Aikuisen parin ruokaa

Vaikka asumme puolison kanssa jo suurimman ajan kahdestaan, usein viikonloppuina ja lomilla kuitenkin on jompi kumpi tyttäristä myös ruokapöydässä. Isolle porukalle kokkaaminen on pääosin palkitsevaa, mutta joskus vähän rasittaa ottaa huomioon erilaisia makuja ja rajoituksia. Toisen tyttären kasvissyönti ei ole minulle mikään iso ongelma, koska syön itsekin pääosin kasvisruokaa ja kalaa, mutta sulkeehan se jotain pois. Ja sitten on niitä ruokia, jotka eivät ihan hirveästi innosta toistakaan nuorta aikusta. Esimerkiksi simpukat.

Paljon isompi ongelma on kuitenkin se, että Lahden kokoisessa kaupungissakin eläviä simpukoita saa vain joskus, yleensä tiettynä viikonpäivänä. Käyttämissämme vähän paremmissa ruokakaupoissa se on yleensä torstai. Paitsi ettei niitä ollut yhtenäkään tammikuun torstaina ennen kulunutta viikkoa. Ja se taas oli päivä, jolloin en oikeastaan olisi ehtinyt valmistaa ko. herkkuja - ennen kaikkea tarkistaa, ovatko äyriäiset elossa ja siis syömäkelpoisia.

Mutta kun nyt kalatiskillä niitä näin, tein pikaisen päätöksen. Jos myyjä suostuisi avaamaan verkkopussin ja koputtamaan jokaisen simpukan erikseen pöytää vasten, ostaisin niitä. Ja kun rouva suostui, aloin odotella. Idea tässä oli se, että nyt hävikki menisi kaupan piikkiin eikä omaani. Minua rasittaa valmiiden simpukkapussien kanssa eniten se, että aina vähintään neljäsosa osoittautuu kuolleiksi (tai ei ainakaan suostu menemään kiinni, kun koputtaa), jolloin ruokaan on vähemmän aineksia käytettävissä. Hinnasta homma ei ole kiinni, sinnä kilo maksaa noin kuusi euroa, mutta haluaisin tietää, miten paljon ruokaa on varattuna.

Menihän siinä koputtelussa sen verran aikaa, että hiljaiseen aikaan tiskille ehti tulla kanssani odottamaan hermostuneen oloinen toinen asiakas, joka sitten kävikin erikseen vaatimassa itselleen palvelua viereiseltä lihatiskiltä. Oman myyjäni kunniaksi on sanottava, että hän palveli minua juuri niin kauan kuin tarvitsin. Ja sen kunniaksi ostin itse asiassa enemmän simpukoita kuin tarvitsin, puolitoista kiloa.

Valmistamme äyriäiset aina yksinkertaisesti: keitämme nopeasti ensin suolavedessä ja sen jälkeen valmistamme mausteisen liemen, jossa lopuksi kuumennamme simpukat. Liemen pohjana oli tällä kertaa lager-olut, mikä on ainakin belgialainen tapa. Sekaan pilkoimme sipulia, valkosipulia, fenkolia ja porkkanaa. lisäksi maustoimme tomaattipurella, tillillä, mustapippurilla, suolalla ja italialaisella yrttimausteella, jossa on paljon chiliä. Oheen hyvää leipää ja siinä se. Ihanalta maistui simpukkakeitto illalla töiden ja tanssitunnin päälle.

Tänään sunnuntaina taas nautimme sesongin mukaisesti blinejä, jotka kyllä kelpaavat tyttärillekin, tosin vähän eri lisukkeilla kuin meille vanhemmille. Kahdestaan satsasimme vain siian- ja kirjolohenmätiin, sipuliin ja smetanaan sekä tietysti sienisalaattiin. Koska olin eilen poissa, mies teki sienisalaatin jääkaappiin jo valmiiksi tekeytymään. Hyvältä maistui, samoin puolison aina yhtä taidolla paistamat blinit. Aikuisten ruokaa on tosi mukava nauttia kahdestaan, kun molemmille maistuu.

Jälkiruokaa emme tehneet tällä kertaa kotona, vaan lähdimme iltapäivä- kävelylle satamaan, kun aurinko oli ilmestynyt esiin aamun tuiverruksen jälkeen. Kahvila Karirannassa on aina takuuvarmasti maistuvat leivonnaiset. Mies valitsi juustokakkutyyppisen rahkakakun palan vadelmakuorrutuksella, minä sorruin valtavan kokoiseen appelssiinisuklaakakkupalaan. Ihanan valuva sisus oli kyllä suussa sulavaa, mutta en sittenkään jaksanut koko palaa. Ja siitäkin huolimatta maha painoi kotimatkalla, kun tarvoimme tuulen kinostamien dyynien lomassa kotiin. Vesijärven jäällä oli myös varsin vaikuttavia lumikasoja, aivan kuin jää olisi ollut laineilla. Ja niinhän se olikin.

Ärsyttävän epätarkkaa sieniuutisointia

ESS julkaisi uutisen, joka todennäköisesti pohjaa johonkin tiedotteeseen. Pääsisältö on kertoa, että luonnonsienissä on Tshernobylin onnettomuuden jälkeen edelleen liikaa säteilyä täällä, mihin laskeuma osui pahimmin.

Uutinen kuitenkin herättää useampia kysymyksiä kuin mihin se yrittää vastata. Jos EU:lla on raja-arvot, millaisella sienten käytöllä ne ylittyvät? Uutinen kertoo vain, että sienten "oikealla" käsittelyllä eli liotuksella ja ryöppäyksellä säteilyä voidaan vähentää. Mutta nuo käsittelytavat eivät suinkaan ole oikeita käsittelytapoja kaikille sienilajeille ainakaan säilöntä- ja ruoanlaittomielessä. Miten mahtaa esimerkiksi kuivaaminen vaikuttaa?

En väheksy ympäristön myrkkyjä tai epäpuhtauksia enkä varsinkaan ydinsäteilyä, johon minä olen jopa yrittänyt vaikuttaa äänestämällä ydinvoimasta kieltäytyviä poliitikkoja. Mutta harmittaa, kun tällaisella uutisoinnilla lietsotaan vain pelkoja. Muistan yhden blogistin, joka säteilyn vuoksi ei ollut koskaan opettanut perheelleen luonnonsienten syöntiä. Tällä logiikalla voisi kieltäytyä monesta asiasta.

Nykyään osataan uutisissa Itämeren kalojen dioksiini- ja muista myrkkypitoisuuksista jo antaa jonkinlaisia syöntisuosituksia. Moni asiantuntija on myös muistuttanut, että raja-arvot taitavat ylittyä lähinnä vain ammattikalastajien perheissä. Kaikille muille (ehkä pikkulapsia tai raskaana olevia naisia lukuun ottamatta) kala-ateriat ovat usein se terveellisempi vaihtoehto. Myös sienissä on vaikka mitä terveyttä edistäviä vaikutuksia - mm. talvella kipeästi kaivattavaa d-vitamiinia -, joten kannattaisi keskittyä edistämään niiden käyttöä.

Minä pidän itseäni sen verran vakavana sienestyksen harrastajana, että haluaisin saada myös järkevää tietoa ympäristön vaikutuksesta sienten turvallisuuteen. Siitä pidän toki ihan itse huolta, etten kerää ja syö myrkyllisiä lajeja tai pilaantuneita yksilöitä.

Otetaan läheltä, mitä on

Olen lähiruoan kannattaja, mutta en kovin fanaattinen sellainen. Kalaa ostaessani tosin pyrin valitsemaan ensisijaisesti kotimaista ja kestävästi kalastettua, mutta erityisen tyytyväinen olen saadessani Vesijärven tai Päijänteen kalaa.

Tänä viikonloppuna oli erikoisen hyvä tilanne, sillä saimme hauen lahjaksi. Tai itse asiassa anoppi sai niitä kaksi naapuriltaan Hollolassa, mutta ei olisi itse mitenkään selvinnyt molemmista. Kiitin kauniisti ja ryhdyin etsimään haukimurekkeen ohjetta. Valitsin summanmutikassa tämän Helsingin Sanomien ohjeen, josta sitten tulikin ihan erinomainen lopputulos maun puolesta. Tosin en saanut mureketta ehjänä ulos vuoasta, joten ruokalajista ei ole kuvaa. Makuun ulkomuodolla ei onneksi - ainakaan uskoakseni - ollut mitään merkitystä.

Muutenkin nautimme erittäin paikallisista aineista valmistettuja ruokia. Käyn säännöllisesti Lahden kauppatorilla hakemassa juureksia tutulta viljelijältä, jonka lanttu ja porkkanat päätyivät lastuiksi uuniin (maustetaan pippurilla ja suolalla ja inspiraation mukaan vaikkapa chilillä, päälle pirskotellaan öljyä, paistetaan 15-20 minuuttia n. 225 asteessa). Mies suostui lisäksi eilen kuorimaan ison kattilallisen perunoita, koska lupasin tänään leipoa ihania vatruskoita. Aika monessa ohjeessa - kuten tuossa linkissäkin - vatruskat täytetään riisillä, minä sekoitan riisin suoraan perunataikinaan ja paistan rieskan näköisiä (ks. kuva). Erittäin hyviä ovat näinkin!

Kuten aiemmin sanoin, en ole lähiruoassa fanaattinen, joten voin joskus käyttää riisiä. Mutta kun kerran olin keittänyt ison annoksen puuroriisiä, päätin käyttää sitä myös jälkiruokaan. Sekoitin riisin sekaan kermaa, rahkaa, sokeria ja vaniljasokeria, jolloin syntyi hieman jouluista Victorian kiisseliä muistuttava seos. Sitten keitin pakastimessa olleista punaisista viinimarjoista kiisselin, jonka kumosin valkoisen kerroksen päälle. Tuli edullinen ja todella raikas jälkiruoka, jota jäi vielä huomiseksikin.

Sieniä meillä oli tietenkin pöydässä molempina viikonlopun päivinä monessa muodossa. Kuvan etikkaan säilötyt kangasrouskut ovat edelleen valtavan hyviä, vaikka ne on säilötty jo syys-lokakuussa. Lauantaina tein perunoiden ja haukimurekkeen oheen kastikkeen suppilovahveroista. Tälle päivälle valmistin haaparouskuista sienisalaatin, johon laitoin sipulin ohella hieman hapanta omenaa pilkottuna, pari aurinkokuivattua tomaattia silputtuna ja vatkattua kermaa.

On muuten yksi ruoka-aine, jossa en pysty suosimaan lähellä tuotettua. Erittäin terveellisenä pidetyn kotimaisen rypsiöljyn sijasta käytän kylmäpuristettua oliiviöljyä, joko italialaista tai kreikkalaista. Syynä ovat sekä maku että vatsani. Epäilen, että olen allerginen rypsille, koska sekä kukkivien peltojen että itse öljyn haju jo tekee pahaa. Muutaman kerran on vatsakin mennyt niin pahasti sekaisin, että joudun olemaan ravintolassakin aina vähän varuillani. Tuskin kukaan kuitenkaan kaipaa tarkempaa selostusta.

Pakkashiihdon varustelua

Olen pitänyt hiihto- päivien pakkas- rajana -15:ttä astetta, joten eilen tosissani epäröin, kun mittari näytti aamulla toisessa ikkunassa -14.7 ja toisessa -15,5. Lauantaina on kuitenkin paremmin aikaa hiihtää kuin arkena, joten uskaltauduin miehen mukaan Tapanilan hiihtomajalle. Ja siellä sitten mittari näytti tasan -15.

Ihan aluksi pahimmalta tuntui hengittäminen, sillä lähdin hiihtämään viitosen lenkkiä, jossa on aika jyrkkiä nousuja parin ensimmäisen kilometrin matkalla. Pakkasen hengittäminen suoraan huohottavaan suuhun ei houkuttanut, joten laitoin rosvotyylisesti huivin suun eteen. Huivin sisällä taas tuntui happi loppuvan. Vähitellen kuitenkin muodostui sopiva suoja, kun kastunut ohut huivi jäätyi kuperaksi koppuraksi suun eteen.

Pakkaspukeutuminen vaatii monia kerroksia paikkoihin, jotka yleensä palelevat. Onnekseni en ole yhtä arka sormistani kuin puoliso, joten selviän yleensä ihan pelkillä hyvillä hiihtohanskoilla. Eilen olin kuitenkin varautunut neulotuilla sormikkailla ja nahkarukkasilla, joissa tuli jopa vähän kuuma. Monoihin mahtuu yksi villapohjainen urheilusukka, mihin on pakko luottaa säässä kuin säässä, sillä liian ahtaassa varpaat palelevat. Eilisellä vajaan tunnin lenkillä alkoi varpaita kipristellä vasta loppupuolella, kun pysähdyin hetkeksi ihastelemaan auringonnousun punaa, joka ensin vilkkui puiden välistä, vähän ajan kuluttua jo puiden latvoissa.

Hiihto on niin kokonaisvaltaista liikuntaa, että se lämmittää kropan tosi nopeasti. Eilen sain pienen varoituksen siitä, että tuntuva lämpö voi myös pettää. Olin suojannut pakarat ja reidet kuorihousujen lisäksi peräti kaksilla hiihtoalustrikoilla, mutta silti riisuessa huomasin joidenkin kohtien olevan ihan jääkylmiä. Muutaman tunnin iho kihelmöi ja punotti kotona, mutta onneksi taisin sentään välttyä todellisilta paleltumilta. Täytyy ilmeisesti etsiä jostain vielä yhdet villahousut, jos aion jatkossa urheilla samanlaisissa olosuhteissa. Tänä aamuna jätimme ihan suosiolla ulkoilun väliin, kun mittari näytti -17,4:ää.

Merkinnän kuvat on otettu matkapuhelimen kameralla, jonka optiikka etenkin yläkuvassa oli huurussa. Toisaalta kuva näyttää todenmukaisesti sen maiseman, joka avautuu jäätyneiden silmänripsien takaa, ilman silmälaseja.