Toipilasruokaa luonnosta

Niin paljon kuin luonnosta saankin voimaa, joskus sekään ei auta. Viikko sitten olin Ahvenanmaalla seminaarissa, jonka pitopaikka Käringsundissa oli kuin unelma: hiekkarantainen poukama katajien maustaman lehtimetsän keskellä. Kasveja ja eläimiä juuri niin runsaasti kuin keväällä voi odottaa; kollega kertoi nähneensä aamulenkillä peuranvasan. Minäkin otin muutaman kuvan (yläkuvan villit ruohosipulit rantakallion halkeamassa) myös maisemasta, mutta muuten en siitä juuri saanut irti mitään. En jaksanut lenkkeillä tai saunoa, päätä särki välillä lähes kestämättömästi ja iho alkoi kukkia. Vasta kotona selvisi, miksi olo oli niin turta. Olin jo ennen viikonloppua saanut viruksen, jonka seurauksia on nyt kärsitty koko viikko. Kolmen reseptilääkkeen lisäksi sain lääkäriltä tiukan määräyksen levätä stressiä pois.

Ensimmäisinä päivinä nukuin ja murjotin sisäänpäin, eilen jaksoin jo lähteä maalle katsomaan kesän edistymistä. Sain melkein paniikkikohtauksen, kun tajusin, mitä taas on muutamassa päivässä mennyt ohi. Kesäkukista iso osa on jo kukkinut ja nurmikko olisi vaatinut leikkaamista. Päätin kuitenkin tarttua kaikkein akuuteimpaan tilanteeseen ja ryhdyin keräämään nokkosia, jotka kohta olisivat kukkineet ja muuttuneet puiseviksi. Raparperit olivat jo päässeet pahasti kukkimaan, samoin ruohosipulit. Molemmissa pehkoissa oli kuitenkin riittävästi myös kerättävää. Kun palasin kotiin, minulla oli korillinen raparperinvarsia, pussillinen ruohosipulia ja pari valmiiksi ryöpättyä rasiallista nokkosta.

Nokkosia käytin tänä aamuna sämpylöiden mausteena ja ruohosipulia silppusin tomaattisalaatin sekä uusista punajuurista (torilta) tehdyn muhennoksen päälle. Makuja ja värejä täydensi vielä aiemmin tekemäni porkkanahillo. Vihreän, punaisen ja keltaisen ravinnon voimalla alan ehkä vähitellen toipua. Raparperinvarret odottavat jääkaapissa, mutta eihän niiden käytöllä ihan hirveä kiire ole. Huomennakin ehtii.