Pataleipää savipadassa

Viime viikkoina olen puurtanut kasaan niin monta isoa projektia, ettei ruoanlaittokaan ole maistunut. Sitten yksi nettituttu vinkkasi Facebook-ryhmässä pataleivästä, joka on ollut jonkinlainen ruokailmiö jo jonkin aikaa. Hommassa on kaksi pääkohtaa: taikina sekoitetaan ja laitetaan nousemaan puoli vuorokautta ennen leipomista ja leipä paistetaan kannellisessa (rauta)padassa kuumassa uunissa.

En omista rautapataa, joten en heti reagoinut. Vaan kohta huomasin etsiväni resepteistä tietoa, voiko moisen ihmeleivän tehdä savipadassa. Ja voihan sen, kunhan liottaa pataa ensin vedessä (mikä pitää tehdä myös muussa ruoanlaitossa), jotta se ei halkea.

Se tosin vähän epäilytti, että pataa pitää lämittää ensin tyhjänä kuumassa uunissa puoli tuntia. Päätin kuitenkin uskaltaa kokeilla, koska rehellisesti sanottuna patani on ollut käyttämättömänä varmaan parikymmentä vuotta. Pelastin sen syksyllä mukaan myyntiin menneestä maalaisasunnostamme.

Tein lopulta pataleivän tämän reseptin mukaan. Rakenteeltaan se onnistui lähes täydellisesti, leipään tuli luvattu rapea kuori, ja sisus oli samaan aikaan tiivis ja kuohkea.

Pieni osa leivän pohjasta tarttui kuitenkin kiinni pataan, joten irrotettaessa pohjaan tuli parin neliösentin kolo. Epäilen asian johtuneen siitä, että pata oli uunissa ehkä hieman liian korkella tasolla. Ensi kerralla siis paistan leivän alempana, jotta myös alapuoli kypsyy. Sekin saattoi vaikuttaa, että savipajan keskellä on kohouma.

Makua jännitin vielä enemmän, koska ainekset ovat varsin yksinkertaiset: vesi, vehnäjauho, suola ja hiiva. Makutuomarina ollut leipähifisti-mieheni maistoi ensin ja antoi kiitosta. Minä olisin ehkä kaivannut jotain pientä piristystä makuun pelkän suolan lisäksi. Suolaa on muuten reseptissä aika paljon, joten sitäkin vähennän ensin kerralla.

Jos ja kun leivon leipää seuraavan kerran, lisään sinne jotain siemeniä, yrttejä, kuivattuja sieniä tai muuta vastaavaa. Pitää vain kokeilla, miten ne vaikuttavat rakenteeseen.

Ravintolapäivä omalle väelle

Heräsin taas kerran vähän turhan myöhään Ravintolapäivään - siis siihen, että olisi voinut käydä syömässä jossain ulkona. Mutta ei se mitään, pidimme omaa ravintolapäivää syöttämällä tyttäret puolisoineen täyteen blinejä ja hyviä lisukkeita. Meitä oli pöydässä kuusi henkeä ja pöydän alla pari koiraa, jotka saivat paljon ihanaa nuoltavaa sekä ennen että jälkeen ruokailun.

Paistamme aina tattariblinejä paketin ohjeen mukaan. Jauhoina käytämme vain tattarijauhoja, kuohkeus tulee hiivasta ja vatkatusta valkuaisesta. Paistamme kolmella valurautapannulla, mikä vielä toimii kuuden hengen porukan kanssa.

Idea on siis se, että ruokailija odottaa vastapaistettua bliniä. Mies on meillä paistomestari, mutta tänään myös minä häärin pannun kanssa osan aikaa.

Lisukkeina tarjosimme muikun- ja kirjolohenmätiä, sipulia, smetanaa, suolakurkkua ja mustatorvisienellä maustettua juoksevaa hunajaa, graavilohta, savukalatahnaa, munakoisotahnaa, sienisalaattia, etikkasieniä ja tomaatti-fetasalaattia. Aika hienoja makuyhdistelmiä!

Jälkiruoaksi minä olin leiponut ruiskuorisen mustikkakukon ja vanhempi tytär toi sitruunanmakuisen juustokakun. Viimeistään jälkiruokavaiheessa tuli ähky olo.

Onneksi pääsin tänään aamullakin hiihtämään, joten edes osa ihanan lounaan kaloreista kului ennalta. Nyt on kyllä ihanan raukea olo ja tekisi mieli uuvahtaa päiväunille.

Väsyyhän sitä, kun koira ensin herättää kuudelta, itse lähtee hiihtämään kahdeksalta, syö pikkuisen liikaa ja ottaa pari lasia viiniä. Tällainen on oikea sunnuntai!

Ylös, alas, maaliin!

Enpä muista, milloin olisin aloittanut hiihtokauden vasta helmikuussa. Olin siis tänään ensi kertaa ladulla sitten viime kevättalven. Ihan pelkästään ei voi syyttää kurjia säitä ja lumenpuutetta, mutta ei täällä Lahden korkeudella ole aivan valtavasti ollut vaihtoehtoja päästä hiihtämään. Hyvä kuitenkin, ettei koko talvi jää väliin!

Lahden Urheilukeskuksessa on tänä viikonloppuna nuorten SM-kisat, joten sinne ei ollut asiaa. Ajoimme Hollolan Heinsuolle, jossa mies oli käynyt pari kertaa tsekkaamassa latutilanteen. Vielä päättyneellä viikolla keskuksessa tarjolla oli vain lyhennetyt ladut, jotka perinteisesti kiertävät varsin jyrkkien suppien kautta.

Oli siis vain lähdettävä kapuamaan ja laskemaan ja kapuamaan ja laskemaan. Paitsi että yhden kierroksen jälkeen huomasin muutaman hiihtäjän kääntyvän sittenkin sille 2,5 kilometrin kuntoladulle, jota yleensä hiihdän. Onneksi uskalsin kääntyä ja kurkistaa, sillä ilmeisesti latukone oli käynyt juuri ennen viikonloppua!

Koko Heinsuon alue on rakennettu suppaiseen ja sitä kautta mäkiseen maastoon, mutta tutulla reitillä sentään osasin ja jaksoin hiihtää jokseenkin rennosti. Suorastaan ilahduin siitä, ettei kunto tai tekniikka ollut ihan hukassa pitkän tauon jälkeen. Ensimmäisen räpistelykierroksen jälkeen jaksoin hyvin vielä kiertää tuon 2,5 kilometriä kolmasti.

No, myönnettäköön, että näillä harjoituskilometreillä meno on vielä kovin varovaista, etenkin alamäissä. Sukset luistivat puolison voitelun jäljiltä upeasti, mutta vähänpä luistosta on hyötyä, jos laskijaa pelottaa. Siinä mielessä vauhti oli juuri sopiva, että hiihtämisen jäljiltä oli aivan uskomattoman hyvä olo.

Huomenna uudestaan!

Kreetalaista ruokaa ja luistelua luonnonjäällä

Osallistuin eilen jo toista kertaa kreetalaisen ruoan kurssille. Ruokalajit olivat aika lailla samat kuin viime maaliskuussa, mutta tällä kertaa valitsin urakakseni artisokka-lammaspadan. Se ei hautunut ihan tarpeeksi, mutta muuten maku oli hyvä. Mukaani pyytämäni alan ammattilainen, miniä, valmisti okraa tomaattikastikkeessa ja sai aikaan hyvin onnistuneen kasvisruoan.

Edellisen vuoden kokemuksella osasin ottaa mukaan muutaman muovirasian, johon keräsin yli jääneistä ruokalajeista rääppiäisaterian tälle päivälle: lammaspadan ja okran lisäksi tsatsikia, favaa, kikherneitä, viinilehtikääryleitä, kreikkalaista salaattia ja perunaviipaleilla päällystettyä leipää. Se oli muuten yllättävän hyvää, suorastaan herkullista!

Talviset ulkoilut ovat jääneet minulta tänä vuonna todella vähiin, osittain säiden ja osittain omien kiireiden/laiskuuden vuoksi. Tänä aamuna olin jo melkein päättänyt, että yritän lähteä uimahalliin, kun mies kehotti kuitenkin tsekkaamaan Lahden satamasta Mukkulaan avatun luisteluväylän. Olin aika skeptinen, sillä mittarissa oli +2.

Mies oli kuitenkin oikeassa, sillä hieman sulanut väylä oli hienossa kunnossa. Harvoin saa luistella niin liukkaalla jäällä kuin paikoitellen tänä aamuna pystyi. Iso osa epätasaisuuksistakin oli sulanut.

Ensin kaksi kilometriä satamasta Mukkulaan myötätuulessa, sitten sama matka vastatuuleen sauvoilla työntäen takaisin. Luistelin edestakaisin kolme kertaa, ja joka kerta vastatuuli oli vähän kovempi. Oikein hyvältä tuntui viimeisellä kerralla päästä rantaan, tunsi tehneensä töitä.

Kun olin lähdössä pois noin klo 11, satamaan valui koko ajan lisää porukkaa, aika paljon etenkin lapsiperheitä. Toivotaan, että jää pysyy jatkossakin kunnossa ja turvallisena. Jos pluskelit ja sateet jatkuvat ennusteiden mukaan koko viikon, voi jo loppuviikosta olla vähän heikkoa.

Sitä ihmettelen, miksi kävelijöiden pitää lampsia jo hieman sulan pinnan päällä ja tehdä kengänjälkiä juuri sille auratulle väylälle. Jäällä on nyt niin vähän lunta, että luulisi kävelyn onnistuvan missä tahansa, vieläpä paremmin kuin siinä superliukkaalla radalla.

Pieneen videopätkään kuvasin tuntematonta luistelijakollegaa. Halusin saada mukaan vähän luistinten purevaa ääntä ja tuulen huminaa. Tuulen humina tallentui paremmin kuin luistinten rutina.