Sesongista toiseen

Kun olin eilen ravintolassa syömässä päivällistä ystävän kanssa, saimme kuulla että vuodenvaihteen jälkeen alkavat heti bliniviikot. Samaa oli pohtinut myös mies, joka halusi tänään kaupassa ostaa uudenvuodenpäivälle bliniaterian perustarpeet tattarijauhoista mätiin. Eli huomenna ei siis aloiteta härkäviikkoja tai kevyttä uutta vuotta vaan nautitaan talven herkuista: valurautapannussa voissa paistetuista blineistä smetanan, sipulin, kahden erilaisen mädin, savukalatahnan, etikkasienien ja rosollin kanssa. Rosolli muistuttaa vielä joulusta, mutta saa nyt kelvata sesonkien taitteessa suolakurkkujen ja sienisalaatin puutteessa. Meillä on jäljellä suolasieniä enää vain kahta salaattia varten, joten säästelen niitä seuraavaa bliniateriaa varten. Niitä tulee vielä monta, mikäli miestä yhtään tunnen.

Osa ystävistäni pitää blinien paistamista salatieteenä, joka onnistuu vain vuosikausien harjoittelun jälkeen. Olen minäkin törmännyt - jopa hyvissä ravintoloissa - vähemmän onnistuneihin lettuihin, ihmeekseni. Oma reseptimme on ihan suoraan tattarijauhopaketin kannesta ja tuottaa sopivan happamia, paksuja ja rapeita yksilöitä, ei toki joka kerralla ihan samanlaisia. Luulen, että salaisuus piilee oikeassa valurautapannussa, jollaisen kyllä saa käsittääkseni melkein mistä tahansa tavaratalosta. Meillä niitä on kaksi, jotta jokainen syöjä saa blininsä kuumana suoraan pannusta lautaselle. Jonkun siis pitää olla keittiössä paistamassa - meillä vuoro vaihtuu. Vain ensimmäisistä vastaa kokenein, sen verran valurautapannut yleensä vaativat herättelyä eli oikean rasvamäärän ja lämpötilan löytämistä.

Huomisen pyhäpäivän mässäilyn jälkeen olen kyllä ihan valmis pitämään paljon viime aikoja useammin myös niukkoja päiviä. Itse asiassa meillä on jo välipäivinä syöty pelkkää puuroa tai tähteitä (paistettuja perunoita jouluaterioilta jääneiden salaattien lisukkeena). Kinkkuahan meillä ei ole tarjottu, joten ei ole tuskaa sen ujuttamisessa tuleviin ruokiin. Viimeinen lanttulaatikko loppui tänään, ja graavilohet älysin pakata pakastimeen niin pieninä annoksina, että sen viimeisen paketin voi syödä joskus lähiviikkoina sieltä pois.

Jotain rajaa sentään voisi olla sesongista toiseen siirtyessä. Tänään näin ruokaosastolla Runebergin torttuja, jotka eivät kyllä vielä yhtään houkutelleet.

Ja kaikkein eniten toivon, että nyt kolmatta päivää jylläävä flunssa menisi pian ohi. Pakkaspäivät suorastaan vaativat ulos liikkumaan. 28.12. anoppilassa Vesijärven jää näytti hurmaavan houkuttelevalta, mutta oli sukulaisten mittausten mukaan vasta 2-4,5 senttiä vahvaa. Ihan yhtäjaksoisia pakkasia ei sen jälkeen ole ollut, mutta luultavasti jää kestäisi viimeistään vuodenvaihteen pakkasten jälkeen ihmistä ja retkiluistimia - jos lumisade ei ehdi sitä ensin pilata.

Rauhallista ja ... hauskaa

Meidän jouluperinteemme mullistuivat neljä vuotta sitten, kun läheisiä ihmisiä menehtyi Aasian hyökyaallossa. Sen jälkeen tytär ja minä olemme aina kyetessämme käyneet haudoilla juuri Tapaninpäivänä. Enää menetys ei ahdista, mutta pysyy kyllä mielessä koko muistopäivän ajan. Hautausmaalle kävely - viitisen kilometriä edestakaisin - on hyvä tapa käydä tuntemuksia läpi. Tänä aamuna olimme liikkeellä jo hämärässä, jolloin hautausmaa kynttilöineen oli tietenkin kauneimmillaan. Yllättävän moni kynttilä paloi, eli todennäköisesti muutkin käyvät haudoilla myös muulloin kuin aaton suuressa ruuhkassa.

Muutenkin joulumme on sujunut erittäin rauhallisesti. Joitain tyttärien ystäviä on käväissyt, mutta sukulaisissa käymme vasta sunnuntaina. Kyläily ei olisi edes maistunut, sillä osa perheestä on flunssassa. Siitä olen tietenkin iloinen, että molemmat tyttäret ovat nyt istuneet kanssamme ruokapöydässä jo kolme päivää peräkkäin. On huomattavasti mukavampi kattaa ne sen seitsemän kippoa esille neljän kuin kahden ihmisen takia kerta toisensa jälkeen. Onneksi osa lajeista on jo loppu, eilen pääsimme eroon katkarapusalaatista ja graavilohesta, tänään söimme melkein loppuun Waldorfin salaatin. Siitä tuli muuten todella onnistunutta oheisella reseptillä: n. 200 g juuriselleriä, yksi iso omena, 170 g cashew-pähkinöitä, kastike sekoitettuna majoneesista ja kermasta. Selleri pilkotaan tikuiksi ja ryöpätään sen verran, että selleri pehmenee mutta säilyy purtavan tuntuisena. Loput ainekset pilkotaan, sekoitetaan kastikkeen kanssa ja maustetaan tarvittaessa pippurilla.

Tyttärillä on myös erinomainen huumorintaju, josta kertoo aattoillan yllätysohjelma, Tiernapojat. Nuoret naiset esittivät Herodeksen ja Knihtin osat, Murjaanien kuninkaaksi oli pestattu musta mopsimme ja Tähtipojaksi mäyräkoiramme. Hieno esitys, josta kaikki neljä tuntuivat nauttivan yhtä paljon kuin me katsojat. Vahinko, etten tajunnut ottaa hommaa videolle, sillä se todellakin oli yllätys. (Huomatkaa Murjaanien kuninkaan kruunu ja Tähtipojan tähti!)

Jos ei jouluna olis lunta...ei ehkä liukasteltaisi

Yöllä on satanut lunta, sen verran ainakin, että kohta alkavalla kuusenhakureissulla pitää olla auton kanssa varovainen. Ensin nimittäin ajetaan parinkymmenen kilometrin päähän maalle, josssa pari viikkoa sitten liukastelin kotimäessäni penkkaan ja renkaan puhki. Mutta eipä kai sitä pidä antaa pelolle valtaa, muutenhan talviajot jäävät kokonaan. Autoilen nykyään kovin vähän, sillä olen keskusta-asukkaana skarpannut vielä entistä enemmän sen kanssa, että kantakaupungissa kuljetaan jalan tai pyörällä. Mutta vanhasta ajotaidosta silti kannattaa pitää kiinnni, ettei tarvittaessa ole avuton.

Eilen lumi oli arvossaan, kun lähdimme miehen kanssa hakemaan sitä suksien alle Vierumäelle: latumaksu on kahdeksan euroa hengeltä (maksetaan silloin, kun luonnonlumi ei riitä latujen tekoon). Mielelläni maksoin, sillä hiihtokauden avaus tuntui aika juhlavalta. Mies on hiihtänyt jo monta kertaa ja kertoi, että latu oli huonommassa kunnossa kuin hän on tällä kaudella kertaakaan kokenut, mutta ei se pahemmin haitannut. Ensimmäinen kerta on joka tapauksessa tekniikan muistelemista, suomeksi sanottuna rämpimistä. Ehdin kolmessa vartissa kiertää seitsemän kertaa 1,2 kilometrin pätkän, siis reilut kahdeksan kilometriä (euro per kilsa) ja nautin kyllä joka metristä. Ulkoliikunnoissa hengittäminen on aina parasta, tuntuu ettei ilma lopu ollenkaan. Maisema tosin oli aika lohduton - ja muita hiihtäjiä vain latuvahti ja pari myöhemmin tullutta tosiharrastajaa. Illan tanssitunnin kannalta hiihto tosin oli aika tuhoisaa: ei jalka tahtonut millään nousta enää erikoisrankoissa harjoituksissa, joilla opettajamme halusi ilmeisesti treenata meitä tulevia syömispäiviä varten...

Mukaan vielä vähän tunnelmallisempi kuva, otettu eilen aamulla Sibeliustalon vuosittaisella joulupuurolla. Urkuri Erkki Krohn soitti tuttuja joululauluja uruilla, mikä kyllä kuulosti oikein hyvältä. Ei tullut ikävä radion tai marketien tarjoamaa perusmusiikkimössöä. Kaupoissa (kirjakauppaa lukuun ottamatta) tosin yritän asioida joulukuussa mahdollisimman vähän. Mutta siitä ehkä lisää vielä seuraavissa postauksissa, kun mietin jouluruokien valmistamista.

Valokuvatorstai: Lämpö

Järjestimme tiistaina glögijuhlat, joiden pöytäkoristeen kehitin tarjottimesta ja kuusenkynttilöistä. Asetelma oli lämmin mutta kuitenkin paloturvallinen, tunnelma juhlissa erittäin lämmin.

Kuva on vastaus Valokuvatorstain haasteeseen Lämpö.

Valokuvatorstai: Tekstikatkelma

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on tekstikatkelma:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

(Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula). )

Piparikirjaa tekemässä tyttäreni, joka on perheen piparkakkutaiteilija ja opintojen ohessa töissä kirjakaupassa. Syntymässä on joululahja kirjakauppiaalle...

Puolijuhlavaa

Olemme miehen kanssa vähän huonoja virallisten juhlien viettäjiä, mutta aina voi toki syödä hyvin. Etenkin kun tänään saimme kotiin molemmat tyttäret, joiden perinne on ihan sama kuin kahdella miljoonalla muullakin suomalaisella: katsella linnan juhlia.

(Kummallakaan ei ole opiskeluasunnossaan omaa televisiota, joten vanhempien koti on hyvä vaihtoehto. Tosin luulen kodin houkutelleen myös siksi, että tällaiset pyhät ovat helposti aika ikäviä yksin. Ja äidin luona tietysti säästyy kokkaamiselta.)

Mutta takaisin ruokaan. En ole viime kuukausina ollut kovinkaan innovatiivinen, joten pöydässä oli niitä tavallisia syyskauden herkkuja: uunissa paistettuja juureslastuja (lanttua, punajuurta, palsternakkaa), siikli-perunoita, sienisalaattia, tarjouksessa ollutta kirjolohta paistettuna mustien torvisienten kanssa sekä tomaatti-fetasalaattia. Kala on sopiva kompromissiruoka porukalle, jossa on sekä lihansyöjiä, kalanrakastajia että lähes vegetaristeja. Nuorempi tytär syö joskus kalaa vitamiinien ja sosiaalisen seurustelun nimissä.

Mutta jälleen kerran tämä "perusateria" oli tosi onnistunut! Kyse on kuitenkin omin käsin alusta asti valmistetusta ateriasta. Ja kun osa raaka-aineistakin (sienet) on itse kerättyjä tai lähiruokaa (torilta ostetut juurekset), vaikuttaa sekin makuun. Tarjouskirjolohi ei ehkä ole ekologisin valinta mutta oli eilisen viime hetken kaupparetken pelastus.

Emme tosiaan ole kovin hyviä juhlapyhien vahtijoita, sillä Alkostakin myöhästyimme, kun en tajunnut itsenäisyyspäivän olevan niitä pyhiä, jotka vaikuttavat aukioloihin jo aattona. Se ei ole mikään katastrofi, sillä kaupasta olisi hankittu yksi keskitason valkoviinipullo neljälle hengelle. Erittäin hyvin lounaasta selvittiin myös kahden olutpullon ja kivennäisveden voimin. Ja ilta kuluu varmasti hyvin alkoholitonta glögiä siemaillessa.

Jouluikkunalla punaista ja valkoista

Joulukukkieni aikataulu on taas pielessä, jos kuvittelen katselevani komeita amarylliksiä aattoillan pöydässä. Tämän vuoden ritarinkukat tuntuvat auenneen harvinaisen nopeassa tahdissa, mutta haittaako tuo. Punainen väri ikkunalla saa edes hetkeksi katseen pois ikuisen tuntuisesta sateesta. Toisella puolella asuntoa on tosin kypsymässä kokeilu, yritys saada viimevuotinen joulukukan sipuli uuteen loistoon. (Pidin sipulia oikeaoppisesti kuivassa ja kylmässä pari kuukautta, jotta se hämääntyisi uuteen kukintaan.) Vihreätä näkyy jo, mutta vielä ei saa selvää, nouseeko sieltä kukkavana vai pelkkiä lehtiä.

Harmaa ja kaiken pimentävä sade on tosiaan hallinnut elämää viime aikoina. Iltapäivällä vesisade muuttui hetkeksi raskaaksi rännäksi, muuten ilmanalassa ei ole juuri ollut havaittavissa muutoksia. No, tänä aamuna taisin saada pyöräillä jumppaan ja takaisin kastumatta pahemmin, oli siis ainakin parin tunnin tauko vedentulossa. Pimeys sen sijaan vain syvenee: poltin suosiolla pyöränlamppua yhdeksän aikaan aamullakin, varotoimena. Autoilijat ovat vähintään yhtä kaamoskiukkuisia kuin minä, enkä halua antaa heille syytä ajaa päälleni.

Ohessa myös toinen ylpeydenaihe "jouluikkunallani", uudelleen kukintaan herännyt orkidea. Tottelin kauppiasta ja kastelin säästeliäästi sekä maltoin säästää edellisen kukinnan vanat. Sieltä ne sitten putkahtivat vanhojen kupeeseen uudet vanat nuppuineen, jotka nyt ovat yksi kerrallaan auenneet. Jotain toivoa tässä pimeydessä.