D-vitamiinia ja lohturuokaa marraskuuhun

Tänään jos milloin aurin- koinen sunnuntai- sää tuli tarpeeseen parin sadeviikon jälkeen. Heti aamusta pakkasin sienikorin ja mäyräkoiran autoon ja lähdin kokemaan tuttua suppilovahverometsää. Vain se hieman arvelutti, että arvelin myös hirvestäjien lähteneen liikkeelle samassa auringonpaisteessa. Ei näkynyt kyläteidenkään varsilla autoryppäitä, joten uskaltauduin metsään. Ja olihan meillä molemmilla punaista päällä!

Luonto oli juuri niin elämyksellinen kuin saatoin odottaa. Ensin ihailin vain auringossa kimaltavaa riitettä ylittämämme kesantopellon ja kuusimetsän sammalkerroksen päällä. Seuraavaksi näin tuoreen hirvenläjän ja kuulostelin metsän ääniä: lähellä variksen raakuntaa, jossain kauempana myös mahdollisesti metsästyskoiran haukuntaa. Vähitellen terästin katsettani löytääkseni mahdollisia sieniä auringonlaikkujen ja pudonneiden lehtien seassa. Ja olihan niitä siellä, sekä pakkasen ja sateen liiskaamia että aivan tuoreita itiöemiä. Taas oli käynyt niin, että olin ensin kävellyt ohi ja tallannut osan suppilovahveroista. Ja kun aloin kerätä, ei loppua tahtonut tulla. Sen verran järkeä oli päässä, että keräsin vain korin täyteen. Sienet kun piti vielä puhdistaakin.

Maalla sytytin taas hellaan tulen ja putsasin suppilovahverot ritilän päälle kuivumaan. Pienen osan kauneimmista pikkusienistä otin purkissa mukaan päivän ruokaa varten. Olin nimittäin jo valmistellut päivän ruuan tärkeimmän ainesosan: pizzataikinan. Päätin kokeilla italianopettajan antamaa reseptiä ja ryhdyin puuhaan vuorokautta aiemmin. Hyvän pizzataikinan idea kun on pitkä nousuaika. Nyt, kokeiltuani, uskon sen!

Perheemme syö pizzaa todella harvoin, sillä emme juuri käy ostamassa valmiita sen paremmin pakastealtaista kuin pizzerioistakaan. Minua tökkivät useimmiten suolaisuus ja rasvaisuus, mutta olen kyllä aika usein pettynyt myös pohjaan. Kun näin opettajamme reseptin, uskalsin ryhtyä toimeen. Se kun ei sisällä juuri lainkaan suolaa, eikä öljyä tai juustoakaan lisäillä hirveitä määriä. Tärkein on tomaatti, joko hyvänlaatuinen tuore tai purkitettu - pääasia, että ovat kokonaisia, eivätkä mitään sekamurskaa.

Ja tässä tulee perusresepti ensin pizzataikinalle. (Tein vain puolikkaan annoksen ja siitäkin tuli kolme pellillistä pizzaa, joten kannattaa ehkä muidenkin puolittaa. Riitti enemmän kuin hyvin neljälle hengelle.)
1 litra vettä
1,5 kg erikoisvehnäjauhoja
0,5 kg durumvehnäjauhoja
20 g tuorehiivaa tai 7 g kuivahiivaa (siis todella näin vähän!)
50 g merisuolaa.
12-24 tuntia ennen leipomista kaikki ainekset sekoitetaan suuressa salaattikulhossa tai vastaavassa astiassa, jossa taikinalla on tilaa paisua. Vaivataan kunnes taikina irtoaa seinämistä ja ilmavan tuntuista. Jätetään n. 23 asteen lämpöön peitettynä joko muovilla tai tiiviillä kannella.

Paistamista varten pizzataikina levitetään pellille mahdollisimman tasaiseksi ohueksi kerrokseksi, mieluiten sormin. Jos taikina ei leviä tasaisesti, voi kaulia kevyesti jauhotetulla kaulimella. Uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pidetään huoli siitä, että uuni todella on kuuma ennen paistamista. Pizzapohjan päälle laitetaan ensin vain tomaatti tai öljy (jos halutaan valkoista pizzaa, esim. sienitäytteen kanssa) ja laitetaan uuniin paistumaan n. 8 minuutiksi. Otetaan uunista ja lisätään viipaloitu, pehmeä mozzarella. Paistetaan vielä 5-8 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja pinta saanut väriä.

Teimme yhden tällaisen perus-Margheritan, jossa oli vain tomaattia ja mozzarellaa, ei siis edes muita mausteita. Se oli tuoreena hyvää, mutta ehkä hieman tylsän makuista. Toiseen pohjaan laitoin oliiviöljyä, tuoreita suppilovahveroita, mozzarellaa ja vähän raastettua parmesaania, kolmanteen tomaatin lisäksi rucolaa ja kahta mainittua juustoa. Maistuivat jo selvästi vahvemmilta, mutta eivät edelleenkään liian suolaisilta tai rasvaisilta.

Pizzahan on tyypillistä mättö- tai lohturuokaa, joka sopii juuri marraskuun pimeyden kaltaisiin olosuhteisiin. Ei välttämättä maailman terveellisin sunnuntailounas, mutta näistä lätyistä ei tullut yhtään liian täysi olo. Eivätkä ainekset tulleet kalliiksi: koko satsiin kului jauhojen lisäksi hieman öljyä, pari noin euron hintaista mozzarellapalloa, puolet muutaman euron hintaisesta parmesaanipalasta, yksi tölkki kuorittuja tomaatteja (alle euro) ja muutama kaapista löytynyt kirsikkatomaatti sekä puolet rucolasalaattirasiasta, joka maksoi muistaakseni alle kolme euroa. Niin, ja sienethän keräsin tänään metsästä.

Ihana D-vitamiinipäivä: sieniä ja aurinkoa!

Ihan kohta isä ottaa jälkiruokaa...

Isänpäivälounas onnistui oikein hyvin sekä ruokien että tunnelman osalta, kiitokset myös syöjille! Kuten eilen ennustin, meillä oli uunikalaa, juureslastuja, sienisalaattia, feta-tomaattisalaattia ja keitettyjä perunoita.

Ahkeroin mielelläni viikonloppuna keittiössä, jos muut läsnäolijat malttavat rauhoittua istumaan ja keskustelemaan pöydässä, kuten tänään kävi. Aika usein joku muukin osallistuu myös itse ruuanlaittoon, mutta tänään olin kyllä päävastuussa. Onneksi pöydän kattaminen ja siivoaminen sekä tiskikoneen täyttäminen ovat sentään aina yhteisiä tehtäviä.

Rakastan alku- ja pääruokien laittamista, mutta en ole mikään jälkiruokien superkokki. Yleensä tyydyn latomaan marjoja, rahkaa ja kermaa tai vaniljakastiketta kerroksittain johonkin kauniiseen astiaan. Rahka ja marjat pitävät yleensä huolta siitä, ettei systeemi ole liian makea. Tänään jälkiruoka oli hieman tavallista juhlavampi, sillä kasasin komeuden marenkinlevyjen päälle ja pilkoin sekaan myös Tanskasta ostamaani nugaata. Oli melkeimpä liian makeaa minun makuuni, mutta muut kyllä tyhjensivät maljan tehokkaasti.

Kassillinen laaturuokaa kympillä

Tänä aamuna olin todella iloinen, kun tajusin mennä ruokaostoksille Lahden kauppatorille, ja että siellä oli myös jokunen myyjä. Tärkein minulle on näin talviaikaan yksi ns. maalaisten rivin viljelijä, jolta saa laadukasta siikli-perunaa, makeita porkkanoita sekä kauniisti kasvaneita lanttuja ja palsternakkoja. Pieni kappa perunaa ja ihan kohtuulliset määrät mainittuja juureksia maksoivat yhteensä noin kympin, lisäksi sain kuormaan pyytämättä muutaman tosi tiiviin sipulin.

Heti kotona laitoin hautumaan keiton, jolla tällä kertaa ruokin myös aikuiset tyttäret, eli meitä oli ruokapöydässä neljä. Varsinaiseen inspiraatiokeittoon pilkoin sipulia, valkosipulia, porkkanaa, lanttua ja palsternakkaa, lisäsin liotettuja herneitä ja purkillisen tomaattipuretta ja maustoin inkiväärillä, persiljalla, tillillä, pienellä määrällä italialaista yrtti-chilimaustetta sekä normaaleilla suolalla ja pippurilla. Lisäsin sen verran reilusti vettä, että uskalsin jättää keiton hautumaan 100 asteeseen uuniin useaksi tunniksi siksi aikaa, kun käväisin maalla miehen kanssa viemässä talvirenkaita ja muuta varastoon joutavaa tavaraa. (Flunssainen tytär jäi kyllä kotiin sen verran vahdiksi, että olisi voinut puuttua, jos ruoka uunissa olisi jostain syystä kuumentunut liikaa.) Jätin myös hellan viereen kohoamaan löysän leipätaikinan, josta leivoin palattuani keiton seuraksi sämpylöitä ja focaccian kaltaisia leipäsiä. Ensimmäisissä oli mausteena aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä kurpitsansiemeniä, jälkimmäisissä pinnalla oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja yksi jääkaappiin jäänyt kuivahtanut juustoraaste. Keitto hautui niin maukkaaksi, että se itse asiassa loppui kesken, ja leivät maistuivat nekin erinomaisesti erilaisten levitteiden kanssa.

Huomiseksi isänpäiväksi olen varannut Vesijärven siikaa ja jo mainittuja juureksia. Uunissa varmaankin paistan sekä kalat että maustetut juureslastut. Rouskuja on likoamassa sienisalaattia varten. Jälkiruokaan taidan taas kaivaa pakastimesta vadelmia. Minulla on selvästi taas jonkinlainen Muumimamma-vaihde päällä, kun yritän pitää perheen tyytyväisenä ja terveenä laittamalla hyvää ruokaa.

Flunssat ja mahdollisesti myös influenssat kiertävät silti koko ajan lähemmäksi tätä säännöllisesti supistuvaa ja suurenevaa perhekuntaamme. Pohjanmaalta kotiin tullut vanhempi tytär on selvästi jonkinlaisen taudin kourissa, mutta ehkä jo toipumassa - saa nähdä, tarttuuko se meihin muihin. Nuorempi tytär sai juuri viestin, että hänen soluasunnossaan Helsingissä on sikainfluenssapotilas, joten hän pohtii nyt, meneekö sinne heti alkuviikosta. Eihän näiltä välttyä voi, eikä taudin diagnoosikaan välttämättä ole helppo, jos se ei äidy pahaksi. Rokotuksia emme ole kukaan saaneet tai vaatineet, mutta kyllä ainakin piikin otan, jos en ehdi saada tautia ensin.

Päivän kuva ei esitä ruokaa, sillä kamera ei ollut kokkauksen aikana käsillä. Ruokapöytämme kukkakin on silti ajankohtainen. Toissapäivänä näin lopulta, minkä värisen amarylliksen olin istuttanut ruukkuun punaisen seuraksi - aika eri tahdissa näkyvät kehittyvän samaan aikaan istutetut sipulit. Tämä näkyy olevan vaaleanpunainen tai puna-valkoraidallinen, en enää tarkemmin muista määritelmää. Jouluksi on siis jäljellä vielä yksi punainen ja yksi täysvalkoinen sipuli. Ja ne onkin muuten syytä laittaa multaan ihan lähipäivinä, jos aikoo saada vielä kukkia jouluksi.