Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 1)

Kirjoittaja ja Moselin viiniä.

Viime vuodenvaihteessa ostimme lentoliput Saksaan ajatuksella osallistua tässä lokakuussa järjestettävään pyöräilymatkaan Moselin ja Reinin rannoilla. Innostuin ajatuksesta, koska se oli sytyttänyt jonkin kipinän matkailua inhoavan mutta pyöräilyä rakastavan mieheni kanssa. Olipahan pitkästä aikaa tiedossa yhteinen matka.

Talvella vielä kuvittelin, että lähden matkalle joko ilman pyörää tai sitten otan mukaan tyttäreltä perimäni hybridin. En ollut koskaan ajanut metriäkään maantiepyörällä, ellei sellaiseksi lasketa tandemia, jolla ajoimme miehen kanssa muutaman vuoden vähän pidempiä matkoja kymmenisen vuotta sitten. (Se ON maantiepyörä osiltaan ja varusteiltaan, mutta toki raskas kuin rekka verrattuna oikeisiin kilpureihin.)

Koitti kevät ja aloin harjoitella ajamista. Heinäkuussa taivuin siihen, että minulle ostetaan maantiepyörä. (Näistä vaiheista on lisää tässä blogissa pyöräily ja kotiseutu -tunnisteiden alla). Reilu viikko sitten lauantaina huomasin kuuluvani viidentoista hengen porukkaan, jonka tarkoitus on ajaa noin sadan kilometrin päivämatkoja uppo-oudoilla reiteillä.

Ennalta en pelännyt kilometrejä, sillä luotin pohjakuntooni. Sen sijaan jännitin 1) ryhmässä ajamista, 2) jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, 3) ajamista osittain liikenteen seassa saksalaisen liikennekulttuurin seassa, 4) omaa pyöränhallintaani, johon liittyy aivan vastikään hankittu taito ajaa lukkopolkimilla.

Ryhmässä ajaminen osoittautui sekä helpommaksi että vaikeammaksi kuin kuvittelin. Odotettua helpompaa oli omaksua varoituskäsimerkit (joita en tosin aina pystynyt välittämään eteenpäin, kun piti kaksin käsin hallita pyörää) ja opetella lukemaan muutenkin edellä ajavan käytöstä. Vain kerran tönäisin edellä ajavan takapyörää omalla etupyörälläni - onneksi pysyimme molemmat pystyssä. Vaikeata sen sijaan oli pysyä ryhmän vauhdissa silloin, kun kurvin tai ylä- tai alamäen jälkeen piti kiihdyttää nopeasti. Suurin osa ryhmämme jäsenistä oli ajanut pyörää vuosikausia ja hallitsi sitä huomattavasti paremmin myös vähän vaativimmissa maastonkohdissa kuin minä. Vauhti oli tasaisella kovimmillaan reilusti yli kolmekymppiä tunnissa, mutta pyrkimyksenä oli pitää se 25-28 kilometrissä, jossa minä ja muut vähemmän harjoitelleet pysyimme hyvin mukana.

Varsinaisia ylämäkiä ei osunut kohdalle kuin yksi, kun osallistuin lenkille jokivarresta 400 metriä ylemmäs maastoon. Ensin oli viitisen kilometriä loivaa ylämäkeä, jossa joukkoa johtanut nuori aktiivipyöräilijä neuvoi pyörittämään hyvin hitaasti. Jaloissa olikin ihan reippaasti voimaa, kun tulimme jyrkempään kohtaan, mutta en silti jaksanut tiukinta muutaman sadan metrin pätkää. Kaksi meistä naisista jäi taluttamaan, molemmat pienessä flunssassa. Kun jyrkin kohta oli ohi, nuoret miehet kehottivat meitä nousemaan takaisin satulaan. Edessä oli vielä reilut pari kilometriä nousua, jossa sain osittain työntöapua. Kieltämättä ylhäällä puuskutin. Enkä muistanut ottaa edes kuvaa maisemista alas laaksoon.

Puoliso puolimatkassa Cochemissa, ensimmäinen retki Moselin rannalla.

Noin viiden kilometrin lasku takaisin jokivarteen oli sittenkin vielä pahempi. Tie kiemurteli alas kuulemma aika helponlaisesti, mutta minä puristin jarrukahvoja lähes koko ajan. Onneksi ei ollut nopeusmittari sillä kertaa pyörässä kiinni, joten en tiedä omaa nopeuttani. Muut (lukuun ottamatta perääni ystävällisesti jääneitä omaa miestä ja yhtä vetäjää) olivat tietenkin alhaalla jo odottamassa, he olivat iloisesti painelleet alas seitsemääkymppiä ja ajoittain varmaan kovempaakin.

Saksalainen liikennekulttuuri oli pääosin hurjan paljon ystävällisempi pyöräilijöille kuin suomalainen. Vain pari kertaa rekat tööttäilivät, kun joukkomme ei halunnut kaikissa kohdissa ajaa kevyen liikenteen väylällä hitaampien pyöräilijöiden, lastenvaunujen työntäjien ja koiranulkoiluttajien joukossa. Pelottavinta on se, että autoja on todella paljon, ja ohi huristaviin rekkoihinkin on vain totuttava.

Kirjoittaja Cochemissa

Omasta pyöränhallinnastani olenkin jo sanonut aika monta asiaa. Joukossa ajaminen tuo hyvää harjoitusta kiihdytyksissä, hidastuksissa ja jopa äkkipysähdyksissä. Suurin puutteeni (ja ehkä myös pelastukseni) on liika varovaisuus: kun hidastan joka mutkassa, en tahdo millään saada kiinni joukkoa, joka uskaltaa ajaa tiukatkin paikat kovaa. Mutta toisaalta haluan hallita pyörän vielä paremmin, ennen kuin laskettelen tuntemattomaan kurviin viittä- tai edes kolmeakymppiä.

Olin ensimmäisen päivälenkin jälkeen vähän epävarma siitä, kuulunko joukkoon ollenkaan. Kun sitten seuraavan reissun kahvipödässä tuli puhetta ihmisten ajamista vuosista/kuukausista/kilometreistä, lyhyt ajokokemukseni tuli ilmi. Muutama muukin oli aloittanut kilpurilla ajamisen vasta vuoden sisään, mutta ei kukaan muu vasta keskikesällä. Sain niin monta kannustavaa ja jaksamistani ihailevaa kommenttia, että päätin jaksaa. Taitavaa psykologiaa ajokavereilta!
 
Seuraavassa postauksessa enemmän ajatuksia Moselin ja Reinin rantamaisemista.