Epäonninen luistelureissu

Eilen, lauantaina, matkustin ystäväni luokse Järvenpäähän kokeilemaan Tuusulanjärven matkaluistelurataa. Pääsimme liikkeelle alkuiltapäivästä, jolloin jo vähän pyrytti lunta. Jää oli kuitenkin hyvässä kunnossa ja hyvin meni, kunnes...

... reilun parin kilometrin jälkeen ystävän luistin upposi pieneen railoon, vauhti pysähtyi, luistelija putosi jäähän ranne edellä. Sivusta näytti ensin siltä, että hän voi nousta ja jatkaa. Mutta sitten iski kipu ja kohta paha olo.

Onneksi lähes ensimmäinen ohi luistellut kääntyi ja tuli kysymään vointia, kohta mukaan liittyi hänen seuralaisensa. Pari minuuttia pohdimme, sitten toinen avustajista jo soitti ambulanssia. Tiesin, ettei ystävä ollut lyönyt päätään, mutta silti hänen selvästi alentunut tajuntansa huolestutti.

Minullakin oli puhelin, mutta yksin olisin kyllä ollut pulassa kipuilevan, palelevan ja tajunnan rajamailla olevan potilaan kanssa. Ulkopaikkakuntalaisena en olisi osannut selittää paikkaa, johon ambulanssin kannattaa ajaa rannassa. Hienoa, että paikalliset ihmiset jäivät auttamaan ja odottivat pelastusmiehistöä kanssamme.

Pelastuspartio olikin todella komea: ambulanssi ja paloauto ajoivat rantaan, paloautosta tuli ulos ahkio ja neljä pelastajaa, ambulanssista kaksi henkilöä. Ehkä kyseessä oli myös opetustilanne, sillä muutaman pelastajan liivissä luki harjoittelija. Tultui turvalliselta saada ystävä tällaiseen kyytiin. Ambulanssissa myös selvästi jo otettiin kokeita ja annettiin jotain hoitoa, jota pystyin seuraamaan vain odottamalla ulkopuolella.

Mutta, mutta. Ulkopaikkakuntalaisena huomasin olevani yhtäkkiä pulassa ilman rahaa tai avaimia, mukana vain puhelin ja ajokortti. Olimme ajaneet järven rantaan ystävän autolla ja jättäneet kaiken tarpeettoman hänen kotiinsa. Minua ei huolittu ambulanssiin ja tiesin vain suunnilleen, missä kohtaa olin.

Onneksi tajusin pyytää ystävältä hänen avaimensa, sillä sain selvitä yksin jäältä hänen autolleen ja taas kotiin. Niinpä vain luistelemaan takaisin parkkipaikalle - kilttinä tyttönä tein sen oikeaan suuntaan eli vedin kuuden kilometrin radasta ne loput vajaa neljä kilometriä vastapäivään, en siis suorinta tietä takaisin.

Lunta tuli jo aika lailla, ja kerran minäkin kaaduin vielä, onneksi vain pyllylleni. Pääsin ensin parkkipaikalle ja sieltä ystävän kotiin, löysin hänen puhelimensa ja lastensa yhteystiedot, keräsin varusteet ja lähdin junalla ja taksilla perässä Hyvinkään sairaalaan. Ja sieltä sitten löysin myös ystävän odottamassa ranteen kipsausta.

Iltapäivän luistelureissu venyi sairaalassa iltaan asti ja minun osaltani vielä yön yli, koska tuntui haljulta päästää yksikätistä ihmistä yksin kotiin. Pientähän se on siihen verrattuna, että ystävälle murtunut ranne merkitsee muuttuneita suunnitelmia moneksi viikoksi. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa.