Vieraana kotona

Tänä syksynä maalla vierailuissa on ollut ihan uusi viritys. Ensin sisaren perhe muutti sinne kesällä, nyt vanhempi tyttäreni on asettunut asumaan sinne pysyvästi, joten nyt olen enemmän vieras kuin emäntä. Vähän oli aluksi oman jälkikasvun kanssa kädenvääntöä siitä, mikä on paikan siisteystaso. Asunnossa on nyt kahdenlaisia alueita. Keittiö, olohuone ja meidän vanhempien puoli ovat niitä alueita, joissa voin edelleen esittää ehtoja ja toivomuksia. Tyttären omaan huoneeseen en pääse enää edes koputtamalla. Muutamassa harrastustilassa katselen yli ja ohi, sillä sotken ihan lahjakkaasti itsekin, kun innostun jostain käsillä tekemisestä.

Tänään olin ihan iloinen järjestelystä, jossa muut laittoivat ruuat ja enimmäkseen myös selvittivät jäljet, kun minä olin sienimetsässä. Muut kyläläiset olivat paukkeesta ja haukunnasta päätellen hirvimetsällä -mitään en kuitenkaan nähnyt. Suppisjahdissa kuuntelin harvinaisen tarkkaan, mistä suunnasta paukkui. Reilussa tunnissa keräsin viitisentoista litraa vahveroita, joten ainakin yksi ihminen kylällä oli tyytyväinen saaliiseen.

Tulin illalla pois häiritsemästä ja jätin nuorison nauttimaan lauantaista keskenään. Kovin railakasta valvomista ei tosin taida olla luvassa, sen verran tiiviisti nuoret naiset tänään siivosivat, leikittivät pienempiä serkkuja ja ulkoiluttivat koiria. Syysiltojen auringonlaskut ovat meidän mäeltämme katsottuina erityisen upeita. Kuva tosin on viikon takaa, kun naapurin isännällä vielä oli jotain hommaa pellolla.

Aikainen aamuherätys

Kahteen viimeiseen viikkoon on kuulunut niin paljon sekä töihin että yksityiselämään liittyvää yövalvomista Helsingissä, että tämän päivän sieniretki vaati suoraan sanoen tiukkaa etukäteispäätöstä ja itsekuria. Olin sopinut, että öisestä saapumishetkestäni huolimatta starttaan miehen kyydissä maalle aamulla klo 7, sillä hän lähti samalla autolla järjestämään Finlandia maastopyöräilyä Messilän maisemiin. Tulin Helsingistä 1.30 ja heräsin kuudelta.

Metsässä olin mäyräkoiran kanssa yhdeksältä. Puolisen tuntia meni etsiessä, mutta sitten alkoi tapahtua. Yksi rinne oli niin täynnä suppilovahveroita, että kaikenlainen väsymys karisi noukkiessa ja uusia paikkoja bongatessa. Löysimme myös hienon herkkusieniesiintymän, parikymmentä kiinteää kaunotarta, jotka paistoin lounaalla broilerirullien lisukkeeksi. Sen jälkeen putsasin kaksi korillista suppilovahveroita kuivausritilöille kuivumaan. Ja kaiken tämän päälle nukuin hyvin pitkät ja syvät päiväunet metsässä väsähtäneen mäykyn ja muuten vain kuorsaavan mopsin kanssa. Heräsin, kun mies tuli maalle meitä hakemaan, aika ryytyneen oloisena hänkin päivän ulkotöiden, liikenteen valvonnan ja roudauksen jälkeen. Takana oli molemmilla rasittava mutta kuiva ja kaunis ulkoilusunnuntai.

Muualla kylässä

Tänä aamuna häkellyin, kun vierailin Mrs Morbidilla. Hän oli myöntänyt minulle the power of schmooze -tunnustuksen, jota bloggarit jakelevat toisilleen kyvystä ottaa muut huomioon. Tässä suhteessa en kyllä ole oikea kohde, sillä laiskuuttani vain nykerrän tätä omaa blogia enkä juuri kommentoi muualla. Mutta varmasti luen, ajattelen ja arvostan muiden kirjoituksia..! Kiitos siis, arvostan myös kaikkia yhteisöllisyystunnustuksia!

Tämän päivän Helsingin Sanomat osoitti, että myös lehdistä saa joskus hyvää sienitietoa. Elämä & Terveys -osastossa oli melkein sivun verran tietoa - pari artikkelia (maksullisia) - sienisokerin eli trehaloosin imeytymishäiriöstä, josta minäkin ilmeisesti kärsin. Kanttarelliateriat ovat jääneet väliin jo pari vuotta tuskallisten vatsanväänteiden vuoksi. Se oli minulle uutta tietoa, että kyse olisikin kaikissa sienissä samasta sienisokerista, jonka määrä ratkaisee. Syön kyllä niin paljon sieniä, että luulisi minun saavan mahanpuruja muistakin kuin kanttarelleista (joskus on tullut punikkitateista, mutta se taas johtunee huonosta kypsennyksestä). Onneksi eivät ole vielä herkkutatit, herkkusienet, korvasienet tai mustavahakkaat vielä aiheuttaneet oireita - ne kaikki ovat Hesarin listalla paljon sienisokeria sisältävinä lajeina.

Odottamattomia kohtaamisia

Metsään menossa ehkä parasta on se, mitä sieltä löytää vastoin oletuksia. Eilen ja tänään lähdin etsimään rouskuja, mutta tulin takaisin haavanpunikkitattien, limanuljaskojen ja nuijakuukusten kanssa. Oli niitä rouskujakin sen verran, että kannatti ryöpätä pieni purkki pakastimeen, mutta edelleen ihmettelen, miten kauan haapa- ja karvarouskujen pääsato antaa odottaa itseään. Vai menikö se ohi jonain sellaisena iltapäivänä, kun en päässyt töiltäni sieneen?

Punikkitatit eivät ole lempisieniäni, mutta hellyin uskomattoman kauniin ja runsaan esiintymän kohdalla ottamaan talteen kiinteimmät punalakit, jotka viipaloin kuivumaan. Tavoitteena on murskata kuivatut viipaleet jauheeksi, jolla on hyvä talvella maustaa keittoja ja kastikkeita. Tällaisessa maustekäytössä punikkitatit ovat mielestäni omiaan, pelkästään syötyinä vähän turhan tuhtia tavaraa sekä vatsalle että kielelle. Ja keitossa tai kastikkeessa hauduttaessa tulee toteutettua kunnollinen kypsennys, mikä on punikkitattien kohdalla välttämätön - muutenhan ne voivat aiheuttaa koviakin mahanväänteitä.

Aivan ihanan kauniita olivat myös kiinteän valkoiset kuukuset ja virheettömät limanuljaskat, joiden violetti pinta ja keltainen jalantyvi sopivat täydellisesti yhteen.

Valokuvatorstai: lapsi

Tyypillinen tilanne meillä maalla: mäyräkoira haluaa olla lapsi lasten ja tyttö tyttöjen joukossa. Tasa-arvoinen suhtautuminen toimii myös toisin päin, siskonlapset suhtautuvat koiriimme leikkikavereina.

Valokuvatorstai etsii lapsi-aiheisia kuvia.

Syksyn ensimmäiset suppikset

Pikainen tiedotus Hollolan metsistä: löysin tänä iltana syksyn ensimmäiset suppilovahverot Messilän - Tiirismaan maastoista. Muukin sato oli ykkösluokkaa: mustatorvisieniä, kanttarelleja ja mustavahakkaita, mausteeksi pari rusko-orakasta. Hyvä reissu myös mäyräkoiran mielestä, vaikka se ei pidäkään erityisesti pitkistä pysähdyksistä, joita hyvät suppilovahveropaikat usein aiheuttavat.

Mustavahakkaiden aika

Viikolla kävin sen verran supassa katso- massa, että osasin sunnun- taina etsiä sieltä musta- vahakkaita. Yksi yläreuna olikin aivan täynnä juuri pintaan nousseita lakkeja, joista kovin moni ei vielä ollut joutunut toukkien valtaamaksi.

Pääosa saaliista tuli taas mustatorvisienistä, joita tuntui kasvavan melkein joka askeleella. Vähän ihmettelin, ettei niitä ollut kukaan kerännyt, sillä perattuja lampaankääpiä näkyi paljon.

Rinteessä tuli vastaan myös ruskeita ryppäitä, jotka kaukaa hetken näyttivät suppilovahveroilta. Kovin lähelle ei tarvinnut mennä, kun sitkeää hyytelöä muistuttavat lakit paljastivat, että kyseessä olivat joko lakki- tai rustonupikat - ainakin minun määritykseni perusteella. Ruskeankeltainen väri viittaisi ensimmäiseen.

Supasta noustessa tein vielä yhden toiveita herättävän löydön, puhtaan ja kiinteän herkkutatin. Ehkä se toinen sato sittenkin vielä nousee, vaikka merkkejä ei juuri ole Lahden seudulla näkynyt. Tänään taas sataa - melkeinpä liikaa. Parin päivän pouta tekisi nyt hyvää metsässä liikkumiselle. Tämän viikon illat menevät tiiviisti työhön kuuluvan kulttuurin parissa, mutta jopa keskiviikkona tai torstaina olisi päivällä aikaa poiketa metsään.