Olen addiktoitunut ruohosipuleihin joskus jo lapsena, kun kahmin varsia suuhun tukuittain. Yksi varhaisista muistoista on leikkikouluretkeltä, jolloin muutama meistä tenavista taisi käydä tekemässä selvää ystävällisen leikkikoulun johtajan ruohosipulipenkistä. Se oli sitä 1960-lukua, jolloin meille kelpasivat myös raparperinvarret sokeriin kastettuina (tai ilman), vaikka äiti varoittelikin syömästä raparperia ilman maitoa. Nykyään kukaan perheenjäsenistä ei suostu syömään raparperia, ruohosipuli sentään menee salaateissa ja muissakin ruoissa mausteena.
Minulla ruohosipulia siis pitää olla, vaikka paljon muuta en viljelekään. Kukkimaanhan niitä ei pitäisi päästää, jos aikoisi pitää puskan tuoreena, mutta kyllä kukatkin ihan hyviltä maistuvat, ainakin pieninä nuppuina, melkein samoilta kuin kaprikset. Sitä paitsi minun ruohosipulimättääni ovat niin laajoja, että jostain nurkasta löytyy aina tuoreita versoja. Ja leikkaamalla niitä tulee aina uusia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti