Lumi-, räntä- ja vesisateet viime viikolla eivät onneksi sekoittaneet omaa arkeani, joka sujui tiiviisti omissa töissäni kaupungissa. En oikeastaan edes tajunnut, että osa siitä lumesta tosiaan jäi maastoon, kun pakkanen kylmensi tienoon. Metsässä oli myönnettävä: pakkanen oli palelluttanut kaikki näkyvät sienet, ja parin sentin lumikerros puolestaan piilotti mahdolliset suppilovahverot. Kävin parissa suhteellisen varmassa paikassa katsomassa, mutta edes pienellä kauhomisella ei valkoisen alta paljastunut sieniä.Laiha saalis ei erityisemmin surettanut, sillä retki maaseudulle virkisti muilla tavoin. Jäljellä olevat puiden lehdet loistivat auringon välkkeessä, jäätynyt sammal rasahteli saappaan alla. Kuusikkorinteessä huohotin tyytyväisenä kirpakkaa ilmaa sisääni samalla kun kuuntelin metsästyskoirien haukkua kauempaa. Ja kotiin palatessa aistin jokaisen värivivahteen lumen laikuttamalla ruskealla kynnöksellä ja tuulen harventamassa haapalehvistössä.
Mäyräkoirakin jaksoi puuhailla energisesti, vaikka vasta viikko sitten se oli erittäin huonossa kunnossa rankan suolistotulehduksen vuoksi. Onneksi lääkkeet ja tiputus pelastivat parhaan metsäkaverini vielä tällä kertaa. Sydänsairas 12-vuotias ei varmastikaan sienestä enää kovin monena syksynä, mutta loppuun asti aion antaa sille tilaisuuden, toki seniori-ikäiselle sopivina annoksina. Kumpikaan meistä ei halua jäädä kokonaan sohvalle, vaikka juuri nyt nojatuolista kuuluukin hyvin raskas mäyräkoiran kuorsaus.
