Muistin hengittää

Viikonloppuseminaarit pitäisi laissa kieltää, ainakin sellaisina päivinä kuin eilen. Kuuden tunnin aikana ehdin keksiä ainakin tusinan askareita, jotka odottivat maalla. Kun puoli viiden aikaan iltapäivällä vihdoin kurvasin maalaiskotimme pihaan, oli jäljellä enää yksi mahdollisuus. Vein nopeasti ruuat sisälle ja lähdin koirien kanssa kiertämään hitaasti pihaa. Vedin sisään iltapäivän viimeisiä aurinkoisia hetkiä ja lämmintä syystuulta. Ja hengitin.

Harakat yrittivät kovaäänisesti ajaa pois pihasta paria närheä. Keltaiset haavat pitivät omaa havinaansa tuulessa. Ruukkutomaatit olivat innostuneet tekemään vielä uusia hedelmiä, jotka tuskin enää ehtivät punastua edes tontin kuumimmalla seinustalla. Nurmikko oli lähes kokonaan keltaisten koivunlehtien, ruskeaksi muuttuneiden haavanleihtien ja tummien ja käpristyneiden pihlajanlehtien peitossa. Vaan eipä tullut mieleenkään ottaa esille sen paremmin haravaa kuin ruohonleikkuria.

Sen verran annoin hommille periksi, että keräsin maasta korillisen omenoita, vain kauneimmat ja terveimmät. Pimeän tultua porailin ja leikkelin niistä omenarenkaita, jotka asettelin ritilälle kuivumaan. Lopun iltaa lueskelin lehteä ja kuuntelin radiota viinilasi kädessä. Onneksi salama rikkoi kakkoskotimme television jo vuosi sitten.

Tänään oli taas sosiaalista ohjelmaa, mutta paljon eilistä mieluisampaa, ystävän tohtorinväitöksen jälkeiset juhlat. Jopa automatka ensin Hollolasta Lahteen ja sieltä Kuusankoskelle ja takaisin meni kivuttomasti, sen verran kaunis syksyinen maisema on nyt tarjolla myös auton ikkunan lävitse. Illalla rentouduin vielä syvävenyttelyssä - ja muistin hengittää. Ehkä sen työviikon taas jaksaa.