Herkkutatteja, vadelmia ja laatuliikuntaa

Olin pitkästä aikaa maalla yötä ja sain jopa mukaani molemmat tyttäret ja koirat - tosin mopsi ja vanhempi tytär halusivat käydä kaupungissa iltaa viettämässä ja nukkumassa. Mäyräkoira ja minä sen sijaan otimme irti kaikki mahdolliset luontoelämykset jokaisena vuorokaudenaikana.

Päivät maalla menevät suunnilleen näin tähän vuodenaikaan: kello 6.30-7 koirat heräävät ja haluavat ulos, mikä tarkoittaa rentoa ulkoilua (emäntä yöpuku päällä) postilaatikolle ja takaisin. Ilman hihnaa aamupissatus on tietenkin luksusta meille kaikille kaupungin aamulenkkeihin tottuneille. Postilaatikolta haetaan sanomalehdet, joista ehdin lukea yleensä ainakin toisen ennen lehtien varsinaisen tilaajan eli äitini heräämistä. Mutta sitä ennen koirat ovat halunneet aamiaisensa ja minä kahvini.

Kahdeksan jälkeen alan valmistautua sieni- tai marjametsään, mikä aiheuttaa mäyräkoirassa huomattavaa levottomuutta. Jos maalla on joku muukin, jätän mopsin hänen kanssaan nukkumaan. Jos ei, lenkkiä on pakko lyhentää. Tosin selkä- ja ikävaivainen mäyräkoirakin alkaa nykyään olla enemmän hidaste kuin varsinaista seuraa etenkin vaikeakulkuisessa maastossa, mutta pakkohan sen on päästä. Olisi aika epäreilua, jos minultakin joku kieltäisi sienestyksen ikään ja kuntoon vedoten, kun kumminkin saan siitä niin paljon voimia ja iloa.

Tänään kävi aika nopeasti selväksi, ettei metsässä kaikesta sateesta huolimatta (vielä) mitään valtavia sienisaaliita ole odottamassa, mutta vadelmapuskat sen sijaan pullistelivat monessa kohdassa suuria ja makeita marjoja. Onneksi olin osannut varautua sekä korilla että muovirasialla. Keräilin puolihuolimattomasti vadelmia, ahomansikoita ja hyvin harvassa kasvavia mustikoita sekä suuhun että purkkiin ja yritin tiirata samalla kuusimetsän pohjaa. Ja yhdestä tutusta paikasta sitten löysinkin ensin muutaman lehmäntatin, sitten pari jo ylikypsäksi päässyttä herkkutattia ja lopulta kolme pientä ja vastanoussutta tattikaunotarta. Eihän niistä kokonaista ruokaa kellekään saa, mutta huolellisesti ne keräsin ja viipaloin kuivausritilälle kuivumaan. Jos minulla olisi ollut maalla jääkaapissa voita ja mukana tuoreita sipuleita, olisin varmaankin paistanut tatit leivän päälle...

Mutta takaisin päiväohjelmaan: yleensä aamun saalistus kestää pari kolme tuntia, minkä jälkeen onkin aika palata valmistamaan lounasta. Koira on tässä vaiheessa väsynyt ja janoinen ja uuvahtaa keittiön lattialle odottamaan ruokaa. Ihmiset syövät varhaisen lounaan 11-12 välillä, minkä jälkeen minä yleensä teen jotain sisällä, vapaapäivinä ehkä lueskelen. Mutta iltapäivällä pitää taas päästä ulos esimerkiksi puutarhaan, jos ei ole liian kuuma. Marjapensaissa on nytkin litrakaupalla marjoja kypsymässä. Ja kyllähän päivään toinenkin sieniretki usein mahtuu. Loppuilta kuluu sitten satoa putsatessa ja jalostaessa. Usein sitä huomaa aika myöhään illalla, ettei ole muistanut syödäkään mitään (ja juoda nestettä ihan liian vähän!) koko päivänä.

Totta kai maalla myös seurustellaan sukulaisten ja perheiden koirien kanssa. Siskontytär Noora oli taas uskollisesti mukana monessa hommassa sekä eilen että tänään. Kanttarellit etsimme aina yhdessä, ja marjapensaista keräämme usein marjoja suoraan suuhun porukalla illansuussa. Berninpaimenkoira Aino rakastaa meitä kaikkia, mutta erityisesti tytärtäni Vilmaa, joka jaksaa peuhata sen kanssa.

Maalla olo on parhaimmillaan aikamoista laatuliikuntaa: ei niin kovin nopeaa ja räjähtävää vaan pikemminkin sitkeää ja pitkään kestävää kävelyä, kiipeilyä, koukistelua, kyykistelyä ja kurkottelua. Koirat toki juoksevatkin, silloin tällöin myös joku ihminen niiden kanssa tai perässä.