Kävimme aamu- päivällä hiihtä- mässä Vierumäen urheilu- opiston laduilla. Väylä oli upeassa kunnossa, kiitos eilisen lumisateen ja erittäin hyvän huollon. Omien suksien luisto ei ollut ihan huippua, mutta nautin kuitenkin hiihdosta lähes tuulettomassa pikkupakkasessa. Kunnes.Koko sen ajan, kun olen aikuisena hiihtänyt, olen ihmetellyt tiettyä miestyyppiä ladulla. Sen edustajat antavat muka hyvää hyvyyttään erinomaisia neuvojaan naiselle, jonka ohi suhahtavat tai jonka kohtaavat levähdyspaikalla. "Sinulla on aika pitkät sukset luisteluun.""Voisit yrittää vähän pidempiä liukuja.""Ylämäkitekniikkaasi pitäisi kyllä parantaa."
Neuvot kuulostavat ehkä asiallisilta ja saattavat olla oikeitakin. Pointti ei kuitenkaan ole siinä. Minä en ole pyytänyt näiltä miehiltä arvioita siitä, miltä näytän tai miten suoriudun hiihtäjänä, naisena, keski-ikäisenä akkana tai minään muunakaan. Jos haluan valmennusta, pyydän sitä joltain sellaiselta henkilöltä, joka tuntee mahdolliset kykyni ja rajoitukseni. Jos haluan neuvoja välineissä, kysyn taas luottamiltani asiantuntijoilta.
Kuvaavaa on, että kaikki neuvojaan tarjonneet ovat olleet miehiä. Kukaan heistä ei lyhyen kohtaamisen perusteella ole ollut kilpahiihtotasoa, joten itseluottamuksen on pitänyt kummuta jostain muualta. En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että miehinä he kuvittelevat saavansa jakaa omasta mielestään oikeita neuvojaan ihan kenelle tahansa.
Oma miespuolinen puoliso - joka hiihtelee lenkeillämme omaa kovaa vauhtiaan - on muutaman kerran arvellut, että lähestyminen on ollut tökerö iskuyritys. Ihan hauska arvaus, mutta siitä ei taatusti ollut kyse ainakaan tänään. Minua neuvonut tuntematon oli noin 35-vuotias eli yli 15 vuotta minua nuorempi. Hän katsoi asiakseen antaa neuvonsa kahteen kertaan, kun en ensimmäisellä kerralla ymmärtänyt olla kiitollinen ja vastata hänelle jotain. Toisella kerralla sanoin "joo", kun en muutakaan siihen hätään keksinyt.
Aika usein näen laduilla lapsia ja nuoria, joista osa selviytyy hiihtoharjoituksistaan todella upeasti, osalla on enemmän yritystä kuin taitoa. Joskus tekisi mieli kommentoida jotain ystävällistä, mutta jätän senkin tekemättä. Omasta lapsuudestani muistan, miten harmittaa kuulla joitain muka kannustavia sanoja juuri, kun kömpii kaatumisen jälkeen ylös naama lumessa. "Hyvin menee!" kuulostaa lähinnä pilkanteolta sellaisessa tilanteessa.
En ollenkaan väitä, etteikö ladulla tai lenkkipolulla saisi keskustella ja tutustuakin. Kanssaihmisten kykyjen arvioinnin voisi kuitenkin unohtaa. Aina voi keskustella säästä, kelistä, latujen kunnosta tai vaikkapa kysyä suoraan, jos haluaa lähteä mielenkiintoisen daamin tai herran kanssa kahville.
Huom! Kuvien henkilöt eivät liity juttuun, vaikka sattuivatkin hiihtämään Vierumäellä kanssani samaan aikaan.
4 kommenttia:
Aargh! Tuossa on (vain yksi) syy siihen, etten näyttäydy tosihiihtäjien laduilla. Joillakin toisilla elämänalueilla (kuten vaikkapa kirjakaupassa) tapaa silloin tällöin myös naispuolisia kaikentietäjiä.
Kirjoitit asiasta, johon olen myös törmännyt, kaiken maailman neuvojiin!!
Tuo miesmäinen neuvominen pistää minut aivan kiehuvan vihaiseksi.
Olen nuorena Turun saaristossa kalastellut pienen ikäni. Asuin kaikki kesät ja joka viikonloppu mökillämme, ainoana naispuolisena kalastajana mieskonkareiden kanssa. Nykyään kun menen oman perheeni kanssa kalaan tähän Espoon edustalle. Otan virvelin käteen, heti joku äijä jostain kalliolta neuvomassa. Tokasen ylpeänä kuule olen kokeneempi kalan pyytäjä kuin herra ikäänsä.
Tuulikki: ei kannata tuon takia kuitenkaan olla menemättä ladulle. Pikemminkin meidän naisten pitäisi kehittää vakiovastauksia, jotka sitten laukaisisimme takaisin. Eilen taas harmittelin, miksen lyönyt suksia poikittain takaa huutelevan herran eteen ja kysynyt, "pyysinkö sinulta valmennusta?" Mutta kiltin tytön syndrooma (ja hitaus) vaivaa aina vain.
Maiju: hienoa, että olet saanut sanottua takaisin äijäneuvojille!
Minähän olen nyt tänä talvena ollut suksilla ensimmäistä kertaa noin viiteentoista vuoteen. En ole vielä saanut neuvoja muuta kuin omalta puolisoltani, mutta ehdin jo ahdistua kahdella hiihtokerralla paikallisen hiitomajan maastoissa. Jo pelkkä se hiihtotrikoisten, ohisuihkivien kanssahiihtäjien näkeminen alkoi ahdistaa. Saati sitten jos joku vielä alkaisi neuvoa.
Pitänee ensi talven varalle suunnitella muutama naseva vakiovastaus sen varalle, että joku tulee ohjeitaan jakamaan.
Lähetä kommentti