Ulkoliikuntaa iltahämärässä

Koska en ole saanut otetuksi kameraa mukaan hiihtolenkeille, niin liitetään tähän muutama kuva menneeltä viikolta, jolloin koiralenkillä, iltapäivän sinisen hetken aikaan, kokeilin kuvaamista ilman salamaa. Kohteet ovat Lahden keskustasta, lähinnä Kisapuiston alueelta. Erityisen viehättynyt olin siitä, että luistinradoilla oli elämää, etenkin paljon nuoria.

Luistelu on niitä harvoja lajeja, joissa en koskaan ole kokenut minkäänlaista alemmuudentunnetta niin kuin monissa muissa urheiluaktiviteeteissa. Asuin Lahden keskustassa myös pienenä (tässä välissä monessa muussakin paikassa), ja äitini oli onneksi innokas viemään meitä lapsia Kisapuistoon luistelemaan. Olen itse asiassa oppinut luistelemaan niin pienenä, etten sitä edes muista. Takaperinluistelun ja sirklaamisen opettelu on jäänyt paremmin mieleeni.

Keskusta-asumisessa oli huonotkin puolensa. Olin nimittäin aivan surkea hiihtäjä, sillä ilmeisesti Salpausselän laduille kapuaminen oli luistinradalle menoa isompi kynnys sekä vanhemmilleni että minulle. Olen korvat punaisena joutunut useita kertoja kuuntelemaan sukulaisille kerrottua "hauskaa" juttua siitä, kuinka pienenä heitin sukset Fellmanin puistosta kadulle, kun ei oikein sujunut. Kertomuksessa ei ole varmaan muuta opetusta kuin se, että lapsena kuullut, loukkaavina pidetyt, asiat jäävät mieleen. Vasta aikuisena opin hiihtämään kunnolla, ja eilenkin tuli taas otettua vahinkoa takaisin puolentoista tunnin rivakalla lenkillä.