Kanttarellitalkoissa

Viimeisen parin viikon aikana pihalla ja lähi- metsissä on usein näyttänyt tältä: kanttarellien keltaisten laikkujen täplittämältä. Sieniä tuntuu nyt tunkevan yhtä hyvin hiekan läpi, ruohikon seasta kuin pimeimmän kuusimetsän karikkeen sisältä.

Kanttarellit ovat helppoja ja arvostettuja sieniä, mutta minähän en niitä voi syödä kuin hyvin varovasti muutama vuosi sitten saamieni suolisto-oireiden vuoksi. Onneksi kestän vielä herkkutatteja, rouskuja ja mustia torvisieniä, joista ensimmäiset löytyivät eilen aivan keskeltä pihaamme. Enkä löytäjä suinkaan ollut minä vaan valpas 6-vuotias Noora, joka koko ajan kulkee kanssani opettelemassa sieniä ja auttamassa niiden keruussa ja käsittelyssä.

Viime viikolla löysin ensimmäiset kangas- ja mustarouskut, joista tehty salaatti maistui erityisen hyvältä. Ihania olivat myös ne kaksi herkkusientä, joista naapuri ystävällisesti vinkkasi - hän kun ei uskalla lajia käyttää. Muutamana viime päivänä olen syönyt paistettuja sekasieniä (koivu- ja viinihaperoita, rusko-orakkaita, lampaankääpiä ja punikkitatteja) kaikenlaisina versioina, viimeksi tänään sinihomejuustomurulla ja ruohosipulilla höystettynä. Ja herkkutatteja on löytynyt sen verran, että niitäkin on päästy siivuttamaan ja kuivaamaan.

Sateinen kesä suosii sienestäjiä - kunhan nyt vedentulo pysyy kohtuudessa, etteivät metsät ihan soiksi muutu. Marjojen keruu on sen sijaan jäänyt harvoina poutahetkinä kakkoseksi. Eilen yritin löytää vadelmia, mutta niitä oli tosi vähän. Keräsin niukan saaliini lisäksi valkoisia viinimarjoja ja keitin sekahilloa, johon lisäsin vielä mintunlehtiä makua tuomaan. Kesältä sekin maistuu, vaikka ei olekaan puhtaan vadelman veroista.

Tragedia pahvilaatikossa

Vintiltä hillopurkkeja hakiessa tuli vastaan surullinen näky. Yhdestä pahvilaatikosta oli tullut surmanloukku pikkulinnulle, joka jossain vaiheessa on ehkä etsinyt suojaa ullakolta.

Ensimmäiset viinimarjat on nyt kerätty ja keitetty hilloksi. Lopputulos tosin on joka kerta epävarma melkein seuraavaan päivään asti, sillä yritän hyydyttää marjat ilman hillosokeria, joka perheenjäsenten mukaan kuulemma maistuu pahalta. Siksi pensaissa on oltava ajoissa, jotta mukaan saa myös raakoja marjoja ja niissä olevaa, hyytymistä edistävää, pektiiniä.

Punaisia marjoja ei ole juuri ollenkaan, eikä ihmekään, kun pensaiden kunto on tällainen. Mustia tulee kohtalaisesti, valkoisia taas vaivaa joku ötökkä. Itse asiassa näinkin niitä ällötyksiä pensaassa, jonka lehdet näyttivät pahimmin kurtistuneilta. Jotain kummaa puutarhassamme nyt tapahtuu, kun kirsikkapuukin on taas melkein syöty, eikä omenia tule ollenkaan. Kylässä ollut puutarhuri heitti epäilyn jostain kääriäisistä, mutta siinä vaiheessa meistä kumpikaan ei ollut nähnyt syylliseksi epäilemiäni otuksia.

Tiedosta on tietenkin hyötyä vain siinä tapauksessa, jos aikoo yrittää tehdä ongelmalle jotain. Myrkyttämistä emme ole harrastaneet koskaan, eikä se tietenkään ole ratkaisu tähän aikaan vuodesta, kun satoa pitäisi korjata. Nyt tuntuu uuvuttavalta, pitänee laittaa asia pohdintaan.

Puolikuntoisena lomalla

Ensimmäisen lomaviikon lopuksi kehitin vaivan, jota en ennen olekaan kokeillut. Sunnuntaina vasen silmäluomi alkoi ensin aristaa ja turposi sitten tunnissa lähes näkökentän peitoksi. Eilen tulehdus oli "valunut" silmän alle poskeen, jonka punaista turvotusta ei saanut piiloon aurinkolasien taaksekaan. Lääkäriltä saatu antibioottivoide tehoaa selvästi, mutta vielä tänäänkin oli aika puolitehoinen olo puistojumpassa.
Ennen silmäluomitulehdusta ehdin piipahtaa lauantaina ja sunnuntaina Hollolan metsissä, joissa on nyt haperojen aika. Yksi kehnäsieniesiintymä piristi, sillä vaalenruskeat yksilöt olivat vasta avautumassa ja siksi parhaimmillaan.

Kanttarelliaarre ja mustikkalöytöjä

Aleksi löysi eilen, ensimmäisenä Suomen päivänään, heti varsinaisen kanttarelliaarteen. Mustikoita keräsivät ja söivät myös serkukset Hilda, Ninni ja Noora sekä mäyräkoira Doris.

Kanttarellit syötiin illallisella perunoiden kanssa, mustikoista leivotaan piirakka.

Määritysongelmia

Vielä tänäänkään en raaskinut kerätä kanttarelleja, joita oli noussut vähän lisää vakiopaikalleni. Alkuja on jo useita kymmeniä, mutta sienet ovat vielä korkeintaan ison miehen peukalonpään kokoisia.

Sen sijaan vietin hyttysiä vilisevässä märässä metsässä kaksi tuntia keräillen laiskasti mustikoita ja ahomansikoita sekä etsiskellen muita varhaiskesän sienilajeja. Kolme haperoa ja yksi punikkitatti riittivät juuri ja juuri lämpimien voileipien päälle iltapäivällä.

Lisäksi löysin laholta koivunrungolta kolmen vinokkaan ryppään; laji oli todennäköisesti osteri- tai koivuvinokas. En kuitenkaan saanut tehtyä niin varmaa määritystä, että olisin halunnut sienet käyttää. Suomen sieniopas vuodelta 2006 (Salo-Niemelä-Salo, julkaisijat Kasvimuseo ja WSOY) esittelee puolenkymmentä vinokasta, joista yksikään ei tosin ole myrkyllinen, mutta useimmat lajit eivät kuitenkaan kelpaa ruokasieniksi. Muiden sienikirjojen perusteella olisin ihan surutta määritellyt löytöni osteri- tai koivuvinokkaaksi, sillä niissä ei edes muita esitellä...

Joskus tässä tunnistushommassa käy juuri niin, että lisätieto muuttaakin määrittäjän entistä epävarmemmaksi. Nyt tarvittaisiin jotain perimätietoa tai sellainen auktoriteetti, joka kertoisi minulle luotettavan oloisen määritelmän osoittamalla lajien keskeiset erot (esimerkiksi itiöpölyä en ole kokeillut, mutta tässä tapauksessa monella lajilla se näytti olevan saman väristä).

Ohessa pari kotipöydällä otettua kuvaa, joista värin määrittäminen tosin voi olla vähän vaikeaa. Sienet olivat pinnalta vaaleanruskeita ja pilleiltään hieman murretun valkoisia, mikä sopii kummankin lajin piirteeksi (kirjat tosin puhuvat pelkästään valkoisista pilleistä). Kovin paljon vinokkaani muistuttivat sekä ulkomuodoltaan että tuoksultaan niitä yksilöitä, joita joskus olen kaupasta ostanut osterivinokkaina.

Mustikkaa talkkunalla

Moni media on jo raportoinut pintaan nousseista sienistä, mutta aamun metsä- retkeni tuotti vain kolme haperoa.

Mustikoita - suuria ja enimmäkseen kypsiä - sen sijaan oli paljon. Mukana ei ollut minkäänlaista kippoa, mutta kännykän suojana olleeseen tiiviiseen muovipussiin mahtui juuri litra. Iltapäivällä hain kaupasta talkkunaa, sillä ensimmäiset itse kerätyt mustikat pitää ehdottomasti syödä maidon, talkkunan ja pienen sokeriripauksen kanssa. Hyvää ja vatsaystävällistä.

Mikä ihmeen kasvusto?

Ei ole ensimmäinen kesä, kun harmaamustesienet puskevat esiin hiekan läpi kovin karuissa olosuhteissa.
Valitettavasti se karu hiekkakenttä sijaitsee aivan Lahden keskustassa, talomme parkkipaikoiksi pyhitetyllä pihalla.

Viime kesänä onnistuin pitkästä aikaa löytämään mustesieniä sen verran syrjäisestä puistosta, että uskalsin kerätä, paistaa ja syödä herkut, jotka normaalisti keräävät hurjasti ympäristömyrkkyjä.

Ukkossade yllätti puistojumpassa...

...ja ohjaaja kehotti jumppaajia siirtymään laajan puistopuun alle. Yritin siinä selittää, ettei neuvo ehkä ole ihan viisas, kun salaman ja jyrähdyksen välissä ei ehdi laskea kahteen. Mutta niin vain ainakin parikymmentä naista yritti mieluummin säilyttää kampauksensa kuin henkensä. Olihan minulla vähän ulkopuolinen olo, kun jänistin kymmenen metrin päässä kaatosuihkun alla. Mahtoiko varoalue olla edes tarpeeksi suuri?
Kolme varttia kumminkin saimme jumpata ihan tehokkaasti mm. haboja ja alleja rääkkääviä kuminauhaliikkeitä. Vasta viimeiset venyttelyt ja nopeasti sujunut kotimatka menivät vesiurheilun puolelle.
Nyt paistaa taas aurinko. Ja puistoissa on niin lupaavasti harmaamustesieniä, että kaipa metsiinkin kohta alkaa nousta sieniä. Viimeistään perjantaina pääsen tsekkaamaan, silloin jo lomalla.

Käsiterapiaa, osa II

Inhoan kuntosaleja. Olen käynyt aika monilla, eikä se inho välttämättä johdu paikan ilmapiiristä, laitteista tai ohjauksesta. En vain näe mitään mieltä taistelussa kylmää rautaa vastaan jossain sisätiloissa, ilman kontaktia luontoon tai edes kanssajumppaajiin.

Tänään kuitenkin taas menin, kun sain käynnin fysioterapian kaupanpäälliseksi. Huomasin, etten jaksa siirrellä samaa rautamäärää kuin viime kesänä. Pienemmillä painoilla liikuttelin kolmen vartin ajan lähinnä yläkroppaa, ja nyt tuntuu yllättäen hyvältä. Ehkä tätä voi taas jatkaa sen muutaman viikon, kun fysioterapia tällä kertaa kestää. Ehkä jopa tehdä ne jalka- ja vatsaliikkeetkin.

Mutta nyt on viisasta lopettaa kirjoittaminen, etteivät niska ja hartia taas ala oireilla.

Melontaa kipeälle kädelle

Avasimme melontakauden vasta tänään, sillä olen jo viikkoja kärsinyt kirjoittajan vaivoista oikeassa kädessäni. Fysioterapialla, särkylääkkeillä tai omaehtoisella liikunnalla vaivat eivät juuri ole helpottaneet.

Upean sunnuntaiaamun kunniaksi päätin kuitenkin ottaa riskin ja kestää mahdollisen yöllisen säryn sillä ajatuksella, että selän ja käsien treenaaminen on hyvästä. Ja nyt onkin aika hyvä tunne, ei pahimmin oireillut olkapään tienoo ainakaan huonommalta tunnu. Tosin lenkkikin oli varovaisen maltillinen, reilu tunti kiertelyä Lahden satamien (Niemi, matkustajasatama ja Teivaa) välillä. Koko ajan yritin meloa enemmän selällä kuin käsillä.

Sunnuntaiaamupäivän Vesijärvi tarjosi täydelliset olosuhteet melonnalle. Vesi oli lähes tyyni, lämpötila +22 ja taivaalla pilvipouta. Kahvisaaressa oli kaikenlaista kesän viettäjää onkijoista päivälenkkeilijöihin ja varsinaisiin melojiin. Mutta kovin rauhallista siellä tietenkin on varsinaisiin satamiin ja niiden kaljaterasseihin verrattuna. Nyt ukostaa - tyyneys oli siis vain alkusoittoa jollekin.