Kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän päivän auringon ja huikean kelin kanssa. Se on otettu viikko aiemmin, kun lumimyräkkä vain hetkeä myöhemmin peitti loputkin maiseman yksityiskohdat hiihtäjän näkyvistä. Mäyräkoira, mies ja minä tunsimme illalla jalkalihaksissa, että oli tullut tarvottua muutama kilometri sivutuulessa ja umpihangessa.
Tänään väsymys hankittiin siis aivan toisenlaisissa olosuhteissa, ihanteellisen hyvään kuntoon ajetuilla hiihtoväylillä. Lenkkimme alkoi Lahden Teivaan rannasta kohti Rautakankaretta ja Messilää, josta otimme suunnan ensin Enonsaareen, sitten Mukkulaan ja lopulta Vesijärven sataman kautta Teivaan satamaan. (Tuota Vesijärven satamaa tosin nimitetään nykyään vain Satamaksi, mutta minusta se on vähän köyhää, kun jotain historiallistakin on sentään säilynyt 1900-luvun alun tärkeästä rautatien ja vesiliikenteen solmukohdasta). Seuraa ladulla riitti koko ajan, väkeä oli liikkeellä valehtelematta tuhansia. Itse asiassa mies laski vastaantulijat Mukkulan ja Teivaan sataman välissä ja pääsi 360:een. Ja se oli vain lenkin loppurutistus.
Mäyräkoira jaksoi vetää hihnassaan koko vastatuuliosuuden Messilään asti, sen jälkeen vauhti alkoi vähän hyytyä. Parinkymmenen kilometrin lenkki on toki jonkinlainen rasitus matalajalkaiselle otukselle, vaikka se elääkin lähinnä juostakseen (ja tietysti syödäkseen, mikä ei siinä näy kuten useimmissa rotukavereissa). Näimme paljon muitakin koiria, muutaman samalla menetelmällä "hiihtämässä" eli hihnalla kiinni ihmisen vyötäröllä. Hyvä sää innosti useimmat niin tehokkaaseen laukkaan, että harvalla oli aikaa edes rähistelemällä kommentoida muita latitovereita.
Kyllä lenkki tuntui ihan ihmisjaloissakin, minulla myös poskissa. Eihän sitä keväällä tietenkään muista, että iho voi myös palaa. Nyt on sitten punaista röpelöä poskipäissä, ilmiselvää aurinkoihottuman alkua. No, muutama seuraava päivä menee taas tiiviisti sisätöissä, joten eiköhän naama ehdi rauhoittua ennen seuraavia huippukelejä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti