Herkkutatteja, vadelmia ja laatuliikuntaa

Olin pitkästä aikaa maalla yötä ja sain jopa mukaani molemmat tyttäret ja koirat - tosin mopsi ja vanhempi tytär halusivat käydä kaupungissa iltaa viettämässä ja nukkumassa. Mäyräkoira ja minä sen sijaan otimme irti kaikki mahdolliset luontoelämykset jokaisena vuorokaudenaikana.

Päivät maalla menevät suunnilleen näin tähän vuodenaikaan: kello 6.30-7 koirat heräävät ja haluavat ulos, mikä tarkoittaa rentoa ulkoilua (emäntä yöpuku päällä) postilaatikolle ja takaisin. Ilman hihnaa aamupissatus on tietenkin luksusta meille kaikille kaupungin aamulenkkeihin tottuneille. Postilaatikolta haetaan sanomalehdet, joista ehdin lukea yleensä ainakin toisen ennen lehtien varsinaisen tilaajan eli äitini heräämistä. Mutta sitä ennen koirat ovat halunneet aamiaisensa ja minä kahvini.

Kahdeksan jälkeen alan valmistautua sieni- tai marjametsään, mikä aiheuttaa mäyräkoirassa huomattavaa levottomuutta. Jos maalla on joku muukin, jätän mopsin hänen kanssaan nukkumaan. Jos ei, lenkkiä on pakko lyhentää. Tosin selkä- ja ikävaivainen mäyräkoirakin alkaa nykyään olla enemmän hidaste kuin varsinaista seuraa etenkin vaikeakulkuisessa maastossa, mutta pakkohan sen on päästä. Olisi aika epäreilua, jos minultakin joku kieltäisi sienestyksen ikään ja kuntoon vedoten, kun kumminkin saan siitä niin paljon voimia ja iloa.

Tänään kävi aika nopeasti selväksi, ettei metsässä kaikesta sateesta huolimatta (vielä) mitään valtavia sienisaaliita ole odottamassa, mutta vadelmapuskat sen sijaan pullistelivat monessa kohdassa suuria ja makeita marjoja. Onneksi olin osannut varautua sekä korilla että muovirasialla. Keräilin puolihuolimattomasti vadelmia, ahomansikoita ja hyvin harvassa kasvavia mustikoita sekä suuhun että purkkiin ja yritin tiirata samalla kuusimetsän pohjaa. Ja yhdestä tutusta paikasta sitten löysinkin ensin muutaman lehmäntatin, sitten pari jo ylikypsäksi päässyttä herkkutattia ja lopulta kolme pientä ja vastanoussutta tattikaunotarta. Eihän niistä kokonaista ruokaa kellekään saa, mutta huolellisesti ne keräsin ja viipaloin kuivausritilälle kuivumaan. Jos minulla olisi ollut maalla jääkaapissa voita ja mukana tuoreita sipuleita, olisin varmaankin paistanut tatit leivän päälle...

Mutta takaisin päiväohjelmaan: yleensä aamun saalistus kestää pari kolme tuntia, minkä jälkeen onkin aika palata valmistamaan lounasta. Koira on tässä vaiheessa väsynyt ja janoinen ja uuvahtaa keittiön lattialle odottamaan ruokaa. Ihmiset syövät varhaisen lounaan 11-12 välillä, minkä jälkeen minä yleensä teen jotain sisällä, vapaapäivinä ehkä lueskelen. Mutta iltapäivällä pitää taas päästä ulos esimerkiksi puutarhaan, jos ei ole liian kuuma. Marjapensaissa on nytkin litrakaupalla marjoja kypsymässä. Ja kyllähän päivään toinenkin sieniretki usein mahtuu. Loppuilta kuluu sitten satoa putsatessa ja jalostaessa. Usein sitä huomaa aika myöhään illalla, ettei ole muistanut syödäkään mitään (ja juoda nestettä ihan liian vähän!) koko päivänä.

Totta kai maalla myös seurustellaan sukulaisten ja perheiden koirien kanssa. Siskontytär Noora oli taas uskollisesti mukana monessa hommassa sekä eilen että tänään. Kanttarellit etsimme aina yhdessä, ja marjapensaista keräämme usein marjoja suoraan suuhun porukalla illansuussa. Berninpaimenkoira Aino rakastaa meitä kaikkia, mutta erityisesti tytärtäni Vilmaa, joka jaksaa peuhata sen kanssa.

Maalla olo on parhaimmillaan aikamoista laatuliikuntaa: ei niin kovin nopeaa ja räjähtävää vaan pikemminkin sitkeää ja pitkään kestävää kävelyä, kiipeilyä, koukistelua, kyykistelyä ja kurkottelua. Koirat toki juoksevatkin, silloin tällöin myös joku ihminen niiden kanssa tai perässä.

Säilöntäkausi avattu

Pikakurkistus maalle eilen illalla osoittautui satoisaksi. Reilun viikon poissaolon jälkeen kanttarellit olivat nousseet ja ensimmäiset viinimarjat kypsyneet juuri hillonkeittoasteelle. Sisaren lapset olivat jo löytäneet ensimmäiset sienet ja odottaneet etsiskelyseuraa. Yhdessä maastossa löysimme vielä monta hyvää esiintymää lisää. Aika pieniähän sienet vielä olivat, mutta niitä löytyi puolisentoista litraa - Aleksin tiukan kirjanpidon mukaan 219 kappaletta.

Pienet keltaiset kaunottaret (etummainen kattila ja purkit) ovat omiaan pikkelssiin, joten suurin osa niistä päätyi etikkaliemen sekaan. Jotain jäi toki sisaren perheen eiliseksi iltapalaksikin.

Valkoiset viinimarjat (takimmainen kattila) eivät oikeastaan ole värinsä puolesta hillomarjoja, sillä mukaan jäävät kuoret tekevät hillosta epämääräisen vaaleaa mössöä. Jos kuoret siilaa pois, saa toki kauniin vaaleanpunaista mehua, viiniä tai hyytelöä. Nyt oli kuitenkin niin suuri hinku saada ensimmäisiin hillopurkkeihin kesän makua, että päätin jättää estetiikan sivuun.

Sen verran kurkistin myös tontin rajalla kasvaviin vadelmapöheikköihin, että tämän kesän sato näyttää hyvältä. Sateen takia marjat ovat suuria, ja lähipäivien auringossa ne varmasti myös kypsyvät nopeasti. Viikonloppu taitaa vierähtää Hollolassa (jossa olisi tarjolla myös keskiaikatapahtuma, jossa olen tähän asti ollut mukana joka kerta joko vieraana tai avustamassa ohjelmansuorittajia. Saa nähdä, miten nyt käy, jos keräily ja säilöntä innostavat enemmän).

Vähän tosin jo etukäteen kauhistelen paarmoja, jotka varmasti hyökkäävät auringossa kimppuun. Mutta kai niitä on kestettävä, kun kesän parhaat päivät vihdoin ovat käsillä. Sama pätee metsän hyttysiin ja hirvikärpäsiin, jotka varmasti tulevat taas vastaan tulevilla sieniretkillä. Pitää vain muistaa pukeutua oikein, suojata vähintään niska ja raajat.

Haperoita ja herkkusieniä

Olen jo pari viikkoa käynyt maastossa katsomassa paikkoja, joihin sienikesän ja -syksyn airuet voisivat nousta. Kantarelleista ei ole vielä yhtään havaintoa, mutta eilisellä sauvakävelylenkillä onnistuin bongaamaan useita kiinteitä haperoita Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välisessä maastossa. Rankkasade kuitenkin yllätti niin pahasti, etten itsekin litimärkänä viitsinyt ruveta noukkimaan muutamaa läpikastunutta sientä mukaani. Todennäköisesti en olisi edes keksinyt mitään kovin hohdokasta ruokaa noin kolmesta koivuhaperosta ja parista punertavammasta yksilöstä. Kuva on valitettavan epätarkka, sillä sateen pelossa en edes ottanut kameraa metsään vaan tyydyin näppäämään todisteen kännykällä.

Vielä huonommin kävi tänään, kun yritin saada kuvaa samaisella laitteella lahtelaisen kerrostalopihan hiekan läpi nousseesta upeasta herkkusieniyksilöstä. Koira nykäisi juuri sopivassa kohdassa, joten se kuva on täysin käyttökelvoton. Sitäkään itiöemää en turhaan kerännyt, sen verran ympäristömyrkkyjä se on taatusti sisuksiinsa imaissut. Viime viikolla julkaistujen uutisten perusteella kuusenherkkusienet olisivat epäilyttäviä myrkkyjen kerääjiä ihan puhtaassakin ympäristössä, eivät siis vain kaupunkikeskustoissa.

Viime kesänä keräsin yhden aterian verran ko. lajia kaukana Hollolan perukoilla sijaitsevasta kuusimetsästä ja huomasin saavani erittäin herkullisesta ateriasta mahan kipeäksi. Ja huom! kyse ei siis ollut mistään määritysvirheestä, sillä jos olisin syönyt murto-osankin siitä määrästä valkoisia kärpässieniä, en enää kirjoittelisi tätä. Herkkusieniä ne takuuvarmasti olivat sekä maun, tuoksun että mustumisominaisuutensa takia. Mahaoireetkaan tuskin johtuvat varastoituneista ympäristömyrkyistä, niiden vaikutustenhan pitäisi olla pitkäkestoisia kuten syöpää. Luulenpa vain taas löytäneeni yhden lajin, jonka sisältämä sienisokeri ei tee minulle hyvää. En ole muuten vielä mistään lähteestä löytänyt tietoa siitä, onko kaikissa sienissä samaa sienisokeria. Olen aivan takuuvarmasti herkistynyt kantarelleille ja saanut oireita ajoittain muistakin lajeista. Mielestäni oireiden määrä ei kuitenkaan ole täysin rinnastettavissa siihen sokerin määrään, mikä erilaisissa näkemissäni taulukoissa kunkin lajin pitäisi sisältää. Esimerkiksi herkkutatteja siedän onneksi vielä varsin hyvin.

Kaikista oireista huolimatta odotan innolla taas uutta sienisyksyä. Tarkkailuun tulee nyt reilun viikon tauko, sillä lähden vastoin kaikkia aiempia tapojani viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan. Pitkäaikaisen ystävän kanssa olemme yrittäneet sovittaa yhteistä matkaa kalenteriin jo melkein vuoden, eikä lopuksi löytynyt muuta ajankohtaa kuin ensi viikko. Ehkä palattuani osaan arvostaa taas koleita kelejä ja virkistäviä sateita. Ja suomalaisen vaatimattoman kukkaniityn värejä.

Maisemataidetta melojan näkökulmasta

Olimme jo eilen illalla päättäneet, että tänään yritetään lähteä melomaan puolen päivän aikaan. Hyvä, että päätös oli tehty ennalta, muuten vajaa tunti aiemmin koettu raekuuro olisi saattanut lannistaa. Mutta tänä kesänä on kyllä jo opittu ottamaan kiinni hetkestä. Siispä suuntasin miehen kanssa Lahden Kahvisaareen, jossa otimme käyttöön kahden hengen kajakin ja lähdimme katsomaan Vesijärven Rantagallerian teoksia Enonsaareen. Torstainahan näimme teokset jo risteilyalukselta eli useita metrejä korkeammalta sekä paljon kauempaa rannasta. Osa teoksista näyttää selvästi paremmilta läheltä, osassa ei juuri eroa huomaa parempaan tai huonompaan suuntaan.

Aallokko oli meidän melontataidoillemme hieman haastava, mikä tarkoittaa kaikkea peilityynestä kovempaa veden liikehdintää. Aaltojen keskellä sai hetkittäin tehdä ihan töitä sekä päästäkseen eteenpäin että pitääkseen kajakin vakaana. Ei reitille mitään vaaranpaikkoja osunut, mutta muutaman kerran risteilylaivojen nostamat aallot tai pelkkä tuuli nostivat ihan reilun vesikerroksen aukkopeitteen päälle. Jännitystä lisäsivät Lahden keskustan yläpuolelle nousseet pilvet, joiden odotimme tiputtavan niskaamme taas jotain ennen rantautumista. Ilmeisesti kohtalainen tuuli kuitenkin vei pilvet kauemmaksi, sillä nyt auringonpaistetta on saatu jo useita tunteja.

Tuleehan kierrokselle jonkun verran matkaakin - kartalta arvioiden lyhimmillään kahdeksan yhdeksän kilometriä. Luultavasti teimme noin kymmenen kilometrin lenkin, sen verran aina tulee kajakilla kaarrettua lähemmäksi rantaviivaa. Reilu puolitoista tuntia saimme matkaan kulumaan.

En kuvannut taideteoksia nyt uudestaan, sillä kameran kuljettaminen ja esiin kaivaminen märissä oloissa on aina pieni riski. Kännykkä oli kumminkin vedenkestävässä pussissa mukana, ja sillä nappasin oheisen ulpukkakuvan Kahvisaaren laiturin vierestä. Kyllä ne ulpukan kukat siellä luonnossa ihan keltaisilta näyttivät...