Öljyt käyttöön

Minulla on tapana käyttää ruoanlaitossa aika paljon maustettuun öljyyn säilöttyjä aurinkokuivattuja tomaatteja ja fetajuustokuutioita. Kun itse tuote on lopussa, säästän purkinpohjat öljyineen jääkaapissa jatkokäyttöä varten.

Tänään aamulla leivoin sämpy- löitä, joihin sain kulumaan seuraavat viime päivien tähteet: vajaa hiivapala (suurin osa meni viikonloppuna blinitaikinaan), eilisen porkkanakeiton rippeet ja aurinkokuivattujen tomaattien purkinpohja. Koska hiivaa oli vain n. 20 grammaa, tein taikinajuuren jo eilen lämpimään keitonpohjaan eli lisäsin hiivan lisäksi vähän ruisjauhoja - näin juuri saa voimaa ja nostaa taikinan vähälläkin hiivamäärällä. Annoin juuren tekeytyä jääkaapissa yön yli ja jatkoin aamulla lisäämällä vähän maitoa, sopivasti vehnäjauhoja, hieman kaapista löytyneitä kurpitsansiemeniä ja lopuksi ne öljyt tomaattihippuineen. Tuli oikein hyvä taikina, johon ei tarvittu edes lisämausteita. Ja kauniitakin sämpylöistä tuli, aurinkoisen oransseja pikku sattumilla!

Eilen rupesi tekemään ihan hirveästi mieli yhtä talviruokien klassikoistamme, Punaisia pihvejä, jotka ovat muunnelma Lindströmin pihveistä. Meidän pihveissämme ei yleensä ole perunaa (jos sitä ei ole jäänyt), sen sijaan paljonkin sipulia ja todella paljon punajuurta. Koska olen viime aikoina halunnut välttää naudanlihan käyttämistä emmekä käytä sikaa ollenkaan, lähdin ostamaan paikallisen marketin tiskiltä jauhettua lähilampaanlihaa. Tällä kertaa myös fuskasin eli ostin irtomyynnistä etikkapunajuuria, koska en jaksanut ryhtyä keittämään ja kuorimaan juureksia.

Pihvitaikinaan tuli 600 g lampaanjauhelihaa, kuusi isoa etikkapunajuurta, kaksi isoa sipulia, kaksi munaa, ruokalusikallinen maissitärkkelystä, purkinpohjallinen (n. rkl) maustettua fetajuuston öljyä juustomuruineen, valkosipulia, suolaa ja pippuria. Survoin punajuuret, sekoitin ainekset ja muotoilin pihvit haarukalla uunipellille. Paistoin ensin sämpylät uunissa 200 asteessa, heti perään pihvit. Tuli siis säästöä tästäkin, kun lämmitin uunin kahta ruokalajia varten.

Perheenjäsenet rakastavat harmpurilaista muistuttavaa yhdistelmää, joka koostetaan tuoreesta sämpylästä, majoneesista tai tuorejuustosta tai pikkelsistä, pihvistä, juustosta ja vihanneksista. Minä keitin tällä kertaa pihvin ja salaatin oheen kukkakaalia, jonka nettiystävän ohjeen mukaan survoin ja maustoin perunamuusin tavoin; sekaan siis tuli hieman kermaa, voita ja yrttimausteita.

Ai niin, keksinpä samalla jääkaapin tutkimisella vielä yhden tähteiden jalosteen. Sekoitin bliniaterialta jääneet puolikkaat purkilliset smetanaa ja kermaviiliä, lisäsin teelusikallisen konjakkisinappia ja puolisen desiä etikkaan säilöttyjä pieniä suppilovahveroita. Syntyi kirpakka kastike, joka sopi erinomaisesti sekä salaatin että pihvin kanssa. Uskomattoman hyvää! Ja luulenpa myös, etten tällaisen aterian jäljiltä tarvitse edes D-vitamiinia, muista lisistä puhumattakaan.

Pakastimen ja kuivakaapin tyhjennystä

Alkuvuodesta iskee hinku siivota vanhaa uuden alta pois. Kuivakaapin, pakastimen ja jääkaapin katsastaminen on ihan fiksuakin, ei pelkkää symboliikkaa. Marjat ja hillot tuovat talviruokavalioon kaivattua raikkautta eikä niitä joululta ehkä jääneitä tähteitäkään kannata ikuisuuksia säilyttää.

Minä päätin jopa tsekata kuivakaapin tavallista tarkemmin, jotten säilö siellä turhaan ylivuotisia jauhoja ja ryynejä. Ja mitä löysinkään: ainakin kolmessa pussissa erinomaisia Vääksyn myllyn ohrasuurimoita! Kyllähän minä niitä käytänkin, sekä ruoanlaitossa että puuroina, mutta moista hamsterointia en sentään kannata. Niinpä keitin toissapäivänä puuron, jota nautin sekä lounaalla että iltapäivän välipalaksi.

Tänä aamuna tein lopusta puurosta rieska- taikinan, johon tuli myös keitettyä ja raastettua perunaa, eiliseltä jäänyttä riisiä, kaksi kananmunaa ja vähän ruis- ja vehnäjauhoja. Kaikki vain sekaisin ja taikina haarukalla muotoilemalla leivinpaperin päälle rieskasiksi, uuniin 225 asteeseen n. 10-15 minuutiksi. Lopuksi vielä voitelin kevyesti leipäset ja laitoin voipuolet vastakkain pyyhkeen sisään. Tällä samalla idealla käytän usein yli jääneet perunat, puurot ja riisit (riisiä tosin yritän keittää mahdollisimman harvoin, mutta joskus iskee himo jonkinlaisiin itämaisiin kasviswokkeihin ja riisiin niiden kanssa). Muuta niksiä ei ole kuin käyttää mahdollisimman vähän jauhoja, jotta rieskasista/ leipäsistä/ vatruskoista ei tule kuivia.

Kun uuni oli kerran lämmitetty, oli järkevää leipoa siellä myös mustikkapiirakka. Hildan mustikkapiirakan ohje oli joskus iät ja ajat sitten Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, kun Mysi Lahtinen vielä kirjoitti ruokajuttuja. Taikinaan tulee 300 g vehnäjauhoja, 200 g voita, 1 tl suolaa, 1 tl hienonnettua kardemummaa, ½ tl leivinjauhetta, ½ dl vettä ja ½ dl kermaa. Kuivat aineet sekaisin, nypitään voi joukkoon, kerma ja vesi varovasti joukkoon (ei saa vaivata, ettei muutu sitkeäksi), taikina jääkaappiin tunniksi. Lepäämisen jälkeen taikinasta kaulitaan pyöreä pohjataikina, josta tulee myös reunat ja toinen vähän pienempi kansi.

Täytteeksi litra musti- koita, ½-1 dl sokeria ja 1 rkl peruna- jauhoja (joka sitoo mustikan nestettä), sekoitetaan ja kaadetaan taikinapohjan päälle. (Minä käytin tällä kertaa hillosokeria, joka sekin tekee paistuvasta täytteestä hieman kiinteämpää, sitä paitsi näin voi käyttää syksyltä jääneen hillosokerin pois kaapista.) Kansi kiinni, sen jälkeen voi voidella munalla, pistellään reikiä kanteen ja työnnetään piirakka uuniin 225 asteeseen 20-25 minuutiksi (jos mustikat ovat jäisiä, kannattaa paistaa puoli tuntia tai vähän kauemmin). Ja sitten tarjoillaan hieman lämpimänä vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Meillä on sopivasti jääkaapissa yksi purkki valmista vaniljakastiketta, päivämäärä tulee vastaan kohtapuoleen. Illalla saan kylään toisen tyttären puolisoineen, joten leipomuksille on varmasti menekkiä.

Eihän noista leivonnaisista kovin herkullisen näköisiä kuvia saa amatöörivoimin, joten lisätään tähän vielä yksi kaunis lumikuva ihan täältä Lahden keskustasta. Pari iltapäivää sitten olin mäyräkoiran kanssa lenkillä mm. Kirkkopuistossa, jonka lehmuskuja on melkein säällä kuin säällä kaunis.

Itse tekeminen innostaa

Sain valmiiksi isoäidin neliö -tilkkushaalin viime viikolla ja vein sen tyttärelle lahjaksi. Viimeisenä iltana vielä päättelin langanpäitä nurjalta puolelta niin myöhään, että päätin sitten olla urakoimatta enää nirkkoreunaa. Ihan kaunis työstä tuli näinkin. Ja toivottavasti se myös lämmittää. Ainakin vastaanotto oli lämmin.

Käsillä tekeminen innostaisi nyt paljon enemmän kuin mikään kirjoitustöihin liittyvä. Tätä blogiakin laiminlyön mieluummin kuin lasken käsistäni kutimen tai virkkuutyön. Nyt ovat työn alla ranteenlämmittimet, joiden tekoon innostaa hienon hieno lanka villan ja silkin sekoitusta. En ole kovin hyvä neuloja (enkä virkkaajakaan, kuten eri kokoisista tilkuista näkee), mutta niin vain hommaan jää koukkuun. (Olipas puujalkavitsi!)

Toinen innostuksenaiheeni on valmistaa hyvää ja edullista ruokaa oikein alkuvuoden härkäviikkojen tapaan. Alkuviikosta ostimme alle viidellä eurolla kilon karitsanmaksaa, jota mies, minä ja koirat söimme erilaisilla lisukkeilla kolmena päivänä. Sienisalaatin, lanttulaatikon, karpalochutneyn ja coleslawn kanssa ruoka oli suorastaan juhlavaa. Eilen ostin taas kilon silakkafileitä yhtä edullisesti. Teimme vuoallisen tomaattisilakoita, joita söimme eilen lämpiminä ja tänään kylminä. Ja huomiseksikin riittää vielä, samoin lopulta koirille.

Hiihtämistä olen harrastanut nyt kolme kertaa, viimeksi eilen. Mies halusi Hollolan Heinsuon laduille, jotka ovat nykykielellä kutsuttuna haasteellisia. Kouluaikoina itkuraivosin muutaman kerran samoissa maastoissa, joissa vedetään supan pystysuoraa reunaa ylös ja lasketaan heti kohta alas kauhistuttavan jyrkkää seuraavan supan rinnettä - ja käännytään viime hetkellä alamäessä ennen uhkaavaa puuta.

Satuin vielä lipsahtamaan kilpaladulle, jossa miehen rakastamien herkkumäkien välissä ei ole edes tasaisempia hengähdystaukoja. Mutta en kuitenkaan kaatunut, ja niin vain kiipesin vielä toisenkin kerran Heinsuon urheilukeskuksesta kuntoladulle. Oheinen kyltti siltä helpommalta osuudelta.

Tänään olen nautiskellut kipeistä reisilihaksista, joiden alkujuuri on perjantain tanssitunnilla, tehosteet sain ladulta. Pikkuisen jaksoin aamulla myös kuminauhajumpata.

Lumi on uusi alku

Lahden lumista maisemaa tänään.

Loppiaseksi satanut lumi on todellinen uuden vuoden airut! Maisema on kaunis ja ihmiset paljon iloisempia kuin vielä vuodenvaihteessa. Valoa kohti mennään muutenkin, mutta minulle tärkeää on juuri nyt lumi. Eilen pääsin ensi kertaa hiihtämään, ja se oli juhlaa, vaikka tottumattomat jalkalihakset parkuivat ja onnistuin jopa kaatumaan sääreni mustaksi. Hiihtämisen jälkeinen hiki on ihan omansa, se suorastaan roiskuu endorfiineja!

Takana on nyt kuukauden alakulo, joka joinain päivinä saattoi muistuttaa jopa masennusta. Monen muun tavoin kärsin joulukuun ennätysvesisateista, tuulista ja pimeydestä. Kroppakin reagoi ja sain itselleni harvinaisen flunssan, joka kesti kolmisen viikkoa. Tietysti vielä pahensin asiaa, kun kävin pari kertaa flunssan aikana työmatkalla Virossa, mutta toisaalta en oikein voinut reissuja peruakaan. Tai näinhän kuulemma sanovat kaikki ne korvaamattomiksi itsensä tunteneet, joille sitten on käynyt huonosti...

En nyt jaksa kaivaa mielestä joulunajan ihania herkkuruokia, joista ei taida olla kuviakaan. Onneksi meillä oli toisen tyttären mukana ammattikokki jouluvieraana, joten täällä todella syötiin hyvin. Ja kaikki muutkin tekivät osansa, kun piti valmistaa jotain, kattaa tai tyhjentää pöytää tai raivata paikkoja. Selvisimme hengissä, vieläpä varsin hyvässä hengessä, vaikka olin osan ajasta poissa työvahvuudesta.

Pari saavutusta kirjaan tähän kuitenkin. Piparkakkukoulutalomme sai joulun jälkeen sitten katonkin ja päätyi ensin sukulaisjuhlien koristeeksi, sen jälkeen yhden pikkupojan syntymäpäiville. Sen jälkeisistä vaiheista ei ole tietoa, mutta toivon tietenkin, ettei piparkakkuherkuttelu aiheuttanut ainakaan pahempia mahanpuruja.

Toinen on ns. isoäidin neliöistä koottu peitto tai shaali, jota olen virkannut puolet joulukuusta ja nyt koonnut viime päivät. Tämähän on se tekniikka, jota Marttaliitto toi esiin koko viime vuoden tilkkurekoissaan ja hienoissa näyttelyissään. Olen siis harvinaisen myöhäisherännyt, eikä ihme, sillä en ole juuri tehnyt lankakäsitöitä sitten 1990-luvun alun.

Mutta niin vain huomasin ostaneeni Tartosta muutaman kerän lankaa ja arvelin niistä hyvinkin virkkaavani tyttärelle tilkkupeiton. Homma jäi harmittavasti hieman vajaaksi, sillä tarttolaislankoja ei sittenkään ollut ihan tarpeeksi leveää peittoa varten. Mutta ehkä hyvä näin, sillä jo nyt peitto on valoittanut työpöytäni, jolle jo huomenna pitäisi levittää jälleen työpapereita. Tai viimeistään ylihuomenna...