Syksyn väreillä on merkitystä

Kun valo vähenee, väreistä tulee yhä tärkeämpiä. Syksyn ruska - etenkin tänäänkin koetussa auringossa - on ylivertainen piristäjä, jos sitä pääsee kokemaan kunnon valossa. Tänään minulla oli siihen mahdollisuus, sillä pääsin nauttimaan maisemista sekä ajomatkoilla maalle ja takaisin että sienimetsässä ja syksyisessä maatalousmaisemassa. Metsänreunat, pellot, puutarhat ja joka ikinen puusta putoava lehtikin tuntuvat nyt kirkuvan värejä, joita kannattaisi ottaa talteen pimeyden varalle.

Metsään menin vähän epävarmana, sillä eilen alkanut hirvenmetsästys olisi saattanut hyvinkin ulottua juuri vakituiselle suppilovahveropaikalleni. Kiersinkin metsänreunaan autolla hieman kiertoteitä ja tarkastin, näkyykö metsästäjien autoja parkissa. Ei näkynyt eikä kuulunut, joten Hollolan Kutajoen metsästysseurue on aloittanut jostain muualta. Minun kannaltani erittäin hyvä, sillä en kyllä halua olla samassa metsässä yhdenkään pyssymiehen kanssa. Kerran olemme osuneet passissa olleen metsästäjän kanssa nenäkkäin - eihän siinä mitään tapahtunut - mutta jo silloin tuntui viisaalta poistua paikalta.
Sen verran on ollut viime viikkoina kuivaa, että suppilo- vahverot eivät löytyneet aivan samoilta paikoilta kuin aiempina vuosina. Olin jo lähdössä pois, kun löysin aiemmin koluamat- tomasta notkelmasta tiheän esiintymän isoksi kasvaneita sieniä, joiden perkaaminen oli varsin vaivatonta. Kaikkein paras olisi tietysti napsaista jalan tyvestä sammaleet ja roskat pois jo metsässä, mutta koiran kanssa liikkuessa se ei oikein onnistu. Koiralla kun on aina kiire eteenpäin, on löytö miten runsas tahansa.

Virkistyin metsässä ja jopa sieniä peratessa huomattavasti, mutta kaupunkiin tullessa iski kova päänsärky. Nyt on viisasta paneutua lepäämään ja odottamaan, millaisen sään tuuli ja ilmavirtaukset huomiseksi kehittävät. Ennusteiden mukaan lämpötila laskee huomattavasti, joten työviikon voi aloittaa ilman haikeutta hukkaan menevistä ulkoilusäistä. Ainakin pitää opetella taas pukeutumaan niin, että tuulessa ja tuiskussa selviää.

Melkein kunnon nainen

Lähdin tänä aamuna sieneen Lahden keskustan liepeille eli Urheilu-keskuksesta kohti Tapanilaa. Seurasin muutaman sata metriä kalkilla merkittyä väylää, kunnes muistin, että samalle reitille pelmahtaisi pikapuoliin muutaman sadan naisen joukko kuntoilevia naisia. Olin itsekin hieman miettinyt, että voisin osallistua Kunnon Nainen -tapahtumaan, mutta valitsin sittenkin omaehtoisen ulkoilun. Onneksi, sillä parempaa sienisäätä en olisi voinut saada. Toki upea syysaurinko helli myös lenkkeilijöitä! Mutta minä en taatusti olisi pystynyt keskittymään vain sauvojen heilutteluun ja askeltamiseen, vaan olisin lipsahtanut polulta metsän puolelle.

Jälleen kerran hämmästelin, miten ihan lenkkipolkujen varsilta voi kerätä kaikkia niitä lajeja, joista ihmiset maksavat kilometrin päässä kauppatorilla useita euroja litralta. Joki muukin oli selvästi löytänyt suppien suppilovahvero- ja mustatorvisienipaikoille, mutta silti sain ihan kelpo saaliin. Kilpailua ei ole mitenkään hirveästi, jos ensimmäisen sadan metrin matkalta löytää kahden edellä mainitun lisäksi kunnon esiintymän kanttarelleja. Nehän ovat paitsi himoittuja, myös helposti löydettäviä.

Sen ymmärrän paremmin, että erinomaisen sievät, terhakat ja hyväkuntoiset limanuljaskat odottivat minua vastapuhjenneina. Sienihän on erinomainen, mutta moni varmaan pelästyy jo nimeä, loput luultavasti limaisen pinnan nylkemistä lakin päältä. Teen sen jo todella näppärästi, mutta palkinnoksi saan pinttyneet sormet.

Rouskujakin onnistuin keräämään taas parin salaatin tarpeiksi. Mustarouskut olivat enimmäkseen pahentuneita, mutta karvalaukuissa ja kangasrouskuissa oli paljon priimakuntoisia.

Kaikkein paras oli kuitenkin aamuhiljainen metsä. Ensimmäinen kohtaamani henkilö oli hiihtäjälegenda Siiri Rantanen, joka oli jo palaamassa ilmiselvän tehokkaalta lenkiltään. Vaikka hänen jälkeensäkin lenkkipolulla kulki jatkuvasti ohi yksinään ja pareittain juoksevia ja käveleviä lenkkeilijöitä, rauha vallitsi pitkälle puoleenpäivään asti. Vasta paluumatkalla lähellä Urheilukeskusta pulinataso alkoi nousta. Ja siinä vaiheessahan olin muutenkin jo palaamassa kaupunkimelun pariin. Uskomattoman hieno päivä!

Mustat sormet

Sen jälkeen, kun viikko sitten palasimme matkoilta, olen käynyt sienessä kolme kertaa. Reissut ovat olleet aika lyhyitä, mutta niin vain perattavaa on riittänyt. Syötävistä sienistä eniten käymissäni Hollolan metsissä näyttäisi olevan mesisieniä, joita en ole inspiroitunut keräämään.

Hyvänä kakkosena tulevatkin sitten rouskut. Kiitettävän paljon on löytynyt sekä mustarouskuja että karvalaukkuja, jotka maistuvatkin joltain. Niiden seuraksi olen poiminut jonkin verran kauniita pieniä kangasrouskuja, jotka eivät mielestäni ainoina salaattisieninä oikein maistu muulta kuin vähän kitkeriltä.

Mustarouskun perkaus on tehokas tapa saada sormensa mustiksi. Toinen mustaava sieni on ehdottomasti limanuljaska, jonka limakerroksen poistan mielelläni aina jo metsässä. Tänään paistosienistä eniten oli juuri limanuljaskoja, joiden lisäksi löysin harmaakirjovahakkaita, pari koivuhaperoa, lampaankääpiä, yhden herkkutatin ja leppärouskun, muutaman kanttarellin ja känsätuhkeloita.

Lampaankäävistä laitoin heti pastakastikkeen, johon paistoin sekaan anopilta saamaani kesäkurpitsaa, mausteita ja ruokakermaa. Ihan ok ruoka miedoista aineksista ja terästyi huomattavasti, kun lisäsin hieman tuoretta valkosipulia ja pari ohutta siivua vuohenjuustoa.

Vähän minua on surettanut se, että syntymäpäivämatkani takia menetin lähes täysin puutarhamarjojen satokauden. Oikeasti asiassa ei ole mitään suremista, sillä Norjan luonto oli minulle ensikertalaisena ihan huikaiseva kokemus. Niistä maisemista ja kokemuksista sain taatusti saman verran energiaa kuin saisin niistä hillopurkeista, jotka nyt jäivät tekemättä. Sitä paitsi omenakausi on vasta aluillaan...