä ja muutaman purkillisen omenasosetta. Ne omenatkin ehdin kerätä viime hetkellä ennen tuiskua.