Lumi on uusi alku

Lahden lumista maisemaa tänään.

Loppiaseksi satanut lumi on todellinen uuden vuoden airut! Maisema on kaunis ja ihmiset paljon iloisempia kuin vielä vuodenvaihteessa. Valoa kohti mennään muutenkin, mutta minulle tärkeää on juuri nyt lumi. Eilen pääsin ensi kertaa hiihtämään, ja se oli juhlaa, vaikka tottumattomat jalkalihakset parkuivat ja onnistuin jopa kaatumaan sääreni mustaksi. Hiihtämisen jälkeinen hiki on ihan omansa, se suorastaan roiskuu endorfiineja!

Takana on nyt kuukauden alakulo, joka joinain päivinä saattoi muistuttaa jopa masennusta. Monen muun tavoin kärsin joulukuun ennätysvesisateista, tuulista ja pimeydestä. Kroppakin reagoi ja sain itselleni harvinaisen flunssan, joka kesti kolmisen viikkoa. Tietysti vielä pahensin asiaa, kun kävin pari kertaa flunssan aikana työmatkalla Virossa, mutta toisaalta en oikein voinut reissuja peruakaan. Tai näinhän kuulemma sanovat kaikki ne korvaamattomiksi itsensä tunteneet, joille sitten on käynyt huonosti...

En nyt jaksa kaivaa mielestä joulunajan ihania herkkuruokia, joista ei taida olla kuviakaan. Onneksi meillä oli toisen tyttären mukana ammattikokki jouluvieraana, joten täällä todella syötiin hyvin. Ja kaikki muutkin tekivät osansa, kun piti valmistaa jotain, kattaa tai tyhjentää pöytää tai raivata paikkoja. Selvisimme hengissä, vieläpä varsin hyvässä hengessä, vaikka olin osan ajasta poissa työvahvuudesta.

Pari saavutusta kirjaan tähän kuitenkin. Piparkakkukoulutalomme sai joulun jälkeen sitten katonkin ja päätyi ensin sukulaisjuhlien koristeeksi, sen jälkeen yhden pikkupojan syntymäpäiville. Sen jälkeisistä vaiheista ei ole tietoa, mutta toivon tietenkin, ettei piparkakkuherkuttelu aiheuttanut ainakaan pahempia mahanpuruja.

Toinen on ns. isoäidin neliöistä koottu peitto tai shaali, jota olen virkannut puolet joulukuusta ja nyt koonnut viime päivät. Tämähän on se tekniikka, jota Marttaliitto toi esiin koko viime vuoden tilkkurekoissaan ja hienoissa näyttelyissään. Olen siis harvinaisen myöhäisherännyt, eikä ihme, sillä en ole juuri tehnyt lankakäsitöitä sitten 1990-luvun alun.

Mutta niin vain huomasin ostaneeni Tartosta muutaman kerän lankaa ja arvelin niistä hyvinkin virkkaavani tyttärelle tilkkupeiton. Homma jäi harmittavasti hieman vajaaksi, sillä tarttolaislankoja ei sittenkään ollut ihan tarpeeksi leveää peittoa varten. Mutta ehkä hyvä näin, sillä jo nyt peitto on valoittanut työpöytäni, jolle jo huomenna pitäisi levittää jälleen työpapereita. Tai viimeistään ylihuomenna...