Pro Mustarousku

Öljyt käyttöön

2012-01-25T13:58:00.002+02:00

Minulla on tapana käyttää ruoanlaitossa aika paljon maustettuun öljyyn säilöttyjä aurinkokuivattuja tomaatteja ja fetajuustokuutioita. Kun itse tuote on lopussa, säästän purkinpohjat öljyineen jääkaapissa jatkokäyttöä varten.

Tänään aamulla leivoin sämpy- löitä, joihin sain kulumaan seuraavat viime päivien tähteet: vajaa hiivapala (suurin osa meni viikonloppuna blinitaikinaan), eilisen porkkanakeiton rippeet ja aurinkokuivattujen tomaattien purkinpohja. Koska hiivaa oli vain n. 20 grammaa, tein taikinajuuren jo eilen lämpimään keitonpohjaan eli lisäsin hiivan lisäksi vähän ruisjauhoja - näin juuri saa voimaa ja nostaa taikinan vähälläkin hiivamäärällä. Annoin juuren tekeytyä jääkaapissa yön yli ja jatkoin aamulla lisäämällä vähän maitoa, sopivasti vehnäjauhoja, hieman kaapista löytyneitä kurpitsansiemeniä ja lopuksi ne öljyt tomaattihippuineen. Tuli oikein hyvä taikina, johon ei tarvittu edes lisämausteita. Ja kauniitakin sämpylöistä tuli, aurinkoisen oransseja pikku sattumilla!

Eilen rupesi tekemään ihan hirveästi mieli yhtä talviruokien klassikoistamme, Punaisia pihvejä, jotka ovat muunnelma Lindströmin pihveistä. Meidän pihveissämme ei yleensä ole perunaa (jos sitä ei ole jäänyt), sen sijaan paljonkin sipulia ja todella paljon punajuurta. Koska olen viime aikoina halunnut välttää naudanlihan käyttämistä emmekä käytä sikaa ollenkaan, lähdin ostamaan paikallisen marketin tiskiltä jauhettua lähilampaanlihaa. Tällä kertaa myös fuskasin eli ostin irtomyynnistä etikkapunajuuria, koska en jaksanut ryhtyä keittämään ja kuorimaan juureksia.

Pihvitaikinaan tuli 600 g lampaanjauhelihaa, kuusi isoa etikkapunajuurta, kaksi isoa sipulia, kaksi munaa, ruokalusikallinen maissitärkkelystä, purkinpohjallinen (n. rkl) maustettua fetajuuston öljyä juustomuruineen, valkosipulia, suolaa ja pippuria. Survoin punajuuret, sekoitin ainekset ja muotoilin pihvit haarukalla uunipellille. Paistoin ensin sämpylät uunissa 200 asteessa, heti perään pihvit. Tuli siis säästöä tästäkin, kun lämmitin uunin kahta ruokalajia varten.

Perheenjäsenet rakastavat harmpurilaista muistuttavaa yhdistelmää, joka koostetaan tuoreesta sämpylästä, majoneesista tai tuorejuustosta tai pikkelsistä, pihvistä, juustosta ja vihanneksista. Minä keitin tällä kertaa pihvin ja salaatin oheen kukkakaalia, jonka nettiystävän ohjeen mukaan survoin ja maustoin perunamuusin tavoin; sekaan siis tuli hieman kermaa, voita ja yrttimausteita.

Ai niin, keksinpä samalla jääkaapin tutkimisella vielä yhden tähteiden jalosteen. Sekoitin bliniaterialta jääneet puolikkaat purkilliset smetanaa ja kermaviiliä, lisäsin teelusikallisen konjakkisinappia ja puolisen desiä etikkaan säilöttyjä pieniä suppilovahveroita. Syntyi kirpakka kastike, joka sopi erinomaisesti sekä salaatin että pihvin kanssa. Uskomattoman hyvää! Ja luulenpa myös, etten tällaisen aterian jäljiltä tarvitse edes D-vitamiinia, muista lisistä puhumattakaan.

Pakastimen ja kuivakaapin tyhjennystä

2012-01-20T11:16:00.001+02:00

Alkuvuodesta iskee hinku siivota vanhaa uuden alta pois. Kuivakaapin, pakastimen ja jääkaapin katsastaminen on ihan fiksuakin, ei pelkkää symboliikkaa. Marjat ja hillot tuovat talviruokavalioon kaivattua raikkautta eikä niitä joululta ehkä jääneitä tähteitäkään kannata ikuisuuksia säilyttää.

Minä päätin jopa tsekata kuivakaapin tavallista tarkemmin, jotten säilö siellä turhaan ylivuotisia jauhoja ja ryynejä. Ja mitä löysinkään: ainakin kolmessa pussissa erinomaisia Vääksyn myllyn ohrasuurimoita! Kyllähän minä niitä käytänkin, sekä ruoanlaitossa että puuroina, mutta moista hamsterointia en sentään kannata. Niinpä keitin toissapäivänä puuron, jota nautin sekä lounaalla että iltapäivän välipalaksi.

Tänä aamuna tein lopusta puurosta rieska- taikinan, johon tuli myös keitettyä ja raastettua perunaa, eiliseltä jäänyttä riisiä, kaksi kananmunaa ja vähän ruis- ja vehnäjauhoja. Kaikki vain sekaisin ja taikina haarukalla muotoilemalla leivinpaperin päälle rieskasiksi, uuniin 225 asteeseen n. 10-15 minuutiksi. Lopuksi vielä voitelin kevyesti leipäset ja laitoin voipuolet vastakkain pyyhkeen sisään. Tällä samalla idealla käytän usein yli jääneet perunat, puurot ja riisit (riisiä tosin yritän keittää mahdollisimman harvoin, mutta joskus iskee himo jonkinlaisiin itämaisiin kasviswokkeihin ja riisiin niiden kanssa). Muuta niksiä ei ole kuin käyttää mahdollisimman vähän jauhoja, jotta rieskasista/ leipäsistä/ vatruskoista ei tule kuivia.

Kun uuni oli kerran lämmitetty, oli järkevää leipoa siellä myös mustikkapiirakka. Hildan mustikkapiirakan ohje oli joskus iät ja ajat sitten Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, kun Mysi Lahtinen vielä kirjoitti ruokajuttuja. Taikinaan tulee 300 g vehnäjauhoja, 200 g voita, 1 tl suolaa, 1 tl hienonnettua kardemummaa, ½ tl leivinjauhetta, ½ dl vettä ja ½ dl kermaa. Kuivat aineet sekaisin, nypitään voi joukkoon, kerma ja vesi varovasti joukkoon (ei saa vaivata, ettei muutu sitkeäksi), taikina jääkaappiin tunniksi. Lepäämisen jälkeen taikinasta kaulitaan pyöreä pohjataikina, josta tulee myös reunat ja toinen vähän pienempi kansi.

Täytteeksi litra musti- koita, ½-1 dl sokeria ja 1 rkl peruna- jauhoja (joka sitoo mustikan nestettä), sekoitetaan ja kaadetaan taikinapohjan päälle. (Minä käytin tällä kertaa hillosokeria, joka sekin tekee paistuvasta täytteestä hieman kiinteämpää, sitä paitsi näin voi käyttää syksyltä jääneen hillosokerin pois kaapista.) Kansi kiinni, sen jälkeen voi voidella munalla, pistellään reikiä kanteen ja työnnetään piirakka uuniin 225 asteeseen 20-25 minuutiksi (jos mustikat ovat jäisiä, kannattaa paistaa puoli tuntia tai vähän kauemmin). Ja sitten tarjoillaan hieman lämpimänä vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Meillä on sopivasti jääkaapissa yksi purkki valmista vaniljakastiketta, päivämäärä tulee vastaan kohtapuoleen. Illalla saan kylään toisen tyttären puolisoineen, joten leipomuksille on varmasti menekkiä.

Eihän noista leivonnaisista kovin herkullisen näköisiä kuvia saa amatöörivoimin, joten lisätään tähän vielä yksi kaunis lumikuva ihan täältä Lahden keskustasta. Pari iltapäivää sitten olin mäyräkoiran kanssa lenkillä mm. Kirkkopuistossa, jonka lehmuskuja on melkein säällä kuin säällä kaunis.

Itse tekeminen innostaa

2012-01-15T18:58:00.000+02:00

Sain valmiiksi isoäidin neliö -tilkkushaalin viime viikolla ja vein sen tyttärelle lahjaksi. Viimeisenä iltana vielä päättelin langanpäitä nurjalta puolelta niin myöhään, että päätin sitten olla urakoimatta enää nirkkoreunaa. Ihan kaunis työstä tuli näinkin. Ja toivottavasti se myös lämmittää. Ainakin vastaanotto oli lämmin.

Käsillä tekeminen innostaisi nyt paljon enemmän kuin mikään kirjoitustöihin liittyvä. Tätä blogiakin laiminlyön mieluummin kuin lasken käsistäni kutimen tai virkkuutyön. Nyt ovat työn alla ranteenlämmittimet, joiden tekoon innostaa hienon hieno lanka villan ja silkin sekoitusta. En ole kovin hyvä neuloja (enkä virkkaajakaan, kuten eri kokoisista tilkuista näkee), mutta niin vain hommaan jää koukkuun. (Olipas puujalkavitsi!)

Toinen innostuksenaiheeni on valmistaa hyvää ja edullista ruokaa oikein alkuvuoden härkäviikkojen tapaan. Alkuviikosta ostimme alle viidellä eurolla kilon karitsanmaksaa, jota mies, minä ja koirat söimme erilaisilla lisukkeilla kolmena päivänä. Sienisalaatin, lanttulaatikon, karpalochutneyn ja coleslawn kanssa ruoka oli suorastaan juhlavaa. Eilen ostin taas kilon silakkafileitä yhtä edullisesti. Teimme vuoallisen tomaattisilakoita, joita söimme eilen lämpiminä ja tänään kylminä. Ja huomiseksikin riittää vielä, samoin lopulta koirille.

Hiihtämistä olen harrastanut nyt kolme kertaa, viimeksi eilen. Mies halusi Hollolan Heinsuon laduille, jotka ovat nykykielellä kutsuttuna haasteellisia. Kouluaikoina itkuraivosin muutaman kerran samoissa maastoissa, joissa vedetään supan pystysuoraa reunaa ylös ja lasketaan heti kohta alas kauhistuttavan jyrkkää seuraavan supan rinnettä - ja käännytään viime hetkellä alamäessä ennen uhkaavaa puuta.

Satuin vielä lipsahtamaan kilpaladulle, jossa miehen rakastamien herkkumäkien välissä ei ole edes tasaisempia hengähdystaukoja. Mutta en kuitenkaan kaatunut, ja niin vain kiipesin vielä toisenkin kerran Heinsuon urheilukeskuksesta kuntoladulle. Oheinen kyltti siltä helpommalta osuudelta.

Tänään olen nautiskellut kipeistä reisilihaksista, joiden alkujuuri on perjantain tanssitunnilla, tehosteet sain ladulta. Pikkuisen jaksoin aamulla myös kuminauhajumpata.

Lumi on uusi alku

2012-01-08T14:25:00.000+02:00

Lahden lumista maisemaa tänään.

Loppiaseksi satanut lumi on todellinen uuden vuoden airut! Maisema on kaunis ja ihmiset paljon iloisempia kuin vielä vuodenvaihteessa. Valoa kohti mennään muutenkin, mutta minulle tärkeää on juuri nyt lumi. Eilen pääsin ensi kertaa hiihtämään, ja se oli juhlaa, vaikka tottumattomat jalkalihakset parkuivat ja onnistuin jopa kaatumaan sääreni mustaksi. Hiihtämisen jälkeinen hiki on ihan omansa, se suorastaan roiskuu endorfiineja!

Takana on nyt kuukauden alakulo, joka joinain päivinä saattoi muistuttaa jopa masennusta. Monen muun tavoin kärsin joulukuun ennätysvesisateista, tuulista ja pimeydestä. Kroppakin reagoi ja sain itselleni harvinaisen flunssan, joka kesti kolmisen viikkoa. Tietysti vielä pahensin asiaa, kun kävin pari kertaa flunssan aikana työmatkalla Virossa, mutta toisaalta en oikein voinut reissuja peruakaan. Tai näinhän kuulemma sanovat kaikki ne korvaamattomiksi itsensä tunteneet, joille sitten on käynyt huonosti...

En nyt jaksa kaivaa mielestä joulunajan ihania herkkuruokia, joista ei taida olla kuviakaan. Onneksi meillä oli toisen tyttären mukana ammattikokki jouluvieraana, joten täällä todella syötiin hyvin. Ja kaikki muutkin tekivät osansa, kun piti valmistaa jotain, kattaa tai tyhjentää pöytää tai raivata paikkoja. Selvisimme hengissä, vieläpä varsin hyvässä hengessä, vaikka olin osan ajasta poissa työvahvuudesta.

Pari saavutusta kirjaan tähän kuitenkin. Piparkakkukoulutalomme sai joulun jälkeen sitten katonkin ja päätyi ensin sukulaisjuhlien koristeeksi, sen jälkeen yhden pikkupojan syntymäpäiville. Sen jälkeisistä vaiheista ei ole tietoa, mutta toivon tietenkin, ettei piparkakkuherkuttelu aiheuttanut ainakaan pahempia mahanpuruja.

Toinen on ns. isoäidin neliöistä koottu peitto tai shaali, jota olen virkannut puolet joulukuusta ja nyt koonnut viime päivät. Tämähän on se tekniikka, jota Marttaliitto toi esiin koko viime vuoden tilkkurekoissaan ja hienoissa näyttelyissään. Olen siis harvinaisen myöhäisherännyt, eikä ihme, sillä en ole juuri tehnyt lankakäsitöitä sitten 1990-luvun alun.

Mutta niin vain huomasin ostaneeni Tartosta muutaman kerän lankaa ja arvelin niistä hyvinkin virkkaavani tyttärelle tilkkupeiton. Homma jäi harmittavasti hieman vajaaksi, sillä tarttolaislankoja ei sittenkään ollut ihan tarpeeksi leveää peittoa varten. Mutta ehkä hyvä näin, sillä jo nyt peitto on valoittanut työpöytäni, jolle jo huomenna pitäisi levittää jälleen työpapereita. Tai viimeistään ylihuomenna...

Maksapasteijaresepti ja hieman eettistä pohdintaa

2011-12-18T15:39:00.003+02:00

Olemme iät ja ajat tehneet joulun alla maksapasteijaa, joka on tosi helppo, edullinen ja maukas. Tosin viime vuosina nautiskeluun on tullut pieni ikävä sivumaku, sillä pasteija tehdään broilerinmaksoista. Broilerien kasvatusolosuhteista kun ei viime aikoina ole kuulunut kuin huonoja uutisia. Mutta ehkä on hyvä, että teurastettujen broilerien maksat edes tulevat käyttöön...

Tänään sain kuitenkin pasteijaa maistaneelta nuorelta sukulaismieheltä reseptipyynnön, joten ehkä se kiinnostaa muitakin. Ja todennäköisesti pasteijan voi tehdä jostain muustakin suhteellisen miedosta maksasta, jos onnistuu löytämään jotain ekologisesti ja eettisesti tuotettua eläintä.

2 pakettia broilerinmaksoja (muistaakseni pakastepaketissa on n. 200 g) tai vastaava määrä
1-2 sipulia
150 g voita
suolaa, pippuria, paprikaa, timjamia, meiramia jne. sopivia yrttejä ja mausteita (meillä oli viimeksi suolaa, pippuria, italialaista yrttiseosta, jossa myös ripaus chiliä, ja erikoismausteena kuivattuja mustatorvisieniä. Torvisieniä liotin hetken ennen lisäämistä kohdassa 3.)
2 dl kuohukermaa
2 rkl konjakkia liekittämiseen.

1. Vatkaa kerma vaahdoksi ja nosta jääkaappiin
2. Hienonna sipuli hienoksi. Kuumenna kolmannes voista ja hauduta sipuli pehmeäksi pannulla.
3. Lisää broilerinmaksat pannuun ja paista kevyesti joka puolelta. Mausta ja liekitä konjakilla (ja tässä liekitysvaiheessa sitten liesituuletin pois päältä!).
4. Kaada lämmin seos pannusta joko monitoimikoneen kulhoon tai sellaiseen astiaan, jossa voit soseuttaa sauvasekoittimella aineet tasaiseksi tahnaksi. Lisää loppu voi, soseuta.
5. Lisää kerma nopeasti sekoittaen. Painele seos pasteijavuokaan tms., jäähdytä ja säilytä viileässä. (Me käytämme vanhoja Stilton-juuston keramiikkapurkkeja.)

Kun pasteija on jähmettynyt, se on tarjoiluvalmista. Tämä pasteija toimii parhaiten veitsellä levitettynä hyvän joululeivän päällä, ks. edellinen reseptini. Voi myös pakastaa.

Joululimppuja ja kaalikääryleitä

2011-12-17T19:36:00.001+02:00

Joskus lasten alakouluvuosina 1990-luvulla keksin leipoa joululimppuja koulun myyjäisiin. Menekki oli hyvä, ja kotonakin leivät maistuivat, joten olen jatkanut perinnettä. Nykyään leivät menevät lahjoiksi, sillä yhä harvemmalle sukulaiselle tai ystävälle enää tuntuu fiksulta ostaa mitään lahjaa.

Joinain vuosina olen tehnyt pari satsia eri viikonloppuina, mutta nyt päätin urakoida kaikki kerralla. Huh huh, sillä taikinaa tuli kuvassa näkyvän kymmenen litran kattilan lisäksi toinen mokoma määrä. Paistamiseen kuluikin sitten koko päivä.

Tämä on niitä limppuja, joissa juuri tehdään edellisenä päivänä ja vasta päivänä kaksi lisätään mausteet ja isoin osa jauhoista. Työ pitää siis suunnitella, mutta minä en ole kokenut vaivaksi sitä, että hoivailen eli imellän perunasta, maltaista ja ruisjauhoista tehtyä seosta muutaman tunnin hellan reunalla, sillä siinähän voi tehdä muutakin. Minä paistoin eilen lanttulaatikot siinä samalla.

Olen poiminut ohjeen Kotiliedestä, joka kertoo sen olevan alun perin Hilkka Uusivirran resepti kirjasesta Suomalainen ruokaleipä. Tässä aineet: Päivä 1, taikinan juuri: 1½ kg perunoita, 400 g ruisjauhoja, 250 g kaljamaltaita, 1½ l perunoiden keitinlientä, 25 g hiivaa. Päivä 2: 1 rkl pomeranssinkuorta, ½ rkl kuminoita, 3 tl suolaa, 2 ½ dl siirappia, 25 g hiivaa ja tilkka vettä, 1½ kg ruisjauhoja, noin ½ kg vehnäjauhoja. (Tein tällä kertaa kaksinkertaisen annoksen, joka on kuulemma myös alkuperäinen reseptin mitoitus.)

Juuri: perunat keitetään ja survotaan kuumina soseeksi, sekaan puolet keitinliemestä, 200 g ruisjauhoja ja 125 g maltaita. Sekoitetaan, peitetään ja annetaan imeltyä lämmössä noin tunnin. Lisätään loput keitinvedestä kuumalna, ruisjauhot ja maltaat parissa erässä, sekoitetaan pari kertaa tunnin välein. Lopuksi juuri vähäksi aikaa viileään, jotta se jäähtyy sopivaksi hiivalle. Kun hiiva on lisätty, juuri jätetään 15-18 asteeseen kuplimaan yön yli.

Aamulla onkin aina jännittävää todeta, miten paljon kannen alta jo nousee aromia! Yleensä aika hyvin, ja työtä voi jatkaa. Juureen lisätään mausteet, loput hiivasta vesitilkassa ja jauhot. Ja sitten alustetaan ja alustetaan niin kauan, että on varmasti kiinteää. Ison taikinan kanssa tarvitaan oikein käsivoimia!

Niin ja sitten nosta- tetaan taikina, leivotaan limput ja taas nosta- tetaan. Leivät paistetaan 180-asteisessa uunissa noin tunnin. Pellille mahtuu minulla pari limppua, joten hommaan saa tosiaan varata aikaa. Tänään tuli 14 leipää. Jos on iso taikina, ei kannata leipoa kaikkia limppuja kerralla nousemaan, sillä ne ehtivät kuumassa keittiössä levitä muodottomiksi.

Leipoessa pitäisi olla aika tarkka mittojen kanssa, mutta totuuden nimissä pitää kertoa, etten omista keittiövaakaa. Olen arvioinut painot jauhopussien koon mukaan, mutta tänä vuonna tulikin vähän tenkkapoo. Olin ensi kerran ostanut isot pussilliset Vääksyn myllyn erinomaisia jauhoja, ja uusista pusseista oli vähän vaikea arvioida. Mutta sitten päätin vain luottaa vuosien näppituntumaan ja annoin mennä. Koostumuksesta tuli ainakin paisto-ominaisuuksiltaan ihan loistava. Ja kyllähän me maunkin jo testasimme päivällä, vaikka ohjeen mukaan leipä on parhaimmillaan vasta jopa viikon säilyttämisen jälkeen. Suosittelen toki säilytystä viileässä.

Limppujen paistamisen väliajat käytin vääntämällä kolmesta kaalista kaalikääryleet, joista osaan tuli täytteeksi lammasta, sipulia, minttua, valkosipulia ja ohraa ja toiseen satsiin herkkutatteja, pähkinöitä, sipulia, persiljaa, kirveliä, ohraa ja vuohenjuustoa. Näitä herkkuja syömme ainakin jossain vaiheessa joulunpyhiä.

Tällaisen maraton- kokkauk- sen aikana aina huomaa, että ammatti- kokin työ on todella raskasta. Selkä huutaa jo muutaman tunnin jälkeen, jalat viimeistään illalla. Huomasin kuitenkin ilokseni, että viime aikojen kuntosaliharjoittelu yläselän kanssa on tuottanut tulosta, enää ei selkä ihan täysin romahda. Mutta se onkin sitten jo toisen tarinan aihe.

Hiihtokelejä odotellessa

2011-12-14T08:12:00.000+02:00

Hiihtokelejä odotellessa voi aina lukea lajiin liittyviä tekstejä. Suosittelen Antti Kariston ja Pekka Laaksosen elävää ja mielenkiintoista teosta Punapaidat. Lahtelainenmäkilegenda. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo –Hiihtomuseo 2011). Ajatuksiani kirjasta Verkkomaisteri-blogissani ja Hiihto-lehdessä 5/2011.

Vain katto puuttuu...

2011-12-04T18:53:00.001+02:00

Kunnianhimoinen piparkakkutaloprojektimme on edennyt vaiheeseen, jota ei ehkä ihan voi kutsua harjannostajaisiksi, sillä nimen omaan katto puuttuu. Osat on kyllä leivottu, mutta puhti ei kerta kaikkiaan riittänyt enää kasaamaan uusrenessanssirakennuksen moniosaista kattorakennelmaa, josta ei puutu mutkia, kulmia, kallistuksia, kattoikkunoita ja piippuja. Talohan on kopio 109-vuotiaasta Vuorikadun koulusta. Katto saadaan toivottavasti kasaan vielä ennen joulua, mutta toisaalta talo on ihan hieno näinkin, "rauniona".

Kohokuviot lisättiin jo leipomisvaiheessa

Hanke on tähän asti työllistänyt neljää ihmistä, joista puolisoni on vastaava mestari. Hän piirsi alkuperäiset kaavat toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa rakensimme talon koulun myyjäisiin. Minä täydensin tänä vuonna suunnitelmia ottamalla tuoreet kuvat koulusta. Nuorempi tytär oli mukana pari viikkoa sitten, kun sekoitimme piparkakkutaikinan ja tämän viikonlopun, kun leivoimme ja koristelimme osat ja liimasimme rungon kasaan. Hän toi mukanaan miesystävän, josta oli paljon apua koristelussa.

Muuten valmis pohjoispääty, ikkunaristikot vielä puuttuvat.

Minä hääräsin taustalla sekoittamassa tomusokerista, munanvalkuisesta ja erilaisista väriaineista (apteekin elintarvikevärit ja kaakaojauhe) sopivaa kuorrutusta milloin kivijalkaan, milloin ikkunanpokiin tai seinän kuvioihin. Hoidin myös sokerin sulattamisen liimauspuuhia varten. Ja tietysti juoksin kaupassa etsimässä leivinpaperia, sokereita ja muita tarveaineita, ruokin koko porukan, kuljetin koiria ulkona ja kaikkea muuta tarpeellista. Ränneiksi tarvittavaa metrilakua en tosin löytänyt tähän hätään, mutta luotan, että sitä saa ensi viikolla Lahden kuukausimarkkinoilta.

Tällaisen projektin koristeluhomma ei ole ihan parin tunnin juttu, sillä kunnianhimoinen tiimimme halusi ruuduttaa myös liivatelehdistä tehdyt ikkunat ja toistaa hyvin tarkasti talon kaikki näkyvät koristeet. Oli itse asiassa aika hyvä idea käydä nappaamassa talosta kuvat joka suunnalta ja tulostaa ne koristelijoiden avuksi, se nopeutti hieman hidasta puurtamista.


Kasaamisessa tarvitaan monia käsiä.

Piparkakku-urakka taitaa olla meidän perheemme suurin jouluponnistus. Se jo toteutti yhden joulun tärkeimmistä asioista: yhdessäolon. Vaikka selkää nyt särkee, oli tosi rentouttavaa puuhata kokonainen viikonloppu jotain ihan muuta kuin yleensä. Ei haitannut sunnuntain vesisade tai pimeys.

Kynttilä- ja valokuvausterapiaa

2011-11-30T14:07:00.001+02:00

Ihan ensiksi: en erityisemmin pidä kynttilöistä, ainakaan koristeellisista ja tuoksuvista. Ja toiseksi: en yleensä vihaa marraskuuta tai mitään muutakaan kuukautta sen pimeyden, valoisuuden, kylmyyden, kuumuuden, sateiden tai yhtään minkään syyn takia. Liikun säässä kuin säässä ulkona vähintään koirien lenkityksen ajan.

Kostea harmaus ja kohdalle osuneet ikävät uutiset ovat kuitenkin yhdistelmä, jota tänä vuonna on erityisen vaikea kestää. Lunta ei ole valaisemassa, ja melkein kuukausi vielä mennään kohti pimeämpää. Jo aamulla tiesin, ettei tästä päivästä tule hyvää työpäivää. Otin siis ystävän neuvosta vaarin ja tein jotain ihan muuta. Ensimmäiseksi päätin sytyttää kynttilät ikkunatuikuissa. Ja niitä etsiessäni törmäsin vielä ihanampaan aarteeseen: vanhoihin kuusenkynttilänjalkoihin.

Muutama joulu sitten pidimme glögikutsut, joita varten rakensin vanhasta uushopeavadista ja kynttilöistä valoasetelman keskelle pöytää. Nyt päätin koota asetelman uudelleen, laittaa pöydälle punaisen pöytäliinan (joka olisi kannattanut silittää kaapin jäljiltä, mutta en jaksanut) ja asetella viereen myös ystäväpariskunnalta viime viikolla saamamme hevosenkengän. Sen jälkeen aloin räpsiä vanhalla kamerallani - tosin ilman räpsyvää salamaa - jouluisia valo-otoksia.

Mukaan joihinkin kuviin pääsi myös appeni itse hitsaama ja jo vuosia sitten lahjoittama raskas rautakynttilänjalka. Sillä on nyt erityistä merkitystä, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulua ilman häntä.

On tämä marraskuu nimensä mukaisesti varsinainen kuoleman kuukausi. Luotan kuitenkin elämän ja vuoden kiertoon: kun jotain kuolee, jotain muuta syntyy tilalle. Nyt pitäisi vain pysähtyä ja kuunnella, mitä.

Siihen asti, Leonard Cohenin Anthem-laulun sanoin: "There is a crack in everything, that´s how the light gets in."

P.S. Onneksi päivään mahtui yksi oikeasti ihanakin asia, joulupöytälounas ystävän kanssa ravintola Roux'ssa. Sen jälkeen kävin vielä kuvaamassa tihkuisissa ja pimeissä olosuhteissa entistä Vuorikadun koulua ja vielä entisempää Lahden Kansakoulua, jossa nykyisin toimii Lahden kansanopisto.

Kuvausreissulla oli käytännöllinen tavoite. Perheenjäsenet aikovat vuosien tauon jälkeen rakentaa koulun näköispiparkakkutalon, johon meillä on olemassa ihan hienot kaavatkin. Mutta vanhat diakuvat ovat jossain liian hyvässä tallessa, joten nyt oli aika ottaa digikuvia tilalle. Ohessa yksi otos marraskuun viimeiseltä päivältä 2011. Toivottavasti piparkakkukoulu nousee kunnialla nyt viikonvaihteessa ja pääsen lähettämään myös sen kuvan tänne.

Ruokaa ei mene hukkaan, se menee koirille

2011-11-20T09:23:00.001+02:00

Parin viime vuoden aikana on kerrottu sekä ruokaa tuhlaavista kotitalouksista että koirien hiilijalanjäljestä. Selvitysten tai tutkimusten mukaan pahimpia ruoan tuhlaajia ovat naiset - siis henkilöt, jotka todennäköisesti sitä myös eniten valmistavat. Jossain uutisissa olen nähnyt, että pahimpia ovat sinkkunaiset (jotka ehkä yliarvioivat ostaessaan sen, miten paljon syövät kotona), toisissa taas on syytetty kaikkia naisia liian tarkasta päivämäärien tuijottelusta.

Koirille taas on laskettu hurjia hiilijalanjälkiä sen perusteella, että erikseen koirille valmistettavat ruoat sisältävät paljon lihaa ja tietenkin myös niitä syötäviä viljoja, joita ihmisetkin tarvitsevat.

Ihmettelen vähän, eivätkö nykyperheet syötä ollenkaan ylimääräistä ruokaa lemmikeilleen. Kun meidän lapsemme olivat pieniä, silloisen mäyräkoirakaksikon suurinta herkkua olivat vauvaikäisten pöperöt maustettuna sillä ihanalla pikkulapsen hajulla, jota lautaseen oli tarttunut.

Ensimmäisten koirien jälkeen olemme kasvattaneet vielä kaksi mäyräkoiraa, yhden englanninbulldogin ja yhden mopsin pääosin kotiruoalla. Kaikki ne (lukuunottamatta sitä yhtä epäonnista, joka löysi maalta rotanmyrkkyä) ovat eläneet rotuun suhteutettuna pitkän elämän: kaikki mäyräkoirat vähintään 13 (se elossa oleva on 13 ja 3 kk), englanninbulldoggi 8 ja vielä elossa oleva mopsi ainakin yli 14 vuotta.

Appivanhemmilla ollut sekarotuinen noutaja eli kotiruoalla yli 15-vuotiaaksi. Nyt yksin elävä anoppi suree koko ajan sitä, ettei hänellä enää ole koiraa syömässä yli jäänyttä ruokaa. Ja hän on sentään muutenkin tarkka taloudenpitäjä ja kompostoija, ei siis mikään tyypillinen sinkkunainen.

Vatruskoita ei anneta koirille, sillä niissä on perunaa.

Tiedän, ettei koirille ihan kaikkea saa syöttää. Perunasta varoite- taan, mutta vain mopsimme on osoittanut selkeästi oireita sen suhteen. Siispä leivon yli jääneistä perunoista vatruskoita, jotka menevät aina kaikki kaupaksi ihmisille. Pieni määrä perunasosetta muun ruoan seassa ei koskaan ole aiheuttanut mitään oireita yhdellekään muulle koirallemme.

Koirien allergioitakin esiintyy, ja niitä hoidetaan mm. kalliilla erikoisruoilla. Ymmärrän koiran isäntää ja emäntää, sillä jos lemmikki on koko ajan kipeänä, sitä haluaa kokeilla vaikka mitä.

Mopsille ostimme joitain allergiaruokanappuloita johonkin oireeseen, jota en enää muista. Kyllähän ne liotettuna menivät, mutta siinä vaiheessa koira oli jo tottunut nuolemaan mäykkykaverinsa kanssa tiskikoneeseen menevät ihmisten lautaset, joten mitään tarkkaa dieettiä emme voineet toteuttaa. Teimme tietoisen päätöksen, jossa koirien elämänlaatuun kuuluu saada osallistua ruokailun jälkien siivoamiseen. Se mopsi on nyt yli 14, ja sen suurimmat onnen hetket liittyvät kyllä ruokailuun.


Mopsi putsaa munakaspannua.

Siitä olemme pitäneet huolen, ettei yhdelle-
kään koiralle ole annettu sen paremmin tähteitä kuin erikseen valmistettuakaan koiranruokaa koskaan liikaa. Jos tähteitä on paljon, pakastan ne koiranruoaksi. Meidän koiramme eivät ole ylipainoisia.

No, kyllähän meilläkin koiranruokaa ostetaan, koska syömme itse niin vähän lihaa. Keskihintaista koiranmakkaraa kuluu kahdelle koiralla viikossa yksi pötkö, lisäksi menee yksi kaupan halpismaksalaatikko. Paljon mieluummin kuitenkin ostan esimerkiksi kokonaisen kalan ja keitän siitä pään ja muut fileroinnin jälkeen yli jääneet osat koirille. Etenkin rasvainen lohi on suurta herkkua.

Annosten päälle kaadamme vatsaystävällistä piimää ja etenkin talvella lorautamme vähän rypsiöljyä estämään turkin kutiamista. Ei se öljy auta pakkasilla nykyistä mäyräkoiraamme, jolla on aina talvella kutiava ja hilseilevä turkki. Mutta ei auttanut eläinlääkäriasemalta ostettu kallis ja vitaminoitu öljylisäkään. Mopsin turkki sen sijaan kiiltää niin, että eläinlääkärikin ihmetteli sitä sydäntarkastuksen yhteydessä.

Keltaiset yllätykset

2011-11-13T16:24:00.001+02:00

Piti käväistä maalla vain pikaisesti keräämässä kuivuneet suppilovahverot kuivausritilöiltä (tuli neljän litran muovipussi täyteen), ompelemassa pari saumaa (minulla ei ole ompelukonetta kaupungissa) ja etsimässä piparkakkutalon muotit, nimenomaan sata vuotta ensi vuonna täyttävän Lahden kaupungintalon.

Kaksi ensimmäistä tehtävää onnistuivat hyvin, mutta kaupungintalon kaavat jäivät johonkin hyvään piiloon. Niiden sijaan löysin Vuorikadun koulun eli entisen Lahden kansakoulun kaavat, jotka nekin käyvät hyvin, sillä ko. koulurakennus täyttää ensi vuonna 110 vuotta. Sehän on oikein upea uusrenessanssi- rakennus, jonka olen kuvannut mm. toiseen blogiini, kun koulua oltiin lakkauttamassa. (Onneksi koulurakennus siirtyi myöhemmin Lahden kansanopistolle ja jatkaa siten koulutus- ja kulttuurikäytössä.)

Leivoimme ja koristelimme monena vuonna hienon näköispiparkakkutalon koulun joulumyyjäisiin silloin, kun lapsemme olivat Vuorikadulla 3.-6. luokilla. Se oli varsinainen hitti, josta luokka tienasi aina vähintään tuhat markkaa (se vanha valuutta) matkakassaansa varten. Kummankin lapsen luokka pääsi kuudennen keväällä Saksaan palkkiona siitä, että olivat valinneet saksan ykköskielekseen.

Olemme siis myös pari kertaa leiponeet Lahden kaupungintalon, joka on Eliel Saarisen suunnittelema upea jugendlinna. Oli tarkoitus nyt juhlistaa satavuotiasta jo juhlavuoden aattona, mutta emmepä taida ehtiä tehdä uusia kaavoja. Ne edelliset on tehty Lahden kaupunginmuseon myymistä pahvimalleista, mutta leipomista varten on pitänyt tehdä mm. torneja varten kolmiulotteisia palikoita jne. virityksiä. Harmi, ettei muinaisista piparkakkutaloista ole kuvia digitaalisessa muodossa. Täytynee etsiä vanhoja kuvia ja skannata.

Mutta takaisin tähän aamupäivään ja maalla käyntiini. Vein myös äitini koiralle lammaspatamme luut ja pääsin samalla istumaan aamukahvipöytään äidin ja sisaren perheen kanssa. Mukavaa pitkästä aikaa!

rusko-orakkaita

Mutta sienimetsään ei pitänyt missään tapauksessa mennä, sillä sieniähän on vaikka kuinka, enkä oikein ehtinytkään. Koiria ulkoiluttaessa päätin kuitenkin tsekata pihapiirin ja siitähän se vähän laajeni törmättyäni keltaisiin yllätyksiin. Ensin tuli vastaan toistakymmentä kantarellia, seuraavaksi aikamoinen esiintymä rusko-orakkaita. Niitä nyt sitten hauduttelen hellalla. Aika mukava päivä.

Uuniruokaa, hitaasti improvisaatiopohjalta

2011-11-12T19:45:00.001+02:00

Uuniruoka ei ole mitään pikaruokaa, mutta niin vain tämän viikonlopun ateriat syntyivät inprovisaatiopohjalta. Aamulla torilla tutulta perunakauppiaalta löytyi lanttuja, joista päätin hauduttaa lanttulaatikkoa. Se ei tietenkään ehtinyt hautua valmiiksi tämän päivän lounaalle, mutta sain siitä hyvän syyn myös huomiselle ruoalle.
Kun uuni oli kuitenkin ollut lämpimänä koko päivän, sinne oli taloudellista lykätä lammaspata. Ja sen taas keksin vasta siinä vaiheessa, kun aivan viime tingassa ennen sulkemisaikaa ryntäsi kauppaan ja näin seinällä ilmoituksen edullisista kotimaisen lampaan etuosista. Itse lihat oli jo ehditty pakata rullakkoihin, mutta saihan niitä sieltä pyytämällä. Ja nyt sitten huominen pata muhii uunissa.

Päivän lounas kuitenkin syntyi kuhafileistä, joita näkötuttu kalastaja möi Lahden torilla 20 euron kilohintaan. Kastoin ne munaan ja leivitin rikotuilla nachoilla, jotka eivät olleet menneet kaupaksi barbeque-mausteensa takia. Kuhafileen maustettu maissimuru kuitenkin maustoi hienosti!

Näiden improvisoitujen ruokien edellytyksiä ovat ainekset, joita minulla on melkein aina: sipulia, öljyä, kuivattuja sieniä, yrttejä ja joku punaviinipullon pohja. Säästelen myös jääkaappiin aurinkokuivattujen tomaattien ja fetajuustojen öljyjä, joita lisäilen mm. sämpylätaikinoihin ja keittoihin. Voin siis tarttua edullisiin aineksiin niitä nähdessäni tarvitsematta ryhtyä joka kerta miettimään, mitä pitikään ostaa.

Lahden kauppatorilla alkaa olla jo todellä vähän myyjiä, tänään omenanmyyjä kertoi olevansa viimeistä päivää. Perunakauppiaita on korkeintaan muutama, samoin kalastajia, jotka siis itse myyvät kalansa ja mätinsä. On myös kananmunien ja marjojen myyjiä, mutta ei enää ahkeria aasialaisia, jotka pitkin syksyä tarjosivat mm. mustikoita ja puolukoita vähän edullisemmin kuin tukusta tuotteensa ostavat vihanneskauppiaat. Viikolla ei näe juuri ketään, useimmat kauppiaat tulevat paikalle perjantaina ja lauantaina ja joskus keskiviikkona.

Tänä syksynä lähes jokaisella tiskillä on ollut myynnissä muiden tuotteiden rinnalla suppilovahveroita, joita saa litran kahdella eurolla tai jopa kolme litraa neljällä eurolla. Nyt kannattaisi kyllä kenen tahansa ostaa kotimaista sientä, jos ei itse sitä pääse metsästä hakemaan. Voi olla, etten minäkään enää mene sieneen, koska kuivattuja sieniä ovat jo kaikki paikat täynnä. Mutta eihän sitä tiedä, voi olla, että huomenaamulla on mieli muuttunut.

Vanhan kertausta - ja uusi sieni

2011-11-06T17:29:00.001+02:00

Viikonloppu on noudatellut syksyisiä rutiineja: sienestystä, ruoanlaittoa ja pöydän ääressä seurustelua. Eikä rutiineissa mitään vikaa olekaan, kun niistä nauttii. Pidän metsässä samoilusta, sienten käsittelystä ja pitkän kaavan mukaan ruoanlaitosta. Hyvässä lykyssä saan pöytään perheenjäseniä ja joskus jonkun vieraankin, kuten tänään.

Tänään rikoin hieman rutiineja opettelemalla uuden sienilajin. Tai olen minä viiruvalmuskan aiemminkin tuntenut mutta en kerännyt, sillä sitä ei ole koskaan aiemmin tullut vastaan isoja määriä. Tänä syksynä noita musta-harmaa-viiruisia myöhäissieniä on ollut melkein tallottavaksi asti siinä metsän reunassa juuri ennen suppilovahverovyöhykettä. Tänään tsekkautin pari yksilöä sieniin erikoistuneella biologisukulaisella, joten nyt uskallan käyttää keräämäni sienet. Lajin pitäisi olla mieto, hyvän makuinen ja turvallinen paistosieni. Huomenna aion paistaa ja maistaa.

Syksyisessä ruokavaliossamme on paljon juureksia. Emme viljele niitä itse, mutta torilta ostetuttanakin lantut, nauriit, punajuuret, porkkanat ja palsternakat ovat sekä maukkaita että edullisia. Usein siivutan juurekset, maustan niitä maun mukaan, pirskotan päälle öljyä ja paistan uunissa. Eilen päätin tehdä punajuurista laatikon, sillä jääkaapissa oli vajaa pussi sinihomejuustomurua ja purkki kermaa. Maustoin punajuuria lisäksi valkosipulilla, happamalla omenaraasteella, suolalla ja pippurilla ja tyrkkäsin uuniin. Vahvoista mausteista huolimatta uunista tuli ulos ihanan miedoksi muhinut ruoka, joka kelpasi hyvin jopa kylässä olleelle nuorelle ammattikokille. Nauriit ja porkkanat paistoin lohkoina.

Sieniä tarjosin taas niin monessa muodossa, että melkein hävettää. Oli rouskuista tehtyä sienisalaattia, kuivattuja punikkitatteja paistikastikkeessa ja nopeasti paistettuja rusko-orakkaita. Kauppansa tekivät, joten ehkä sieni-intoiluni ei sittenkään ole ongelma.

Viikonlopun pakollinen suppilovahveroretki suuntautui umpituttuun metsään, josta jo pari viikkoa sitten keräsin teevadin kokoisia yksilöitä. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, sillä enhän minä ollut edellisellä kerralla tietenkään huomannut kaikkia hyviä paikkoja. Paljon oli isoja ja kiinteitä suppiksia, jonkin verran myös jo pilalle homehtuneita ja liiskaantuneita. Oli oikeastaan helpotus, ettei joka kivenkoloa tarvinnut kaapia kovin tarkkaan. Ensin täyttyi noin kymmenen litran kori, seuraavaksi vain varuiksi mukaan otettu muovipussi.

Osan suppilovahveroista levitin kuivumaan, noin puolet odottaa parvekkeella huomista. Kysyin jo ystävältä, saanko viedä hänelle pussillisen tuoreita sieniä. Kuulemma kelpaavat.

Viimeiset keltaiset päivät

2011-10-28T18:12:00.000+03:00

Olen päässyt osalliseksi suppilovahverohulluudesta - metsissä on todellakin ollut hurjat määrät valtavan kokoisia sieniä. Paras apaja osui kohdalle viime sunnuntaina Hollolassa, kun olin liikkeellä kälyni kanssa. Silloin ei tullut kuvatuksi sieniä, mutta aiemmin viikolla jo löysin aikamoisia yksilöitä. On niitä kuivattukin, sekä sanomalehden päällä että oikein ritilöillä puuhellan päällä maaseutu- asunnos- samme.

Viime päivinä olen kuitenkin katsellut enemmän ylös- kuin alaspäin, sillä olen halunnut imeä mahdollisimman paljon talteen syksyn värien energiaa. Tuuli ja sade ovat sekä riipineet että ruskistaneet puita, mutta vielä on jäljellä jotain värejä. Ongelma on vain ollut päästä ulos päivännäöllä, sillä olen taas päätynyt takaisin normaaliin - siis hiukan liian kiireiseen - työtahtiin. Vaikka on kuinka freelancer eli "vapaa" kirjoittaja, aika usein on elettävä jonkun muun tahdissa, esimerkiksi soitettava puhelut ja käytävä tapaamassa ihmisiä päiväsaikaan.

Keskiviikkona onneksi muistin tehdä kaksi fiksua valintaa käydessäni työkeikalla Päijät-Hämeen keskussairaalassa muutaman kilometrin päässä keskustasta. Ensiksikin menin paikalle bussilla, sillä alueelta on lähes mahdoton löytää parkkipaikkaa keskellä päivää. Oli sitä paitsi ihan mukava seistä hetki pysäkillä odottamassa paluuvuoroa, sillä siinäkin tuli katseltua sekä ympäröivää maisemaa että ihmisiä auringonpaisteessa.

Toinen oivallus oli se, josta liikunnan ekspertit aina välillä muistuttavat: hyppäsin pois linja-auton kyydistä muutama pysäkki ennen kotia ja kävelin puistojen läpi perille. Ei siitä ehkä varsinaista kuntolenkkiä tullut, sillä hidastelin tehokkaasti kamera kädessä, mutta näinpähän aivan uskomattoman määrän upeita keltaisia maisemia. Ja "sateenkaarenkin" eli auringon heijastuksen Pikku-Vesijärven puiston suihkulähteen suihkussa.

Kyllä tästä syksystä nyt kannattaa nauttia kaikilla aisteilla. Ohessa yksi, jota ei tarvitse paljon kehottaa, naapurin bokserinpentu (todellakin yhdeksän kuukautta vanha pentu, vaikka kuvasta voisikin muuta päätellä). Häneenkin minulla oli ilo törmätä keskiviikon lenkilläni. Tässä vaiheessa nuorella herralla oli jo takana reilun tunnin riehuminen puistoissa, joten paluumatkalla piti ottaa pari lepohetkeä ja maastoutua lehtien sekaan.

Säilöjän parveke

2011-10-20T21:54:00.001+03:00

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme vuosi sitten kesällä, vähintään toiseksi suurin riemuni oli parveke. Se on kapea ja keskustan kadulle päin, mutta sittenkin tärkeä henkireikä ulos. Kesällä sinne mahtuu pieni tuoli ja pöytä ja muutama yrttiruukku. Oli minulla pari ämpärillistä perunaakin. Satoa tuli yhteensä ehkä noin kilo, mikä riitti kahden hengen kahteen silakka-ateriaan.

Näin syksyn kylmillä ennen pakkasia parveke on verraton apu säilönnässä. Siellä on tosi kätevä jäähdyttää piirakoita ja hilloja tai säilyttää niitä sieniä, joita ei ehdi heti perata heti sieniretken jälkeen. Tunnustan, että jätin maanantaina keräämäni suppilovahverot koriin odottamaan kuivumaan levittämistä tähän torstai-iltaan asti. Ihan hyvin olivat säilyneet ja jopa vähän kuivahtaneet, sillä olin perannut sienet päällisin puolin jo metsässä. En silti suosittele näin pitkää odottamista, sillä useimmat lajit pilaantuvat tosi nopeasti.

Parvekkeen "tuulikaappi" toimii hyvin viileäkaappina.

Illansuussa päätin myös leikata talteen isossa ruukussa kasvaneet mintut. Samaan syssyyn keksin pilkkoa anoppilasta saadut omenat sosekattilaan, joten oli aika luonnollista yhdistää kaksi makua minttu-omenasoseeksi. Keitin ensin mintut ja sokerit liemeksi ja siivilöin sitten maustuneen sokeriliemen pehmeiksi keittämieni omenoiden sekaan.

Osan omenoista leikkasin siivuiksi ja kehitin nopean piirakan huomisaamun kahvivierasta varten (näyttää kuvassa palaneelta, mutta on kyllä luonnossa vielä ihan syötävän laikullinen). Ja kaikki nämä herkut sitten kiikutin jäähtymään - en tosin ihan parvekkeelle, vaan työhuoneen ja parvekkeen väliseen tuulikaappiin. Kaupunkilintujen ja sateen pelossa en uskalla jättää ainakaan mitään leivonnaisia aivan avoimen taivaan alle. Myös viimeiset yrttiruukut saavat vielä muutaman päivän armonaikaa ennen kuin tyhjennän ne kokonaan.

P.S. Olipa tosi hauska huomata tämän päivän Helsingin Sanomista, että toimittaja Suvi Ahola on löytänyt inspiraatiota Pro Mustarouskun resepteistä ja muistakin tarinoista. Kolumni löytyy D-osan Ruoka-teemasivulta 4.

Ikävä metsään

2011-10-16T11:27:00.002+03:00

Olen ollut Suomessa viikon ja päässyt sinä aikana metsään vain kaksi kertaa. Hyviä syitä riittää, sillä tämä viikonloppu menee appeni muisto- tilaisuuksissa, ja edeltävinä päivinä on tietenkin riittänyt valmisteluja. Jotkin asiat vain menevät henkilökohtaisen metsäkokemuksen edelle.

Onneksi olen saanut tehdä kaksi sienireissua, joista ensimmäinen oli lähes puhdasta suppilovahveroiden saalistusta, toinen enemmän vaeltelevaa hiljentymistä. Siinäkin on puolensa, että joku muu on jo ehtinyt käydä putsaamassa parhaat paikat.

Parvekkeelta olen korjannut yhden ämpärillisen perunasatoa, puolisen kiloa. Siikliperunat olivat kasvaneet juuri sopivan pieniksi suupaloiksi nautittaviksi maustesilakan kanssa. Nyt parveke odottaa muuten siivousta, ainoastaan iso ruukullinen minttua odottaa vielä korjaajaa.

Ikävä metsään on kova.

Lehtikuvatyttönä

2011-10-08T21:12:00.002+03:00

Pro Mustarousku -blogi esiintyy Finnetin Anette-asiakaslehdessä 3/2011. Jaakko Liikanen kirjoitti ja Matti Immonen kuvitti jutun sieni- ja blogiharrastuksestani Virtuaaliminä-palstalle. Käykääpä kurkkaamassa: sisällysluettelossa sivulla 3 on kiva pikkukuva, sivuilla 6-7 itse juttu.

Matti Immosen kuvat ovat mielestäni aivan uskomattoman upeita: niistä haistaa metsän tuoksun! Kunnioitan myös sitä, että Immonen sai Doris-mäyräkoirani niin hyvin mukaan koko aukeaman pääkuvaan. Kuvaustilanne ei ollut ollenkaan helppo, sillä eihän koira halua poseerata lehtikuvatyttönä uudestaan ja uudestaan saman sienipaikan äärellä.

Valaita, ikijäätä, myskihärkiä...

2011-09-25T15:06:00.000+03:00

Melkein pahaa tekee lukea kavereiden päivityksiä vuosisadan sienisyksystä, jota en ole päässyt kokemaan kuluneen kuukauden aikana. Mutta vain vähän, sillä muita luontoelämyksiä on riittänyt etenkin viimeisen viikon aikana Grönlannissa.

Ensimmäisen kosketuksen Grönlannin luontoon sain reilu viikko sitten Kangerlussuaqissa, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta ja nykyinen siviililentokenttä. Pysähdyimme sinne muutamaksi tunniksi odottamaan pienempää konetta Nuukiin.

Odotusaikana oli hyvää aikaa käydä muskus- eli myskihärkäsafarilla. Homma tapahtui keikkuvassa maastoautossa, jota paikallinen kuski ajoi ihailtavan varmasti. Yhtä ihailtavasti hän osoitteli autosta pieniä pisteitä, jotka todennäköisesti olivat myskihärkiä. Saimme myös itse kohdistaa katseemme pari kertaa kiikarilla kaukaisuuteen. Kyllähän siellä jotain liikkui, mutta siinä vaiheessa olin vielä kiinnostuneempi maisemista yleisesti. Sisämaan ikijääkin vilahti parin vuorenhuipun välistä.

Vielä suurempi elämys oli edessä seuraavana viikonloppuna, kun pääsimme ajamaan Nuukista veneillä vuonoa pitkin Kapisillitin kalastajakylään. Olimme Nuukissa aivan kaupungin keskustassa nähneet vilahduksen valaanpyrstöstä istuessamme Kolonihavnin satamakahvilassa. Niinpä osasimme odottaa lisää havaintoja palatessamme viikonloppuretkeltä.

Venettä ajaneet paikalliset oppaat olivat taas kullanarvoisia näyttäessään turistille, missä päin suihkuaa tai vilahtaa selkä tai pyrstö. Lopulta pääsimme niin lähelle, että minäkin osasin ilman apua löytää upeat eläimet uimassa, hyppimässä ja leikkimässä.

Kuvaamista en uskaltanut edes yrittää, mutta jotkut ryhmämme jäsenistä pystyivät ikuistamaan muutaman selän ja pyrstön. Tärkeintä minulle oli kuitenkin kokea kohtaaminen valaiden kanssa keikkuvassa veneessä, melkein myrskylukemissa. Ja osuihan matkalle myös niitä "jäävuoria" - ehkä pikemminkin lohkareita - joita ajelehti vastaan koko ajan eri sinisen ja valkoisen sävyissä.

Viikon Nuukin päivien jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen Kangerlussuaqin lentokentän kautta, ja kuinkas kävikään: jumiuduimme lentokentälle, keskelle ei mitään, odottamaan teknisen vian korjaamista Air Greelandin ainoassa mannertenväliä lentävässä koneessa. Niinpä ryhmällämme oli aikaa lähteä katsomaan myös inlandsisiä eli sisämaan ikijäätä.

Rymistelimme maastobussilla kaksi tuntia teitä, joita kai voisi kutsua pikemminkin leveiksi poluiksi. Välillä keikuimme rotkon reunalla, kun kuljettaja selitti katse matkustajiin päin maisemia. Munuaiset ja selkälihakset olivat kovilla, mutta lopulta sitten odotti palkinto: jään raja.

Täytyy tosin myöntää, ettei käynti itse lumipeitteisellä jäätiköllä ollut niin kovin suuri elämys suomalaiselle. Lumen pinnalta kun ei voi nähdä, onko sen alla kaksi kilometriä jäätä vai aivan tavallinen kallio. Mutta onhan se mukavaa tietää. Tanskalaisilla ja amerikkalaisilla turisteilla oli kuitenkin hauskaa jopa liukastellessaan lammen jäällä. Joten ehkä nyt osaan taas arvostaa paremmin omiakin luonto-olosuhteitamme.

Vaikka luontoelämykset ovat olleet tärkeitä hieman ylipitkäksi venyneen Grönlannin viikkomme aikana, pääasia on ollut kuitenkin tutustua maan kulttuuriin, politiikkaan ja elinkeinoihin. Kirjoitan Århus-kurssimme sisällöstä tarkemmin Verkkomaisteri-blogissani (tunniste Århus).

Ruotsintaitoiset voivat seurata myös ruotsalaisen journalistin Marina Nilssonin merkintöjä matkastamme.

Sienet jäävät Suomeen

2011-08-28T14:07:00.008+03:00

Tämä sienisyksy on ilmeisesti yksi parhaista vuosiin. Olenkin elänyt kahteen suuntaan raastavia päiviä viime aikoina, sillä olen lähdössä kuudeksi viikoksi pois Suomesta. Opintomatka sisältöineen innostaa aivan valtavasti, mutta toisaalta rakastan sieniä ja sienestystä myös suuresti. Ei auta, nyt on vain uskottava, että kotiin jäävät käyvät hakemassa osansa metsän sadosta ja virkistyksestä. Etenkin sienikoiramme Doris tarvitsisi ulkoilua ja metsäelämyksiä.

Eilen kävin vielä tarkistamassa ilmeisimmät herkkutattipaikat - ja löysinkin paljon jo pilalle menneitä sieniä. Onneksi mukaan tarttui joitain kunnossa olevia herkkutatteja ja vielä hieman enemmän punikkitatteja.

Suurin ilo pilkotti kuitenkin tiuhan kuusimetsän laidalla: kymmenkunta täydellistä ukonsientä. Niitä en ole aiemmin löytänyt koskaan isona ryppäänä. Ukonsienet paistoinkin heti iltapäivällä ahvenfileiden seuraksi, ja tietenkin ne maistuivat aivan taivaallisilta.

Käväisin myös aamulla torilla moikkaamassa tuttua torimyyjää, jolla usein on monenlaisia sieniä myytävänä. Aina silloin tällöin ostan ihan sen takia, että haluan kannattaa sitä, että herkut kerätään talteen. Tällä kertaa vain valokuvasin.

Ja nyt istunkin jo lentokentällä odottamassa uusia kokemuksia. Käykääpä muut tsekkaamassa sienipaikkani Hollolassa! Ehkä pääsen lokakuussa vielä mukaan suppilovahverokauteen!

Paistosienten päivä

2011-08-21T21:27:00.007+03:00

Parasta sienes- tyksessä on se, ettei koskaan tiedä, mitä lajeja löytää. Sienimetsän tyypin toki voi valita, ja toki myös ajankohta kesällä ja syksyllä vaikuttaa, mutta silti metsän antimia on aika hankala ennustaa.

Tänään päätin tarkistaa mustatorvisienipaikat - ja olin onnekas, sillä niille oli noussut ihan uusia yksilöitä sateessa pilaantuneen edellisen sadon tilalle. Sain myös muutaman pienen ja kauniin herkkutatin, mikä ilahdutti. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että ehjiä pieniä limanuljaskoita oli melkein joka askeleella, luultavasti ne olivat nousseet juuri tämän viikonlopun aikana. (Jälleen kerran muistutan, että ko. sieni on hurjasta nimestään huolimatta todella maistuva ruokasieni. Ainoa haittapuoli on se limakerros, jonka nylke- misessä saa sormensa mustiksi.)

Lisäksi noukin mukaani muutaman kantarellin, haperon, jyvästatin ja lampaankäävän - kaikki hyviä paistosieniä. Rouskuja sen sijaan en löytänyt kuin yhden mustarouskun. Eihän sillä yksinäisellä oikein mitään tee, mutta tunnesyistä otin mukaan. Näkyi mies senkin puhdistaneen sillä aikaa, kun minä nukuin päiväunia. Aika hyvä palvelu meillä.

Minulle jäi vielä sienten valmistus ja säilöminen. Herkkutatit ja osan torvisienistä panin kuivumaan sanomalehden päälle, osasta torvia tein kastikkeen päivän kala-aterialle (Vesijärven kuhaa). Jyvästateista ja haperoista tein täytteen sienipulliin, joita aion tarjota viikolla lukupiirillemme. Limanuljaskat paistoin pakastimeen, loput sienistä menivät jääkaappiin odottamaan ensi viikon aterioita.

Sienipiipahduksia

2011-08-18T20:57:00.006+03:00

Sienestysaikaa on viime viikkoina ollut niin vähän, että alan jo taantua harrastuksessani. Ja jos joskus olen metsään ehtinytkin, raportointiin ei ainakaan ole jäänyt aikaa...

Viime perjantaina käväisin hieman erikoisissa merkeissä metsässä, sillä olin siellä kuvattavana erään lehden artikkelia varten. Esiinnyn siinä itsenäni eli sienibloggaajana. Laitan linkin tänne siinä vaiheessa, kun juttu ilmestyy. Vaikka valokuvaajalla olikin kiire, ja kuvaaminen oli sienestystä tärkeämpää, sain onneksi vähän satoakin. Pelasin varman päälle eli vein kuvaajan luonnonsuojelualueelle jyrkän mäen alle, jossa tiesin olevan tarpeeksi kosteaa kuivankin kauden jälkeen. Itse päivä oli kovin sateinen, mutta kuvauksen aikana aurinkokin tuli esiin, ja valokuvaaja oli kovin tyytyväisen oloinen sekä metsään, valoon että tietysti saamaani saaliiseen. Itse en ehtinyt kuvata, mutta pääosa sadosta oli kantarelleja.

Tänään työt jumiutuivat iltapäivällä sellaiseen vaiheeseen, että karkasin maalle katsomaan tattitilannetta luettuani uutisia uudesta sadosta. Tutuilla paikoilla ei ollut kuin yksi herkkutatti, mutta punikkitatteja oli jo paremmin. Yllättäen ne olivat myös varsin puhtaita, joten sain siivutella tatit kuivumaan maalla ritilän päälle.

Takaisintulomatkalla oli ihan pakko poiketa vielä sinne luonnonsuojelualueen rinteeseen tsekkaamaan, josko löytäisin mustia torvisieniä tai mustarouskuja. Jälkimmäisiä olikin ihan isoja ryhmiä, mutta suurin osa matoisia tai pahentuneita. Sen verran kuitenkin löysin seuraksi kangasrouskuja, että valmistin tämän kesän ensimmäisen sienisalaatin huomiseksi. Iltapalalle taas paistoin pikaisesti muutaman rinteestä löytyneen kauniin lampaankäävän. Lämpimällä leivällä sipulit, omenasiivut ja lampaankääpäviipaleet maistuivat oikein ihanilta, päälle vuolin vielä muutaman parmesanilastun.

Piipahduksia metsään ja puutarhaan

2011-08-09T21:05:00.004+03:00

Työt ovat alkaneet, joten nyt pääsee sienimetsään ja marjapensaisiin vain iltaisin ja viikonloppuisin. Eilen lähdin puoli viisi iltapäivällä lenkille ystävättären kanssa, ja niinhän siinä kävi, että intouduimme kolmeksi tunniksi tsekkaamaan sienimaastoja Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan päin kulkeviin maastoihin.

Aivan lenkkipolun tuntumasta löysimme ensin yhden mustatorvisienipaikan, ja sittenhän silmä alkoi löytää lisää. Sieniä oli aika runsaasti, mutta vaihteleva sää kyllä näkyi. Lähes kaikki itiöemät olivat vielä pieniä, ja osa mustista torvista oli ehtinyt jo pahentua, vaikka ne näyttivät päältä päin ihan terhakoilta. Keräsin sieniä ehkä reilun litran, mutta kotona oli pakko vielä heittää osa pehmenneistä yksilöistä pois. Kiva kuitenkin, että satoa on selvästi nousemassa, etenkin kun sunnuntaista lähtien on satanut joka päivä. Löysin jopa muutaman mustarouskun. Nyt vain odottelen tattien uutta satoa.

Marjapensaissa ehdin viettää sunnuntaina muutaman tunnin ja kerätä talteen karviaisia. Hilloa tai mehua en karviaisesta tee, sillä ne jäävät syömättä. Viime kesänä keksin etsiä netistä chutney-reseptin, ja se on ollut menestys. Siis karviaisia, sipulia, inkivääriä, chiliä, viinietikkaa ja sokeria keitetään kirpakaksi "hilloksi", joka sopii pääruokien lisukkeeksi.

90-vuotisjuhlapurjehduksella Suomenlahdella

2011-08-06T20:47:00.013+03:00

Olin vuosikausia sitä mieltä, että muut perheenjäsenet saavat purjehtia, minä kuljen metsissä. Sen verran kokemusta sisävesipurjehduksesta oli etenkin 1990-luvulta, että koin märän puuhan aiheuttavan lähinnä kuhmuja ja mustelmia. Silti huomasin viime vuonna olevani mukana, kun otimme uudestaan käyttöön silloin 89-vuotiaan puuveneemme. Muutaman päivän reissu innosti suunnittelemaan suurta 90-vuotisjuhlapurjehdusta, jonka aikana matkaisimme Suomenlahdella Helsingistä itään.

Nyt, kun kahdessa osassa tehty matka on takana, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Heinäkuun alussa purjehdimme pääosin vastatuulessa itään, mutta välipäivät maissa kevensivät hieman työlästä matkantekoa. Pysähdyimme Emäsalossa ystävien upealla mökillä, Loviisassa Laivasillalla ja Kotkassa Puuvenekeskuksen laiturissa. Näimme ja koimme myös maissa paljon: kulttuuria, maisemia, hyviä ravintoloita ja mielenkiintoisia kesäkauppoja. Emäsalosta pääsimme maitse Porvooseen päiväretkelle, Loviisasta Strömforsin ruukille. Perillä Virolahden Klamilassa odotti purjehduskavereidemme tunnelmallinen kesäpaikka, jossa oli tarjolla ihana kesäkeittiö, viihtyisät majoitustilat, mustikkamaastoja ja lämmintä merivettä.

Matkustimme välillä pariksi viikoksi kotiin ja palasimme Klamilaan heinäkuun loppupuolella, jolloin teimme ensin päiväpurjehduksen Tammion kalastajasaarelle. Haminan edustalla oleva saari oli ehkä matkan omaleimaisin kohde - valitettavasti vain hirveä helle väsytti osan joukostamme niin pahasti, että visiitti jäi muutamaan tuntiin. Sen jälkeen oli pari päivää ukkosta, jolloin pystyimme lepäämään ja odottamaan Klamilassa sekä käymään maitse syömässä Haminan pursiseuran paviljongissa.

Paluumatkalle lähdimme viikko sitten, upeassa myötätuulessa. Pian kuitenkin huomasimme tekevämme matkaa varsin jännittävissä merkeissä. Osuimme Ruotsinsalmen ohitettuamme Kotkan vesillä keskelle Meripäivien ohjelmaan kuulunutta pikaveneiden offshore-kilpailua. Järjestäjien ja meri- pelastajien veneistä meitä katseltiin lähinnä kauhuissaan, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut kuin purjehtia laivaväylää pitkin pois alueelta. Mitään varoituksia kun ei missään ennalta näkynyt, emme voineet edes välttää joutumista radalle. Yhdellä kääntöpaikalla olimme aika täpärästi kahden pikakiitäjän ajoradan välissä, mutta törmäykseltä vältyttiin. 90-vuotiaalla purjeveneellä on aika vähän väistämismahdollisuuksia, jos joku nopeampi tulee päälle.

Kotkan jännitysnäytelmän jälkeen suuntasimme Pyhtään Kaunissaareen, joka sekin oli hyvin omaleimainen kalastajasaari - tosin huomattavasti enemmän turisteille suunnattu kuin Tammio. Hauska saaristolaismuseo ja saaren kauniit talot ja pihat tekivät vaikutuksen.

Seuraava etappi oli taas tuttu mökkiranta Emäsalossa, johon meidät toivotettiin jo toistamiseen tervetulleiksi. Sieltä lähtiessä koimme tosin kaksi retken isointa takaiskua: ensin juutuimme mutaan, josta päästyämme katkesi apumoottorin bensaletku. Mökin emäntä oli avulias ja kuljetti yhden miehistön jäsenen hakemaan varaosia letkuun, joten uskalsimme lähteä retkemme viimeiseen kohteeseen, Söderskärin majakalle.

Minulle Söderskär oli yksi purjehduksen kohokohdista. Astuimme maihin 1.8, jolloin saarten jokavuotinen maihinnousukielto oli kumottu lintujen pesimärauhan päätyttyä. Varasimme majakkasaarten ainoan majoitustilan eli itse majakassa sijaitsevan "sviitin" - aika hulppea nimi pikkuruiselle huoneelle ja puolikaaren muotoon rakennetulle sängylle. Sviitissä yövyimme minä ja matkan toisen pariskunnan vaimo, sillä miehet halusivat vahtia venettämme tuulen ja aaltojen vuoksi. Syynä oli iltapäivän rantautuminen, jonka aikana oli kuulostanut siltä, että köli ajoittain osuu kallioon. Syväystä kyllä riitti, mutta kapea veneemme osuikin kallion reunaan... Yöstä kuitenkin tuli rauhallinen ja tunnel- mallinen kokemus meille kaikille, niin veneessä aaltoja ja tuulta kuunnelleille miehille kuin meille majakan paksujen seinien sisällä, täydellisessä hiljaisuudessa, nukkuneille naisille.

Meitä oli veneessä vaihtelevasti neljästä kuuteen ihmistä ja kaksi koiraa, joista viimeiset alkavat olla jo aikamoisia senioreja. Väsymystä ja joitain kuhmuja lukuun ottamatta koko miehistö säilyi terveenä purjehduksen ajan. Mäyräkoiran vatsa petti kuulemma vasta kotona, johon vanhempi tyttäremme lähti koirien kanssa ennen paluumatkaa.

Myös itse sankaritar eli 90-vuotias purjeveneemme Naja selvisi pääosin ehjänä. Parissa rantautumisessa keulapiikki joutui koville ja vääntyi (ja teki tietenkin pienen loven myös laituriin), ja Emäsalossa tosiaan katkesi bensaletku. Yksi vanha köysi katkesi vauhdissa ja aiheutti ajossa pientä jännitystä, mutta kippari onnistui korjaamaan tilanteen seuraavassa satamassa. Menomatkalla miehiltä meni yksi päivä tiivistäessä mastonkaulusta, josta on jo pitkään vuotanut vettä aallokossa kajuuttaan.

Oli tärkeää tuoda vene ehjänä takaisin Helsinkiin, sillä tänä viikonloppuna se osallistuu kilpailumiehistön voimin Helsingissä järjestettävään Ch ampagne Regattaan. Meillä riittikin vielä runsaasti puuhaa Helsingissä, kotisatamassamme Helsingfors Segelsällskapetin Liuskasaaressa (Skifferholmen), kun palasimme sinne tiistaina iltapäivällä. Vene piti tyhjentää kokonaan paitsi kuuden ihmisen kahden viikon purjehdusvarusteista, myös kaikesta veneen retkivarustuksesta kuten astioista ja yöpymisvarustuksista. Irti piti ottaa myös retkipurjeet, jotta kilpailumiehistö pääsi vaihtamaan vauhdikkaammat lakanat tilalle. Osa purjehdussäkeistä lojuu edelleen eteisen lattialla, mutta lojukoot.

Kun purjehdus on nyt ohi, olen palaamassa takaisin töiden pariin. Onneksi on vielä sen verran valoa iltaisinkin, että pääsen vielä maalle ja metsään. Kuivuus on verottanut pahasti sienisatoa, mutta tämän iltapäivän sade Lahden seudulla ehkä lupaa parempaa. Huomenna, sunnuntaina, lähden joka tapauksessa tarkistamaan, miten marjapensaat ja kantarellit maalla jaksavat.

Kesän ensimmäiset herkkutatit

2011-07-19T18:51:00.006+03:00

Sairas koira herätti aamuyöstä, aamulla se oli vietävä eläinlääkäriin, ja sen jälkeenkin päivä on ollut yhtä remputtamista. No, onneksi koiran vaivaan löytyi apu, joten lähes 14-vuotias mopsimme sai jatkaa vielä kesäänsä. Mutta iltapäivällä olin tästä kaikesta (ja eilisestä oikein hauskasta mutta pitkäksi venyneestä taidenäyttelymatkasta Mänttään) niin puhki, että olisin ollut jo aivan valmis nukkumaan.

Oli kuitenkin pakko lähteä hakemaan tytärtä maalta. Koirat autossa köröttelin varmaankin aika kyseenalaisessa vireystilassa jo lähellä maaseutuasuntoamme, kun keksin kurvata tutulle pikkutielle. Sen varsilla kasvaa takuuvarmasti herkkutatteja aina, kun niitä on yleensä missään. Ja olihan niitä, osa jopa ylikypsiä. Harmittavaa tietysti hylätä jo ensimmäisellä reissulla osa sienistä, mutta niin vain olivat toukat, kosteus ja lämpö ehtineet ensin. Sen verran tatteja kuitenkin löysin, että perattuna niistä saa huomiseksi pastakastikkeen vähintään kahdelle.

Päätin ajaa mökkitien vielä loppuun ja käydä ystäväni entisen koti- talon pihaan, jossa minulla on kestolupa käydä sienessä. Entisen maatilan pihalla kantarellit pilkistivät iloisesti koivujen välistä, saalista tuli pari litraa.

Puolen tunnin sienestys hyvin helpossa maastossa - pääosin soratiellä kävellen - antoi parin aterian ainekset. Ennen kaikkea se toi ihan hirveästi piristystä päivään. Yritän nyt lähiviikkoina käydä metsässä mahdollisimman usein, mieluiten joka päivä. Sieniä nousee lämmön ja sateiden myötä koko ajan lisää, ja minä herään syksyn lähestyessä aivan uudella tavalla eloon.

Hiukkasen haperoita

2011-07-17T18:21:00.008+03:00

Kantarelleja on kerätty ja syöty viime viikolla jo kahteen kertaan, talteen saatu noin kolme litraa Hollolan Kutajoelta. Tänä aamuna lähdimme kuitenkin miehen ja mäyräkoiran kanssa haperometsään Lahden Tapanilaan. Saalis ei ollut suuren suuri, mutta selvästi kausi on alkanut. Sekin luo toiveita, että metsässä oli aika paljon syötäväksi kelpaamattomia tai minulle tuntemattomia lajeja, mm. sappitatteja (kuva alla).

Syötävistä sienistä keräsin koivu-, kelta- ja viinihaperoita, yhden limanuljaskan ja leppärouskun sekä muutaman kantarellin. Kantarellit säilöin etikkaliemeen edellisten jatkoksi, muut sienet paistoin lounaan lammaspaistin mausteiksi.

Jos olisimme varautuneet kupilla korin lisäksi, olisimme varsin helposti keränneet marjoja mukaamme yhden jälkiruoan verran. Nyt tyydyimme napsimaan suuhumme isoja ja mehukkaita mustikoita ja siellä täällä varsin runsaana kasvavia ahomansikoita.

Lupaavasti keltaista

2011-07-12T21:02:00.004+03:00

Tänään satoi lähes koko päivän, joten oli loistava tilaisuus käydä käynnis- tämässä suur- siivousta maalla. Tuskin yksin olisin saanut hommaa edes aloitettua, mutta tehokas jälkeläinen lähti onneksi työjuhdaksi. Viiden tunnin aherruksen jälkeen alkoi jo näyttää hieman lohdulliselta, vaikka vanhaan taloon on salakavalasti kerääntynyt ihan hirveä määrä turhaa tavaraa ja jopa suoranaista roskaa ja likaa.

Pari kertaa pääsin karkaamaan sen verran pihalle, että ehdin tarkistaa muutaman kantarellipaikan. Ruohomättäiden seasta pilkistikin ihan lupaavasti keltaista. Osa vahveroista oli vasta sormenpään kokoisia, toiset alkoivat lähestyä keräyskokoa. Jätin sienet kuitenkin vielä maahan, sillä kantarellejahan voi vähän kasvattaakin. Ihan heti ne eivät paikalleen mätäne, eivätkä toukatkaan keltavahveroista oikein pidä. Suurin riski on menettää ne muille kerääjille, mutta sitäkään vaaraa ei ole omalla pihalla. Huomenna saatan jo kerätä herkut mukaan.

Purjehdusloma ja kotoilu

2011-07-11T13:53:00.011+03:00

Moni purjehtija perustelee harrastustaan sillä, että vesillä - etenkin purjeveneessä - irrottautuu täysin normaalikuvioista. Navigoidessa ja purjeita trimmatessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta, paitsi korkeintaan katsoa komeita maisemia. Ja kun illalla pääsee satamaan, on takuuvarmasti niin väsynyt, ettei illallisen ja iltapesujen jälkeen oikein enää muuta jaksa. Ainakaan murehtia.

Olin perheen kanssa reilun viikon purjehdusreissulla 90-vuotiaalla puuveneellämme, joka jo itsessään luo touhuun retkeilykertoimia. Seilasimme reilun viikon Suomenlahdella Helsingistä itään ja pysähdyimme matkallamme Emäsalossa, Loviisassa, Kotkassa ja määränpäässämme Klamilassa.

8mR-jahti on ulkomitoiltaan ihan hulppea, ennen kaikkea pitkä, mutta aikansa kilpaveneenä samalla hyvin kapea ja sisätiloiltaan matala. Siellä ei ole muita mukavuuksia kuin pieni kemiallinen wc (jota ei käytetä kuin todella äärimmäisessä hädässä, sillä pikku säiliö täyttyy hetkessä) ja polttonesteellä toimiva keitin. Ei jääkaappia, lämmitintä tai virtaa sähkölaitteille. Mutta kun reissut suunnittelee järkevästi, ruoat saa säilymään ja gps:t ja kännykätkin satamassa ladattua.

Oikeastaan pitäisi kertoa, mitä veneessä on. Siinä on kahdelle hengelle kohtalaisen mukavat punkat, joissa pääsee nukkumaan kuin kehdossa tai riippumatossa keinutellen, vain aaltojen ja muita luonnonääniä kuunnellen. Sullomalla saa mahtumaan pari ihmistä lisää, mutta heidän ei kannata kärsiä ahtaan paikan kammosta, sillä keulassa on todella matalaa. Pienet koiramme sopivat yöpymään veneessä oikein hyvin.

Historiallinen sisustus sisältää paljon kauniita yksityiskohtia ja erinomaisen kätevät säilytystilat juuri niille asioille, joita tarvitaan. Esimerkiksi kuuden hengen astiasto on ihan aitoa lasia ja posliinia, omiin lokeroihinsa ja laatikoihinsa turvaan sijoitettuja.

Purjehduksen kannalta tärkeimmästä eli takiloinnista ymmärrän vain pääpiirteet, mutta osaan kyllä käskystä vetää oikeasta köydestä ja hieman seurailla sitä, ettei mitään asiatonta roiku kastumassa laidan ulkopuolella. Kun käsistä on pulaa, kelpaan myös pinnaan ohjaamaan. Olen ihan tyytyväinen avustajan rooliini, jossa haen tarvikkeita milloin mistäkin jemmasta, luettelen koordinaatteja gps:stä tai tähystän kiikarilla väylämerkkejä. Minulla on tärkeä rooli myös pakkaajana, muonituksen suunnittelijana ja sinä henkilönä, joka tekee kaikki mahdolliset varaukset kohdesatamissa.

Minusta ei kuitenkaan tule koskaan sellaista purjehtijaa, joka kokee suuren vapaudentunteen irrottaessaan veneen laiturista. Kestän kohtalaisesti kallistelua vastatuuleen aallokossa, mutta sekään ei merkitse minulle suurta vauhdin hurmaa. Viihdyn, jos sää on kohtalainen ja ihmissuhteet kunnossa. Sateessa ja ukkosessakin olen selvinnyt, joten en ole ihan paha kitisijäkään.

Kaikkein nautinnollisinta on kuitenkin päästä purjehduspäivän jälkeen maihin ja katsoa, missä vaiheessa luonto on juuri siinä satamassa. Virolahdella, Klamilassa, näin tämän kesän ensimmäiset kantarellit ja koivuhaperot. Siellä oli myös jo paljon kypsiä mustikoita ja ahomansikoita.

On ihanaa päästä huomenna omalle maapaikallemme Hollolaan tsekkaamaan, mitä sen pihapiirissä ja lähimetsissä on tapahtunut. Nyt on vajaat pari viikkoa aikaa kotoilla ennen seuraavaa merimatkaa. Toivon ja odotan, että ukkossateet ovat nostaneet edes joitain sieniä esiin. Ja aion ehdottomasti kerätä edes mukillisen mustikoita syötäväksi heti samana iltana maidon tai jäätelön kanssa.

Puistosieniä

2011-06-26T21:32:00.008+03:00

Kun olin pieni 1960-luvulla, vanhempani keräsivät ja söivät hyvällä halulla kaikki Lahden keskustan puistoista löytämänsä herkkusienet ja mustesienet. Pakokaasuista ja niiden sisältämistä myrkyistä alettiin puhua vasta vuosikymmen pari myöhemmin. Vaikka autoja olikin nykyistä vähemmän, niiden pakokaasut olivat ilmeisesti paljon nykyautoja pahempia. Muistan pikkutyttönä voineeni pahoin aina, kun kuljimme linja-autoaseman ohi, niin kauhea oli jo busseista lähtevä katku. Asun nykyään tuota asemaa vastapäätä, mutta ainakaan haju ei minua enää kiusaa kuin harvoina pakkaspäivinä. Sen verran ovat kehittyneet sekä autot että polttoaineet.

Puistosieniä en kuitenkaan halua kerätä, sen verran paljon olen lukenut ympäristömyrkkyjen kerääntymisestä sieniin. Kiusaus oli silti iso, kun löysin tunti sitten rykelmän kiinteitä ja aivan virheettömiä herkkusieniä Pikku-Vesijärven puiston nurmikolta. Sienet olivat kuitenkin noin kymmenen metrin päässä kadusta, jonka läpi kulkee lähes katkeamaton autovirta joka päivä.

Siinä mielessä löytö oli kuitenkin lupaava, että nyt tiedän kesän sienikauden alkaneen. Sadettahan on saatu ihan reippaasti, joten kohta pitäisi ensimmäisten kantarellien ja haperoiden nousta esille. Kävin tänään kurkistamassa muutaman vakiopaikan maalla, mutta vielä ei näkynyt mitään. Huomenna, ylihuomenna tai ensi viikonloppuna voi jo tärpätä.

Tuoreita makuja

2011-06-16T19:01:00.008+03:00

Näinä päivinä saa juosta joka päivänä luonnossa ja torilla, jos haluaa saada tuoreimmat maut lautaselle. Olen jo muutaman kerran tänä kesänä tehnyt viinimarjanlehtisimaa eli Louhisaaren juomaa, tosin pakastetuista mustaviini- marjanlehdistä. Mutta tuoreitakin olisi käytössä, ja itse asiassa niitä kannattaisi kerätäkin talteen (joko pakastimeen tai kuivattavaksi), koska lehdet myöhemmin kesällä alkavat ruskettua ja usein myös joutuvat jonkin tuholaisen runtelemiksi. Louhisaaren juoman resepti löytyy aiemmasta postauksestani vuodelta 2006. Juoma syntyy aika nopeasti ja helposti, kunhan siihen tulee rutiini, ja parempaa janojuomaa saa hakea - kunhan muistaa olla sokerin kanssa maltillinen.

Suuritöisempiä sen sijaan ovat kaalikääryleet, joita meidän perheessämme rakastavat kaikki. Teen niitä aina kahdenlaisia, kasvissyöjälle sopivan ja lampaanlihatäytteisen. Tänään urakoin neljästä kaalista kaksi pellillistä, 64 käärylettä, sillä kovin usein hommaan ei jaksa ryhtyä. Ja tiedän kyllä, että muutaman päivän kuluttua niitä ei enää ole pakastettavaksi.

Tein nyt toista kertaa ison satsin herkkutatti-pähkinätäytteisiä kääryleitä, edelliset söimme viime joulun aikaan. Reseptin pohjaidea tuli Glorian ruoka ja viini -lehdestä, mutta olen kyllä soveltanut ohjetta aika lailla omien mieltymysteni mukaan. Jouluna käytin ohjeessa ehdotetun savoijinkaalin tilalla kiinankaalia, nyt tietenkin ihanaa varhaiskaalia, jota saa jo kotimaisenakin.

Täytteen riisin tilalla käytin viimeksi spelttihelmiä, nyt kokonaisia ohraryynejä. Olen ruvennut käyttämään Vääksyn Myllyn jauhoja ja suurimoita viime aikoina aina, jos vain niitä olen saanut. Speltti pitää hakea ihan myllyltä asti, sen sijaan ohrasuurimoita on lähikaupassakin.

Kaalikääryleistä tulee aina vähän eri makuisia, mutta aina ne ovat perheemme suosikkiruokaa. Nyt on edessä sosiaalinen viikonloppu, jonka aikana aion tarjoilla herkkuja myös parille vierasporukalle. Oheen keitän ihanat uudet perunat, teen ehkä jonkin kastikkeen ja tietenkin survon pakastimesta löytyviä karpaloita tai puolukoita lisukkeeksi. Salaatiksi käy näin kesällä ihan vain tomaatti joko uusien sipuleiden tai basilikan ja öljykastikkeen kanssa.

Kesän airuita

2011-05-29T19:03:00.010+03:00

Eilinen lauantai meni siivotessa ja levätessä, sillä perjantai oli aika rankka matkapäivä. Kohde - tyttären opinahjon musikaaliesitys Seinäjoella - oli mieluinen ja inspiroiva, mutta ajomatkat Lahdesta edestakaisin ihan liian rankat yhdelle päivälle. Koirat olivat kuitenkin vain päivähoidossa, joten tällä kertaa asia piti hoitaa näin.

Mutta koska eilinen meni melkein sisällä, tänään olikin sitten hinku päästä ulos. Ensin kävin kävelyllä Lahden sataman seutuvilla, jossa oli käynnissä vauhdikas Casseli Race -kilpapurjehdustapahtuma. Purjeveneitä on aina inspiroivaa katsoa ja eritoten näin keväällä, kun kausi on alussa. Kännykkäkuvista tuli niin surkeita, ettei nyt laiteta edes todisteeksi.

Iltapäivällä kävimme terve(hd)yskäynnillä anoppilassa, jossa kesä oli taas päässyt röyhähtämään kasvuun ihan omassa tahdissaan - tontti sijaitsee etelärinteessä aivan veden äärellä. Pidemmittä puheitta ohessa muutama kuva, joissa pääosassa ovat kielot, syreenit, omenankukat, lemmikit ja mäyräkoira.

Perinteinen korvasieniretki, osa n

2011-05-22T09:00:00.008+03:00

Pääsin kuin pääsinkin korvasieneen! Miehen biologiveli tuli onneksi sopivasti anoppilaan Hollolan maastoihin, joten pääsin hänen kyydissään eilen metsään. Tällä kertaa mukana oli enää yksi sienikoira, sillä appivanhempien ja langon lemmikki Pulla kuoli korkeassa viidentoista vuoden iässä loppuvuodesta.

Lähes kolmetoistavuotias Doriskin vaikutti retkeemme sillä tavalla, että valitsimme vain tieltä näkyvät hakkuuaukot, joihin ei tarvinnut kävellä kovin pitkiä matkoja. Varsinaista autosienestystä siis - tosin kilometrejä tuli yhteensä vain nelisenkymmentä.

Hyvän näköisiä hakkuuaukkoja bongasimme puolenkymmentä, mutta vain kaksi niistä antoi satoa. Syykin on aika selvä, sillä Päijät-Hämeessä on vieläkin voimassa metsäpalovaroitus. Ei metsä ihan rutikuivalta vaikuttanut, mutta silti oli köyhää. Minä löysin koiran narun päässä vain pari sientä, sillä Doris ja minä kykenimme etenemään myllätyssä maastossa paljon huonommin kuin lankomies. Olin kuitenkin onnellinen niistä paristakin, sillä suurin nautinto tulee sienen löytämisestä ja keräämisestä. Seuralainen löysi pari rypästä hakkuuaukon reunoilta, joissa oli vähän enemmän kosteutta kuin itse rikotussa maastossa. Minunkin sieneni tulivat vastaan tien ja aukon välisellä kaistaleella.

Lanko halusi välttämättä jakaa saaliin kahtia, joten sain mukaan suunnilleen yhden kastikkeen ainekset. Muutakin "saalista" retkeltä irtosi, sillä jäin korvasieniretken jälkeen vielä anoppilaan vähän auttamaan puutarhahommissa. Lankomies käänsi äitinsä kasvimaata ja nosti ylös maa-artisokat, minä valikoin niistä isoimmat käyttöön ja pienimmät palautettavaksi maahan kasvamaan. Lisäksi nyhdin mukaani mehukkaat nokkoset kasvimaan reunalta.

Primöörejä

2011-05-15T18:30:00.005+03:00

Ruotsin kielessä on sana primör, monikossa primörer, joka merkitsee sadon ensimmäisiä vihanneksia, marjoja jne. Harmittaa, ettei suomen kielessä ole yhtä hyvää. Joskus olen nähnyt ilmauksen ensivihannekset. Puhutaan tietysti uusista perunoista, kauden ensimmäisistä mansikoista ja vielä vähän lituskaisista sokeriherneistä keitettävistä apposista, mutta se iskevä sana siis puuttuu.

Tänään kuitenkin keräsin maalta niitä primöörejä, joita nousee esiin (lähes) ilman viljelyponnistuksia: nokkosia ja raparpereja. Olisin halunnut etsiä myös pieniä horsmanalkuja ja vuohenputkia, ehkä myös vähän voikukanlehtiä salaatiksi, mutta syntymäpäiväjuhlinnan ohessa ei ollut riittävästi aikaa. Hyvä näinkin.

Ryöppäsin äsken nokkoset nopeasti ja aion käyttää puolet niistä huomenna munakasrullan täytteenä. Raparpereista saatan tehdä itselleni ihan pikku pikku kiisselin, koska saan joka tapauksessa syödä sen yksin. Puoliso ei ole ihastunut raparperiin myöskään piirakassa tai muissa makeissa ruoissa, mutta ehkäpä löydän hyvän chutney-reseptin. Tai sitten teen niistä piirakkaa perjantaina tulossa oleville vieraille, jotka eivät ole ihan yhtä kranttuja. Varret säilyvät kyllä muutaman päivän jääkaapissa. Raparperisimakin on hyvää ja raikasta.

Pihalta löysin ihanasti nupulla olevia kieloja, joita keräsin tuomaan tuoksua tänne kaupunkiasuntoon. Metsänreunassa kävin vilkaisemassa paikan, jossa joinain vuosina on ollut korvasieni tai pari. Ei mitään.

Sienessä torilla

2011-05-14T14:58:00.008+03:00

Mies palasi eilen torilta kassi täynnä korvasieniä. Ilmassa oli hieman vahingoniloa, sillä hän oli jo useita kertoja kysynyt minulta, olisiko korvasieniä jo noussut. Yhtä monta kertaa olin vakuuttanut, että on a) liian kylmää, b) liian kuivaa.

Ei ollut ainakaan Iitissä, josta sienet kuulemma on kerätty. Kerääjä ja myyjä ei kuulemma ollut kauhean halukas kertomaan edes paikkakuntaa, mutta tässä se nyt sitten kerrotaan laajemminkin. Tuskinpa tällä perusteella kukaan osaa vielä hänen apajilleen.

Kun eilen kävimme anoppilassa, katselin taas uusin silmin maastoja matkan varrella. Ei auton ikkunasta tietenkään korvasieniä näe, mutta sopivia hakkuuaukeita kyllä. En vain taida ehtiä etsintöihin ennen ensi viikonloppua, sillä tänään oli ihan pakko siivota ja tehdä muita huoltohommia, huomenna taas on tiedossa isot syntymäpäivät. Tosin voin sillä reissulla kyllä piipahtaa oman maapaikkamme metsänreunassa, josta useina vuosina olen löytänyt joitain korvasieniä. Jos siellä on jotain, kannattaa kiiruhtaa muuallekin maastoon. Ja kannattaa kyllä siinäkin tapauksessa, että sieltä ei löydy mitään.

Enää en suhtaudu niin, ettei sieniä saisi ostaa torilta - ja mitäpä se kannattaisikaan, jos puoliso on jo hankinnan tehnyt. Aiemmin olin vähän loukkaantunutkin siitä, jos hänelle eivät riittäneet minun kotiin tuomani saaliit. Nyt tajuan käyttäytyneeni kuin muinaiset metsästäjämiehet. Pääasia, että kotiin tuotu tai ostettu ruoka saadaan syötyä tai vähintään säilöttyä. Nämä ostetut korvasienet kuivatamme, jolloin ne säilyvät pitkään.

Sitä paitsi Lahden kauppatori on elämyksellinen paikka, josta ainakin kesällä on ihana tehdä välillä heräteostoksiakin. Tänään ostin sieltä varovasti ensimmäisiä hyötykasvien taimia parvekkeelle: amppelitomaatin, persiljan ja ruohosipulin. Vielä pitää vähän vahtia yölämpötiloja, joten laitoin nyt tomaatin ensin kokonaan keittiön ikkunalle ja varaudun nostelemaan yrtit yöksi parvekkeen tuulikaappiin. Kukkia parvekkeella on ollut pari viikkoa, ihan tavallisia helppoja orvokkeja ja narsisseja.

Korvasieniajasta myöhästymisen lisäksi harmittaa toinenkin laiminlyönti. Aamulla imuroidessa ihmettelin höytyviä, joita löytyi yhden huonekasviasetelmamme alta. Kun nostin vähän katsetta, tajusin, että anopinkielessä oli kukkavana ja jo kuihtuneita kukkia. Ainakin toistakymmentä vuotta minulla ollut kasvi on kukkinut ensimmäistä kertaa, enkä minä ole huomannut mitään! Sikälikin ruoskin itseäni, että ihmettelin asunnossamme leijunutta voimakasta tuoksua tässä päivänä muutamana. Kuvittelin vain, että puiston kevättuoksut tunkeutuvat sisälle, vaikka vähän ihmettelinkin, mikä kasvi se voisi olla. Vastaus olisi ollut nenän edessä.

Toiveikas äitienpäivä

2011-05-08T09:30:00.008+03:00

Kevät on mennyt lähinnä tenniskyynärpäätä (oikeammin hiirikättä) potiessa. Olen rampannut lääkäreissä ja fysioterapeutilla ja ennen kaikkea vältellyt turhaa koneella roikkumista. Eipä ole käsi vieläkään kunnossa, mutta suhtaudun jo vähän toiveikkaammin tähän olemiseen. Voin jo tehdä kirjoitustöitä, kunhan maltan pitää huolta työasennoista enkä jumita koneella tuntikausia ilman taukoja.

Kun joka aamu jumppaa niskaa ja selkää, tekee vatsaliikkeitä ja muutamia ryhtiä kohentavia reisi- ja selkäliikkeitä, alkaa kuka tahansa voida paremmin. Päivisin venyttelen niskaa ja kättä annettujen ohjeiden mukaan, iltaisin taas teen käsiliikkeitä kilon punnuksilla televisiota katsoessa. Sitä varten on pitänyt ryhtyä katsomaan tv:stäkin vähintään uutiset - normaaliolosuhteissa luen kirjaa tai viihdyn netissä paljon mieluummin.

Tämän äitienpäiväaamun sää on viime viikkojen tapaan niin upea, että ulkoilukin toki innostaa. Sauvakävelyä olen kokeillut varovasti. Eilen kyynärpää taas kipeytyi, joten nyt jätän sen väliin. Tuntuu itse asiassa hyvältä välillä vain löntystellä kaupungin puistoissa vanhojen koiriemme kanssa ja edetä niiden nuuskimisen tahdissa. Vielä mukavampaa on käyskennellä maalla pihalla, kun jokainen saa mennä omaan tahtiinsa. Mäyräkoiralla se merkitsee muutamia juoksuspurttejakin, vaikka mittarissa on melkein 13 vuotta. Mopsi (melkein 14) istahtaa aurinkoon eikä hötkyile turhaan.

Eilen kävimme anoppilassa viettämässä äitienpäivää etuajassa. Veimme mukanamme parsaa, loimulohta, korvasieni- ja hollandaisekastiketta ja parmesaanilastuja, joista rakensimme maistuvan pääruoan. Vihreät parsat olimme valmistaneet uunissa, mikä on mielestämme nykyisin yksinkertaisin tapa: kuoritut parsat uunivuokaan ja hieman öljyä sekaan, vuoka 225 asteeseen n. 15 minuutiksi. Kannattaa välillä kokeilla parsojen kypsyyttä, jotteivät pääse ylikypsiksi ja samalla muutu sitkeiksi - me syömme etenkin vihreät parsat niin, että nuppu vielä hieman "rapsahtaa" haukatessa.

Korvasienikastikkeen valmistin viimeisistä kaapista löytyneistä kuivatuista sienistä. Ryöppäsin kertaalleen ja sen jälkeen paistoin pilkotut sienet (n. 2 dl) hyvin hienoksi hakatun sipulin kanssa voissa, haudutin melkein tunnin vähässä vedessä parin rosmariininoksan kanssa, lopuksi maustoin suolalla, ripauksella pippuria ja desillä kermaa. Korvasienistähän häviää nykyisillä tiukoilla ryöppäysohjeilla (kuivaamisenkin jälkeen pitäisi suositusten mukaan ryöpätä kaksi kertaa, mutta minä kyllä tyydyn yhteen) suurin osa mausta, mutta pitkällä haudutusajalla siitä saa osan takaisin.

Varsinaisesta äitienpäivästä emme ole ottaneet stressiä. Kaivoin pakastimesta paistettuja kuhafileitä parin viikon takaa, lisäksi teemme yhdessä katkarapukastiketta. Parsaakin jäi vielä, samoin joitain lisukkeita. Kohta alkaa brunssin rakentaminen.

Pieni sienipäivitys

2011-04-10T21:36:00.003+03:00

Männiköllä-blogin Maiju ehti jo kysellä, olenko valmistautunut tulevaan sienisesonkiin. No olen! Perjantain vieraita varten kävin tyhjentämässä pakastimesta kaksi aarretta eli noin seitsemän desin pakastusastiat, joissa oli a) herkkutatteja, b) punikki- ja voitateista sekä limanuljaskoista ja koivuhaperoista koostuva sekoitus. Tein herkuista sienikeiton seuraavanlaisella noin-ohjeella:

Otetaan n. 1,5 litraa pakastettuja sieniä, mieluiten tatteja (ks. edellä), valutetaan pakastuksen aikana muodostunut liemi hyvin pois (otetaan talteen) ja pienitään sienet n. puolen sentin kuutioiksi. Silputaan yksi keltasipuli ja yhden purjon vaalea osa pieniksi. Paistetaan sienet ja sipulit voissa valurautapannussa kahdessa erässä mahdollisimman rapeiksi. Siirretään sienet ja sipulit kattilaan, huuhdotaan pannu vedellä ja lisätään huuhteluliemi + mahdollinen sienten sulamisliemi kattilaan.

Keitellään sieni-sipuliseosta miedolla lämmöllä, lisätään erittäin pieneksi silpuksi hienonnettu nippu persiljaa ja mahdollisesti muita yrttejä (esim. italialainen yrttiseos, jossa on myös chiliä käy hyvin, mutta varovasti chilin kanssa!), lisätään vajaa desi valkoviiniä tai korkillinen vaaleata balsamicoa, tietenkin suolaa ja pippuria. Lisätään tarpeen mukaan lientä, maistellaan välillä. Jos kaapista löytyy, eikä porukassa ole kasvissyöjiä, voi joukkoon heittää myös pieniksi kuutioiksi pilkottua salamia, metwurstia tai ensin paistettua pekonia, mutta vain vähän maun vuoksi (ja sitä ennen varovasti suolan kanssa!). Haudutellaan.

Minä jätin alkuhauduttelun (n. tunti) jälkeen keiton työpäiväksi maustumaan kylmään ja jatkoin hommaa noin puoli tuntia ennen vieraiden tuloa. Lisäsin vettä ja kermaa sen verran, että jäljelle jäi sakea keitto, lämmitin varovasti, tarkistin maustetilanteen ja otin pöytään vielä sormisuolaa. Tarjosin keiton piparjuurijuustolla voideltujen lanttusupikkaiden kanssa. Keitto maistui ja kehuja tuli.

Olipa aurinkoinen viikonloppu!

2011-04-10T20:52:00.011+03:00

Tänä viikonloppuna mies ja minä emme enää hiihtäneet (puoliso viimeksi keskiviikkona, minä viikko sitten lauantaina), mutta vieläpä tällä seudulla hiihdettiin, jopa kilpaa. Eilen järjestettiin ensimmäiset Kansalliset Messilän ylämäkihiihdot, jonne lähdimme viettämään katsojina aurinkoista iltapäivää.

Olipas mielenkiintoista seurata, miten eri ikäiset kilpahiihtäjät jaksoivat runnoa ylämäkeen Messilän laskettelurinteen reunassa! Kilpailussa oli mukana noin 120 hiihtäjää, joista nuorimmat olivat 12-vuotiaita, vanhimmat selvästi vanhempia kuin 40-vuotiaiden sarjan alaikäraja.

Reitti oli "vain" 1,2 kilometriä pitkä, mutta nousu aika tappavan näköinen, ja se ainoa laskukin todella hankala. Hollolan Urheilijoiden sivun mukaan nousua kertyi 110-120 metriä. Parhaat ajat olivat päälle neljä minuuttia, huonoin jossain yhdeksän minuutin paikkeilla.

Seurasimme kisaa kolmessa kohdassa, joista ylimmäinen oli melkein huipulla. Tarpominen pujottelu- rinteen syrjässäkin kävi ihan pikku harjoi- tuksesta, ja jonkun- laisena hiihdon harrastajana osasin kyllä jonkin verran eläytyä siihen, millaista olisi luistella ylämäkeen moinen matka. Kyllä siinä olisivat minuutit tuntuneet pitkiltä! Aika monelle juniorille riittikin mäen sivussa tukijoukkoja huutamassa kannustuksia. Ja aika harva ilmeisesti sittenkään keskeytti.

Messilässä lunta näytti olevan rinteessä niin paljon, että itse asiassa vähän ihmettelen hiihtokeskuksen ilmoitusta, ettei se enää pidä rinteitä auki tämän viikonlopun jälkeen. Ylämäkihiihdot käyttivät vain pienen kaistaleen kahden rinteen reunasta, joten pääsin seuraamaan myös erilaisia laskettelijoita, joita näytti olevan ihan mukavasti.

Mutta ehkä ihmiset eivät sitten enää osaa mennä myöskään hiihtokeskuksiin, kun lumi sulaa kaduilta. Niin käy ainakin murtomaahiihtolatujen kanssa. Niitä tosin on jo vaikeampi pitää kunnossa sen jälkeen, kun tuuli on tuivertanut ladut täyteen havuja ja muuta roskaa. Ja tietenkin vesisade teki ensin tehtävänsä, minkä jälkeen etelärinteet alkoivat sulaa auringossa.

Jäällä ei ole tien vanki

2011-03-20T15:18:00.009+02:00

Nyt eletään taas niitä nopeasti ohi meneviä aikoja, jolloin jäällä ja osin pelloillakin on mahtavat hankikantokelit. Yhtään päivää ei oikeastaan pitäisi jättää väliin! Tunnustan, tänään olen vain käväissyt ulkona, mutta eilen lauantaina menimme heti aamuseitsemältä hakemaan täydellistä luistoa.

Puolentoista tunnin sivakoinnin aikana ehdin nähdä aika monta pilkkiavantoa ja muuta merkkiä jäällä, mm. tämän informatiivisen nuolen. Pääosin en kuitenkaan seurannut mitään viittoja tai väyliä vaan nautin suunattomasti siitä mahdollisuudesta, että voi sujutella suksineen aivan neitseellisen valkoisella hangella.
Tosin sitäkin on Vesijärvellä Lahden ja Hollolan rantojen läheisyydessä aika vähän, sen verran jäällä on tällaisena keväänä liikkujia: hiihtäjiä, kävelijöitä, pilkkijöitä, moottorikelkkailijoita, jonkinlaisen liitovarjon varassa kulkevia lumilautailijoita (joille nuolikin ilmeisesti on piirretty) ja koiravaljakoita.

Pisimmän hiihtolenkin teimme keskiviikkona aamulla, jolloin reilussa puolessatoista tunnissa ehdimme hiihtää Teivaan satamasta Mukkulaan, Enonsaaren ympäri, Messilään, Rautakankareelle ja takaisin Teivaanrantaan. Eilinen lenkkimme kulki päinvastaiseen suuntaan, minkä lisäksi minä hitaampana aina vähän oikaisin sopivissa kohdissa. Torstai aamuna puolestaan yritimme luistelua Teivaanrannasta lähes Sibeliustalolle auratulla matkaluisteluradalle, mutta jää oli minun taidoilleni liian huonossa kunnossa. Puoliso luisteli sitkeästi vajaan tunnin, minä vaihdoin kengät jalkaan ja liityin hangella kävelevien joukkoon.

Huippukeittiömme ylpeänä esittää, jälleen kerran...

2011-03-13T15:57:00.008+02:00

Kahden aikuisen viikonloppukeittiössä valmistimme tällä kertaa kahta ruokalajia, carpaccioa ja ranskalaista hernekeittoa. Ensimmäinen on tuttu ruokalaji, jonka kanssa tosin joutuu tunnontuskiin vähintään hiilijalanjälkimielessä. Meillä kuitenkin syödään kokolihaa - etenkään nautaa - niin harvoin, että kehtaamme sortua sisäfileateriaan kaksi kolme kertaa vuodessa. Ja tarkistamme tietysti, että nauta on edes lähilihaa.

Teen carpaccioa erittäin yksinkertaisen ohjeen mukaan: sisäfile pakastimeen noin tunniksi muovipussissa joko sellaisenaan tai sitten siellä voi olla mausteeksi jotain hyvää alkoholia, tällä kertaa loraus viskiä. Lautasille levitetään rucolaa, jonka päälle leikataan ohuita siivuja hieman kohmeisesta lihasta. Liha maustetaan varovasti suolalla ja pippurilla ja tarjoillaan majoneesista, tomaattipyreestä ja balsamicosta sekoitetun paksun kastikkeen kanssa. Halutessa voi päälle vuolla parmesaanilastuja.

Toinen ruoka, ranskalainen tuorehernekeitto, onkin sitten jo paljon edullisempi ja ympäristöystävällisempi - ja sopisi hyvin myös niille viikonlopuille, jolloin tyttäret (joista toinen on kasvissyöjä) on mukana. Itse asiassa söimme keittoa pari viikonloppua sitten kylässä, jossa oli mukana myös toinen tyttäristämme. Siitä se muistui nyt meidänkin mieleemme vuosien unohduksen jälkeen.

Keitetään vesitilkassa 450-500g pakasteherneitä (tai kesällä tuoreita herneitä) yhden pilkotun keltasipulin ja salvian (½ rkl kuivattua) kanssa, keittoaika 5-10 minuuttia. Soseutetaan ja siivilöidään (kannattaa siivilöidä, sillä herneenkuoret ovat aika ikäviä suussa). Paistetaan kattilassa parissa ruokalusikallisessa voita saman verran vehnäjauhoa (ei ruskisteta), lisätään 7 dl kasvislientä ohuena nauhana, jotta liemestä tulee tasaista. Lisätään hernesose ja sekoitetaan tasaiseksi. Kuumennetaan ja lisätään 2 dl kuivaa kuohuviiniä (tämä on se ranskalainen osuus!) ja tarjolle vietäessä lautaselle iso lusikallinen vatkattua kuohukermaa.

Tuosta tuoreista herneistä tehdystä keitosta on muitakin reseptiversioita, joissa kaikissa ei suinkaan ole kuohuviiniä mukana. Nekin maistuvat hyvältä, mutta kuohuva tekee keitosta erityisen kuohkeaa ja antaa oman säväyksenä. Me otimme toisesta reseptistä idean laittaa keiton päälle vielä jotain, joka voi olla esim. mätiä. Miehen idean mukaan ryöppäsin pienen määrän kuivattuja korvasieniä, joita lisäsimme keiton päälle. Ihan pelkästään keitetyt korvasienet eivät maistuneet kovinkaan voimakkaasti, joten toista lautasellista varten paistoimme ne vielä voissa ja maustoimme kevyesti suolalla ja pippurilla. Maku vahvistui ja parani heti! Hernekeitto itsessään oli jo taivaallisen hyvää ja paistetut korvasienet sopivat sen kanssa oikein hyvin.

Vanha viisaushan on se, että monien sienilajien aromi tulee täysin esiin vasta rasvan eli voin, öljyn tai kerman kanssa. Ehkä siksi moni tarjoaakin sienikeiton ja -kastikkeen aina kermaisena. Minusta se on turhaa varmistelua, sillä vähempikin rasva riittää, enkä ainakaan minä halua aina syödä keittojani "valkoisena". Sienet itsessään ovat vähärasvaista ruokaa, joten ihan hirveästi ei niiden kanssa tarvitse pelätä voita tai kermaa, mutta eiväthän kaikki ihmiset muutenkaan kestä maitotuotteita. Voisimme opetella italialaisesta keittiöstä sen, että makuja parannetaan myös öljyllä, balsamicolla ja pienellä määrällä vahvempiakin mausteita kuten chiliä.

Säästin muuten herneenkuorimössön ja aion lisätä sen huomenna sämpylätaikinaan. Tiedossa on myös todellista herkkua, sillä saimme äsken tuliaisiksi ahvenfileitä. Miehen veli oli kalassa Vesijärvellä ja toi "ylimääräiset" meille paistinpannulla paistettavaksi. Ah onnea.

En kaipaa valmennusta tuntemattomilta miehiltä

2011-03-12T14:50:00.008+02:00

Kävimme aamu- päivällä hiihtä- mässä Vierumäen urheilu- opiston laduilla. Väylä oli upeassa kunnossa, kiitos eilisen lumisateen ja erittäin hyvän huollon. Omien suksien luisto ei ollut ihan huippua, mutta nautin kuitenkin hiihdosta lähes tuulettomassa pikkupakkasessa. Kunnes.

Koko sen ajan, kun olen aikuisena hiihtänyt, olen ihmetellyt tiettyä miestyyppiä ladulla. Sen edustajat antavat muka hyvää hyvyyttään erinomaisia neuvojaan naiselle, jonka ohi suhahtavat tai jonka kohtaavat levähdyspaikalla. "Sinulla on aika pitkät sukset luisteluun.""Voisit yrittää vähän pidempiä liukuja.""Ylämäkitekniikkaasi pitäisi kyllä parantaa."

Neuvot kuulostavat ehkä asiallisilta ja saattavat olla oikeitakin. Pointti ei kuitenkaan ole siinä. Minä en ole pyytänyt näiltä miehiltä arvioita siitä, miltä näytän tai miten suoriudun hiihtäjänä, naisena, keski-ikäisenä akkana tai minään muunakaan. Jos haluan valmennusta, pyydän sitä joltain sellaiselta henkilöltä, joka tuntee mahdolliset kykyni ja rajoitukseni. Jos haluan neuvoja välineissä, kysyn taas luottamiltani asiantuntijoilta.

Kuvaavaa on, että kaikki neuvojaan tarjonneet ovat olleet miehiä. Kukaan heistä ei lyhyen kohtaamisen perusteella ole ollut kilpahiihtotasoa, joten itseluottamuksen on pitänyt kummuta jostain muualta. En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että miehinä he kuvittelevat saavansa jakaa omasta mielestään oikeita neuvojaan ihan kenelle tahansa.

Oma miespuolinen puoliso - joka hiihtelee lenkeillämme omaa kovaa vauhtiaan - on muutaman kerran arvellut, että lähestyminen on ollut tökerö iskuyritys. Ihan hauska arvaus, mutta siitä ei taatusti ollut kyse ainakaan tänään. Minua neuvonut tuntematon oli noin 35-vuotias eli yli 15 vuotta minua nuorempi. Hän katsoi asiakseen antaa neuvonsa kahteen kertaan, kun en ensimmäisellä kerralla ymmärtänyt olla kiitollinen ja vastata hänelle jotain. Toisella kerralla sanoin "joo", kun en muutakaan siihen hätään keksinyt.

Aika usein näen laduilla lapsia ja nuoria, joista osa selviytyy hiihtoharjoituksistaan todella upeasti, osalla on enemmän yritystä kuin taitoa. Joskus tekisi mieli kommentoida jotain ystävällistä, mutta jätän senkin tekemättä. Omasta lapsuudestani muistan, miten harmittaa kuulla joitain muka kannustavia sanoja juuri, kun kömpii kaatumisen jälkeen ylös naama lumessa. "Hyvin menee!" kuulostaa lähinnä pilkanteolta sellaisessa tilanteessa.

En ollenkaan väitä, etteikö ladulla tai lenkkipolulla saisi keskustella ja tutustuakin. Kanssaihmisten kykyjen arvioinnin voisi kuitenkin unohtaa. Aina voi keskustella säästä, kelistä, latujen kunnosta tai vaikkapa kysyä suoraan, jos haluaa lähteä mielenkiintoisen daamin tai herran kanssa kahville.

Huom! Kuvien henkilöt eivät liity juttuun, vaikka sattuivatkin hiihtämään Vierumäellä kanssani samaan aikaan.

Työviikko tai ei, aurinkoon pitää päästä

2011-03-02T19:14:00.010+02:00

Kahtena päivänä tällä viikolla - maanantaina ja tänään keskiviikkona - aurinko on paistanut niin täysillä myös työhuoneeni ikkunaan, että olen lähtenyt keskellä päivää ulos liikkumaan. Töitä kyllä on jonoon asti, mutta niitä tehdään sitten pimeään aikaan.

Maanantaina olimme jäällä hiihtämässä vähän siinä mielessä, että kävimme katsomassa Lahden Rautakankareen majaa ja tsekkaamassa, kantaako hanki. Maja ei ollut auki, ja hankikin kantoi vain ajoittain, mutta perinteisen hiihdon latujen väliin jäävällä kovemmalla alueella pystyi jotenkuten luisteluhiihtämään. Tosin kävelijät olivat tallanneet sen aika epätasaiseksi, joten sain tehdä aika lailla enemmän töitä kuin kunnon väylällä. Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaan satama -lenkin jäljiltä olinkin kohtalaisen puhki, mistä kertoo myös erittäin "edustava" kuva hikisine hiustöyhtöineen.

Tänään lähdimme samasta Teivaan satamasta liikkeelle retkiluistimilla, sillä nyt jäälle jonkin aikaa sitten aurattu jäärata on saatu jopa kohtalaiseen kuntoon. Viikko sitten kävimme sillä yhtenä pakkaspäivänä ja teimme sen kyllä melkein henkemme kaupalla, koska jää oli niin rosoista. En tiedä, onko väylää onnistuttu jotenkin jäädyttämään, mutta nyt tosiaan sieltä oli saatu pahimmat kuopat ja rosot pois. Aiempien vuosien tapaan lenkki on n. puolitoista kilometriä pitkä ja ulottuu Teivaan satamasta lähelle matkustajasataman laitureita ja Sibeliustaloa.

Luistelin reilun tunnin aika hidasta vauhtia ja jätin sauvatkin pois vieläkin vihoittelevan käsivamman takia. Itse asiassa juuri tuon vain jaloilla työskentelyn ansiosta huomasin kuitenkin pian, että pakarat ja reidet saavat ihan kunnon harjoitusta. Se on hyvä juttu tällaiselle istumatyöläiselle, jonka alaselkä ja pakarat ovat välillä aika puutuneita tuntikausien jumittamisesta.

Radalla oli tänään hyvin muitakin käyttäjiä, sekä lapsiperheitä taitoluistin- ja hokkarivarustuksella että vähän enemmän harrastavia retkiluistinterät jalassa. Tai matkaluistimistahan tässä tapauksessa pitää puhua, kun kerran ollaan valmiiksi auratulla reitillä, jossa ei etsiskellä mitään uusia, koskemattomia väyliä tuoreelta jäältä. Tällainen väylä on oikein hyvä harjoittelureitti minunkaltaiselleni ihmiselle, joka kyllä pitää vähän tavallista luistinrataa isommasta jäästä, mutta ei halua olla koko ajan huolissaan jään kestävyydestä ja sen myötä turvallisuudesta.

Pahoitteluni jälleen huonolaatuisista kuvista! Nykyisellä kännykälläni ei oikein parempia saa, digikamera taas on liian iso kannettavaksi mukana kovassa vauhdissa.

Lomaton Lahdessa

2011-02-26T17:47:00.004+02:00

Aika moni tuttu toivotteli eilen hyvää lomaa, onhan nyt menossa vilkkain hiihtolomakausi. Täällä Lahdessa ja ympäristössä lomaa onkin ensi viikolla ainakin koululaisilla ja opettajilla, joille tietysti toivotan mahdollisimman rentouttavaa viikkoa.

Minulle tuleva viikko on erikoinen kahdesta syystä: Seinäjoella opiskeleva tytär on Lahdessa, ja vakituiset liikuntaharrastukseni eli porukkamme kuntosalivuoro ja aikuisten tanssitunti ovat tauolla. Helposti moinen yhtälö merkitsee sitä, että minä laitan tavallista enemmän ruokaa enkä muista huolehtia omasta kunnostani.

Nyt on kuitenkin pakko tehdä toisin, sillä omaan lomaani on vielä yli kuukausi. Töitä on kasaantunut - tai tarkemmin sanottuna olen niitä itse kasannut - kunnioitettavat pinot sekä pöydälle, kalenteriin että tietokoneelle. Ja ennen kaikkea ne pyörivät päässäni näin viikonloppunakin, jolloin pitäisi levätä.

En ole vielä siinä tilanteessa, että varsinaisesti tekisin töitä viikonloppuna. Mitä nyt luen arkena lukematta jääneitä lehtiä, siivoan sähköpostia, kirjoitan laskuja ja ryhdyn sunnuntai-iltana järjestämään papereita kalenterimerkintöjen järjestyksessä. Ja siinä ohessa luon kolmen ruokalajin viikonloppuaterioita, mistä kylläkin pidän suunnattomasti. Mutta nyt en jaksa. Enkä aio huolehtia ensi viikollakaan siitä, että täällä olisi koko ajan ruokaa muille aikuisille ihmisille.

Kyllähän sen huomaa, että olisi loman tarpeessa. Aamulla kävimme vain lyhyellä hiihtolenkillä ja sen perään tarkistamassa iäkkäiden sukulaisten terveystilanteen. Lounaan jälkeen korjasin vähän vaatteita ja yritin ryhtyä lukemaan lehtiä, kun kaikkiin lihaksiin iski oikein megaluokan uupumus. En kerta kaikkiaan enää pysynyt pystyssä, vaan oli pakko mennä pitkäkseen. Mikäs siinä, viikonlopun päiväunethan ovat terveellisiä. Mutta se vähän hälytti, että heräsin jo vartin päästä pää täynnä ajatuksia.

Se luo toivoa, että pahimmat pakkaset tuntuvat nyt olevan ohi. Eilen, vielä parinkymmenen asteen pakkasen rasittamana, aloin jo tuntea itseni uhmaikäiseksi. Olisin halunnut kiukutella jatkuvasta pukemisesta, särkevän kuivasta ihosta ja katkeilevista kynsistä. Ja minä sentään tykkään talvesta! Tänään ladulla muistinkin taas, miltä ihana pikkupakkanen tuntuu, kun voi hengittää vapaasti eikä varpaita tai sormia palele.

Kuvan puupinot talvelta 2008 eivät oikeastaan liity kirjoittamaani mitenkään. Ehkä ne kertovat kasaantuvista töistä. En myöskään ehdi kuvata mitään tällä hetkellä, joten pitää turvautua vanhoihin kuviin. Ovat ne silläkin tapaa ajankohtaisia, että yksi töistäni liittyy puupinon omistajaan eli Pro Puu -yhdistykseen.

Kysymyksiä ja vastauksia

2011-02-22T07:50:00.009+02:00

Haaste vastaanotettu Maijulta, joka pitää Männiköllä-blogia . Kiitos Maijulle haasteesta ja oheisesta tunnustuksesta!
Vastaan siis viiteen kysymykseen.

1. Milloin aloitit blogisi ?
Jo toukokuussa 2005, kun olin käynyt keräämässä korvasieniä sukulaisten kanssa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogi alkoi intohimoisesta harrastuksestani, sienestyksestä, mutta jo alusta lähtien tiesin kirjoittavani myös muista luontoelämyksistä ja liikunnasta. Jonkin verran kerron myös ruoanlaitosta, etenkin sieniruoista, marjoista ja muusta lähiruoasta.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
En pidä blogiani kovin erityisenä. Kävijätilastoista olen kuitenkin huomannut, että ihmiset hakevat sieltä etenkin sienten kuvia ja sienireseptejä, joten ehkä se on erityistä. Haluan myös kertoa mahdollisuuksista hakea luontoelämyksiä aivan kaupungin keskustasta, josta pääasiassa lähden sekä hiihtämään että sienestämään.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tein 2004 valmiiksi opinnot, joihin kuului blogikurssi. Aloitin ensin ammatillisen blogin Verkkomaisteri ja huomasin, että bloggaaminen on hauskaa. Pro Mustarousku syntyi oikeastaan vitsistä, sillä mieheni rakastaa mustarouskuja, jotka olivat pitkään viranomaisten ja sienikirjojenkin pannassa niiden mahdollisesti sisältämien karsinogenien ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Hän heitti kerran, että pitäisi perustaa pro mustarousku -liike. Kysyin sitten luvan, saanko käyttää nimeä sieniblogissani.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi ?
En oikeastaan mitään, koska blogin on tarkoitus olla päiväkirjan tyyppinen nopea väline, johon säilötään hetken tunnelmia. Kaikki kuvat tai tarinat eivät ole kovin ihmeellisiä, mutta ovatpa tallessa. En tavoittele isoja lukijamääriä, joten sikäli blogini saa pysyä minun näköisenäni. Aikaa tietysti saisi olla enemmän, jotta ehtisin säilöä enemmän ajatuksiani. Tänä talvena on jäänyt monta hyvää sieniateriaa kertomatta täällä.

Tähän kysymyslistaan liittyi tunnustus, joka pitäisi lähettää eteenpäin. Minun ongelmani on se, että nykyisin olen ihan liian kiireinen seuraamaan muiden kuin harvojen kommentoijieni blogeja (ja Maijullahan tunnustus jo on). Yhden kuitenkin keksin: Aman Ruusuvesi-blogi. Käykää katsomassa, niin tiedätte, miksi.

Hiihto alkaa voitelusta

2011-02-13T10:35:00.009+02:00

Kun minä istun kirjoit- tamassa tätä, mies on kellari- komerossa huolta- massa suksi- amme. Tänään on pakkasta liikaa - nyt 16 - mutta kunnon harrastaja haluaa tehdä välineiden eteen kaikkensa seuraavaa kertaa varten. Aamun kahvipöydässä hän taas kerran ihmetteli sitä, miksi media ei nanogrip-jutuissaan ollenkaan muistuta, että noita heti valmiita -suksiakin pitää joskus huoltaa. Voitelu ei kaikilta onnistu, mutta puhdistus ja harjaaminen tekisi hyvää kaikkien suksille.

Mies ihmetteli myös, eikö Suomesta muka löydy muita ihmisiä, joille voitelu ja muu suksien huoltokin on osa harrastusta. Miksi heistä ei kirjoiteta, kun kuitenkin kaikenlainen slow life -ideologia ja asioihin syventyminen taas nostaa päätään? On hidasta ruuanlaittoa ja syömistä, on neuleharrastajia, joille on tärkeämpää tehdä sukkansa itse kuin ostaa halpatuotteita marketista.

Myönnän, että olisin hiihtäjänä pulassa ilman perheen voitelumestaria. Todennäköisesti oppisin homman tärkeimmät vaiheet katselemalla sivusta ja pienellä harjoituksella sen jälkeen. Minulla ei kuitenkaan ole sitä vuosien tuomaa kokemusperäistä tietoa, jonka puoliso on säilönyt päähänsä kokeiltuaan ainakin kymmeniä erilaisia voiteita kaikilla mahdollisilla keleillä. Hänellä on takanaan tuhansia ja tuhansia hiihtokilometrejä, minulla enimmillään joitain satoja vuodessa. Ennen kaikkea hänellä on kiinnostusta siihen, miten eri suksien, voiteiden ja kelien yhdistelmät toimivat.

Jos tuota superpalvelua ei olisi kotona, käyttäisin vielä enemmän ammattilaisten kuten luottoliikkeemme Leppäsen Pyörän voitelupalveluita. Mutta sitä en osaa edes arvioida, miten hiihtoharrastukselleni kävisi, jos sukset eivät aina olisi kuin tilauksesta valmiina lenkin alkaessa.

Eilen uhmasimme 13 asteen pakkasta ja kävimme aamulla hiihtämässä Tapanilan hiihtomajan maisemissa. Lenkin jälkeen kello oli sopivasti 10 ja päätimme piipahtaa tsekkaamassa myös uudelleen hiihtokaudeksi talkoilla avatun hiihtomajan kahvilan tarjontaa. Suosittelen ehdottomasti! Takassa oli tuli ja tunnelma muutenkin lämmin.

Tarjolla oli kahvia, kuumaa mehua, kaakaota, kylmiä juomia ja uunituoreita leivonnaisia. En ole mikään munkkien ystävä, mutta nyt oli kertakaikkisen pakko ottaa lämmin munkki kaakaon kanssa. Hyvää oli, eikä maksanut kahdelta kuin yhteensä kuusi euroa!

Kahvilassa on myös myynnissä käsityöitä ja lähiruokaa kuten hilloja, mehuja ja Vääksyn Myllyn jauhoja. Toivottavasti mahdollisimman moni liikkuva kaupunkilainen nyt piipahtaa Tapanilassa sisällä muutenkin kuin wc:ssä, jotta majan tarve saataisiin näkyväksi. Munkkia ei ole pakko syödä joka kerta, mutta voihan sieltä hakea sen lämpimän tai virkistävän juoman lenkin päälle.

Pahoittelen taas kerran huonolaatuisia kuvia, jotka on otettu kännykällä. Taskukamerani on tyttärellä lainassa, toinen kamerani on liian iso lenkkikaveri.

Luistelua, luistelua!

2011-02-06T12:34:00.009+02:00

Olen kärsinyt oikean käden hiirikädestä eli vanhanaikaisesti sanottuna tenniskyynärpäästä akuutisti kolmisen viikkoa, mikä on tietysti vaikuttanut työnteon lisäksi vapaa-aikaan. Viime torstaina lääkäri pisti kyynärpäähän kortisonia, minkä jälkeen tuli tietysti totaalikielto käyttää kättä oikein mihinkään. Pari päivää olinkin kirjoittamatta ja edelleen säästelen kättä kaikessa vapaa-ajanvietossa. En siis päässyt hiihtoladulle, mutta onneksi voi aina luistella. Ihan luistinradalla, kun luonnonjäille ei ole ollut asiaa tänäkään talvena. Eikä radalla tule tietenkään edes kiusausta käyttää sauvoja, koska jäähän ei saa eikä halua tehdä mitään ylimääräisiä koloja.

Eilen aamulla olimme Lahden Kisapuiston radalla puoli kahdeksan maissa ja saimme luistella tunnin kahdestaan. Vasta ihan loppuminuuteilla paikalle tuli meitäkin varttuneempi henkilö, jolla oli oikeat pikaluistimet - mehän käytämme nykyään matka- tai retkiluistimien nimellä tunnettuja teriä, jotka kiinnitetään monoihin. Meno oikeilla pikaluistimilla on kunnioitettavan näköistä, kun joku osaa. Retkiluistimilla homma hieman muistuttaa pikaluistimien tehokasta liukua, onhan niissäkin varsin pitkät terät. Mutta matkaluistimien tärkein ominaisuus on sittenkin pitää luistelija pystyssä vähän epätasaisemmallakin luonnonjäällä, joten niiden nopeusominaisuudet eivät ole ihan niin huippuunsa hiotut.

Puolisolla oli eilen mukana kahdet terät, joita hän vertaili ja huomasi hiilikuituiset teränsä aivan ylivoimaisiksi. Tosin ne toisetkin toimivat tänään huomattavasti paremmin, kunhan mies oli siirtänyt siteitä luistimen terällä pykälän johonkin suuntaan. Minulla ei olekaan kuin yhdet terät, mutta sain tänään kokeilla sekä miehen uusia että vanhoja teriä. Edellytyksenä oli se, että meillä kummallakin oli mukana kahdet erilaiset monot erilaisille siteille. Hiilikuituluistimet olivat todella kevyet ja erittäin terävät, joten kyllähän niillä olisi varmasti nautinto luistella pitkäänkin, totuttelun jälkeen. En kuitenkaan parin kierroksen matkalla saanut oikein tuntumaa omista luistimistani huomattavasti poikkeavaan muotoiluun, joten palasin ihan tyytyväisenä omien perusterieni käyttäjäksi.

Luistelu tuntuu aina ensimmäisten kymmenien metrien matkalla hieman pelottavalta hommalta, onhan jää kaatuessa kovempi elementti kuin luminen metsä. Olen myös vuosikaudet harrastanut luisteluakin sauvojen kanssa, joten nyt piti olla erityisen valpas tasapainonsa kanssa. Aika nopeasti huomasin silti potkivani yhä pidempiä liukuja ja nauttivani menosta täysillä. Kunnon horjahduksia ei tullut yhtään, muutamia asennon korjauksia toki. Kun ei voinut työntää sauvoilla, reidet ja pakarat joutuivat tositoimiin. Ja vähitellen asentokin laskeutui yhä alemmaksi, kun vatsalihakset alkoivat vaistomaisesti vetää selkää vaakatasoon. Luistelimme molempina viikonlopun aamuina tunnin, ja hiki virtasi kummankin harjoituskerran jälkeen.

Eilen iltapäivällä kävin mäyräkoiran kanssa vielä lenkillä tsekkaamassa, käykö Lahden perinteisellä luisteluareenalla Kisapuistossa muitakin harrastajia. Olihan siellä jonkin verran lapsia ja perheitä, mutta ei minkäänlaista ruuhkaa. Nyt niillä kentillä kuitenkin kannattaisi käydä, sillä sesonki on vielä lyhyempi kuin hiihdossa. Tänä aamuna kenttää jäädytettiin ja varmaan vielä seuraavinakin helmikuun viikonloppuina. Mutta jo maaliskuussa muutaman päivän suoja voi vielä jäät.

(Pahoittelut kuvien värityksestä: siniset kuvat on otettu aamuhämärissä kännykällä. Niissä esiintyvä pikakiitäjä on oma puoliso.)

Aikuisen parin ruokaa

2011-01-30T16:33:00.007+02:00

Vaikka asumme puolison kanssa jo suurimman ajan kahdestaan, usein viikonloppuina ja lomilla kuitenkin on jompi kumpi tyttäristä myös ruokapöydässä. Isolle porukalle kokkaaminen on pääosin palkitsevaa, mutta joskus vähän rasittaa ottaa huomioon erilaisia makuja ja rajoituksia. Toisen tyttären kasvissyönti ei ole minulle mikään iso ongelma, koska syön itsekin pääosin kasvisruokaa ja kalaa, mutta sulkeehan se jotain pois. Ja sitten on niitä ruokia, jotka eivät ihan hirveästi innosta toistakaan nuorta aikusta. Esimerkiksi simpukat.

Paljon isompi ongelma on kuitenkin se, että Lahden kokoisessa kaupungissakin eläviä simpukoita saa vain joskus, yleensä tiettynä viikonpäivänä. Käyttämissämme vähän paremmissa ruokakaupoissa se on yleensä torstai. Paitsi ettei niitä ollut yhtenäkään tammikuun torstaina ennen kulunutta viikkoa. Ja se taas oli päivä, jolloin en oikeastaan olisi ehtinyt valmistaa ko. herkkuja - ennen kaikkea tarkistaa, ovatko äyriäiset elossa ja siis syömäkelpoisia.

Mutta kun nyt kalatiskillä niitä näin, tein pikaisen päätöksen. Jos myyjä suostuisi avaamaan verkkopussin ja koputtamaan jokaisen simpukan erikseen pöytää vasten, ostaisin niitä. Ja kun rouva suostui, aloin odotella. Idea tässä oli se, että nyt hävikki menisi kaupan piikkiin eikä omaani. Minua rasittaa valmiiden simpukkapussien kanssa eniten se, että aina vähintään neljäsosa osoittautuu kuolleiksi (tai ei ainakaan suostu menemään kiinni, kun koputtaa), jolloin ruokaan on vähemmän aineksia käytettävissä. Hinnasta homma ei ole kiinni, sinnä kilo maksaa noin kuusi euroa, mutta haluaisin tietää, miten paljon ruokaa on varattuna.

Menihän siinä koputtelussa sen verran aikaa, että hiljaiseen aikaan tiskille ehti tulla kanssani odottamaan hermostuneen oloinen toinen asiakas, joka sitten kävikin erikseen vaatimassa itselleen palvelua viereiseltä lihatiskiltä. Oman myyjäni kunniaksi on sanottava, että hän palveli minua juuri niin kauan kuin tarvitsin. Ja sen kunniaksi ostin itse asiassa enemmän simpukoita kuin tarvitsin, puolitoista kiloa.

Valmistamme äyriäiset aina yksinkertaisesti: keitämme nopeasti ensin suolavedessä ja sen jälkeen valmistamme mausteisen liemen, jossa lopuksi kuumennamme simpukat. Liemen pohjana oli tällä kertaa lager-olut, mikä on ainakin belgialainen tapa. Sekaan pilkoimme sipulia, valkosipulia, fenkolia ja porkkanaa. lisäksi maustoimme tomaattipurella, tillillä, mustapippurilla, suolalla ja italialaisella yrttimausteella, jossa on paljon chiliä. Oheen hyvää leipää ja siinä se. Ihanalta maistui simpukkakeitto illalla töiden ja tanssitunnin päälle.

Tänään sunnuntaina taas nautimme sesongin mukaisesti blinejä, jotka kyllä kelpaavat tyttärillekin, tosin vähän eri lisukkeilla kuin meille vanhemmille. Kahdestaan satsasimme vain siian- ja kirjolohenmätiin, sipuliin ja smetanaan sekä tietysti sienisalaattiin. Koska olin eilen poissa, mies teki sienisalaatin jääkaappiin jo valmiiksi tekeytymään. Hyvältä maistui, samoin puolison aina yhtä taidolla paistamat blinit. Aikuisten ruokaa on tosi mukava nauttia kahdestaan, kun molemmille maistuu.

Jälkiruokaa emme tehneet tällä kertaa kotona, vaan lähdimme iltapäivä- kävelylle satamaan, kun aurinko oli ilmestynyt esiin aamun tuiverruksen jälkeen. Kahvila Karirannassa on aina takuuvarmasti maistuvat leivonnaiset. Mies valitsi juustokakkutyyppisen rahkakakun palan vadelmakuorrutuksella, minä sorruin valtavan kokoiseen appelssiinisuklaakakkupalaan. Ihanan valuva sisus oli kyllä suussa sulavaa, mutta en sittenkään jaksanut koko palaa. Ja siitäkin huolimatta maha painoi kotimatkalla, kun tarvoimme tuulen kinostamien dyynien lomassa kotiin. Vesijärven jäällä oli myös varsin vaikuttavia lumikasoja, aivan kuin jää olisi ollut laineilla. Ja niinhän se olikin.

Ärsyttävän epätarkkaa sieniuutisointia

2011-01-25T17:48:00.003+02:00

ESS julkaisi uutisen, joka todennäköisesti pohjaa johonkin tiedotteeseen. Pääsisältö on kertoa, että luonnonsienissä on Tshernobylin onnettomuuden jälkeen edelleen liikaa säteilyä täällä, mihin laskeuma osui pahimmin.

Uutinen kuitenkin herättää useampia kysymyksiä kuin mihin se yrittää vastata. Jos EU:lla on raja-arvot, millaisella sienten käytöllä ne ylittyvät? Uutinen kertoo vain, että sienten "oikealla" käsittelyllä eli liotuksella ja ryöppäyksellä säteilyä voidaan vähentää. Mutta nuo käsittelytavat eivät suinkaan ole oikeita käsittelytapoja kaikille sienilajeille ainakaan säilöntä- ja ruoanlaittomielessä. Miten mahtaa esimerkiksi kuivaaminen vaikuttaa?

En väheksy ympäristön myrkkyjä tai epäpuhtauksia enkä varsinkaan ydinsäteilyä, johon minä olen jopa yrittänyt vaikuttaa äänestämällä ydinvoimasta kieltäytyviä poliitikkoja. Mutta harmittaa, kun tällaisella uutisoinnilla lietsotaan vain pelkoja. Muistan yhden blogistin, joka säteilyn vuoksi ei ollut koskaan opettanut perheelleen luonnonsienten syöntiä. Tällä logiikalla voisi kieltäytyä monesta asiasta.

Nykyään osataan uutisissa Itämeren kalojen dioksiini- ja muista myrkkypitoisuuksista jo antaa jonkinlaisia syöntisuosituksia. Moni asiantuntija on myös muistuttanut, että raja-arvot taitavat ylittyä lähinnä vain ammattikalastajien perheissä. Kaikille muille (ehkä pikkulapsia tai raskaana olevia naisia lukuun ottamatta) kala-ateriat ovat usein se terveellisempi vaihtoehto. Myös sienissä on vaikka mitä terveyttä edistäviä vaikutuksia - mm. talvella kipeästi kaivattavaa d-vitamiinia -, joten kannattaisi keskittyä edistämään niiden käyttöä.

Minä pidän itseäni sen verran vakavana sienestyksen harrastajana, että haluaisin saada myös järkevää tietoa ympäristön vaikutuksesta sienten turvallisuuteen. Siitä pidän toki ihan itse huolta, etten kerää ja syö myrkyllisiä lajeja tai pilaantuneita yksilöitä.

Otetaan läheltä, mitä on

2011-01-23T16:24:00.006+02:00

Olen lähiruoan kannattaja, mutta en kovin fanaattinen sellainen. Kalaa ostaessani tosin pyrin valitsemaan ensisijaisesti kotimaista ja kestävästi kalastettua, mutta erityisen tyytyväinen olen saadessani Vesijärven tai Päijänteen kalaa.

Tänä viikonloppuna oli erikoisen hyvä tilanne, sillä saimme hauen lahjaksi. Tai itse asiassa anoppi sai niitä kaksi naapuriltaan Hollolassa, mutta ei olisi itse mitenkään selvinnyt molemmista. Kiitin kauniisti ja ryhdyin etsimään haukimurekkeen ohjetta. Valitsin summanmutikassa tämän Helsingin Sanomien ohjeen, josta sitten tulikin ihan erinomainen lopputulos maun puolesta. Tosin en saanut mureketta ehjänä ulos vuoasta, joten ruokalajista ei ole kuvaa. Makuun ulkomuodolla ei onneksi - ainakaan uskoakseni - ollut mitään merkitystä.

Muutenkin nautimme erittäin paikallisista aineista valmistettuja ruokia. Käyn säännöllisesti Lahden kauppatorilla hakemassa juureksia tutulta viljelijältä, jonka lanttu ja porkkanat päätyivät lastuiksi uuniin (maustetaan pippurilla ja suolalla ja inspiraation mukaan vaikkapa chilillä, päälle pirskotellaan öljyä, paistetaan 15-20 minuuttia n. 225 asteessa). Mies suostui lisäksi eilen kuorimaan ison kattilallisen perunoita, koska lupasin tänään leipoa ihania vatruskoita. Aika monessa ohjeessa - kuten tuossa linkissäkin - vatruskat täytetään riisillä, minä sekoitan riisin suoraan perunataikinaan ja paistan rieskan näköisiä (ks. kuva). Erittäin hyviä ovat näinkin!

Kuten aiemmin sanoin, en ole lähiruoassa fanaattinen, joten voin joskus käyttää riisiä. Mutta kun kerran olin keittänyt ison annoksen puuroriisiä, päätin käyttää sitä myös jälkiruokaan. Sekoitin riisin sekaan kermaa, rahkaa, sokeria ja vaniljasokeria, jolloin syntyi hieman jouluista Victorian kiisseliä muistuttava seos. Sitten keitin pakastimessa olleista punaisista viinimarjoista kiisselin, jonka kumosin valkoisen kerroksen päälle. Tuli edullinen ja todella raikas jälkiruoka, jota jäi vielä huomiseksikin.

Sieniä meillä oli tietenkin pöydässä molempina viikonlopun päivinä monessa muodossa. Kuvan etikkaan säilötyt kangasrouskut ovat edelleen valtavan hyviä, vaikka ne on säilötty jo syys-lokakuussa. Lauantaina tein perunoiden ja haukimurekkeen oheen kastikkeen suppilovahveroista. Tälle päivälle valmistin haaparouskuista sienisalaatin, johon laitoin sipulin ohella hieman hapanta omenaa pilkottuna, pari aurinkokuivattua tomaattia silputtuna ja vatkattua kermaa.

On muuten yksi ruoka-aine, jossa en pysty suosimaan lähellä tuotettua. Erittäin terveellisenä pidetyn kotimaisen rypsiöljyn sijasta käytän kylmäpuristettua oliiviöljyä, joko italialaista tai kreikkalaista. Syynä ovat sekä maku että vatsani. Epäilen, että olen allerginen rypsille, koska sekä kukkivien peltojen että itse öljyn haju jo tekee pahaa. Muutaman kerran on vatsakin mennyt niin pahasti sekaisin, että joudun olemaan ravintolassakin aina vähän varuillani. Tuskin kukaan kuitenkaan kaipaa tarkempaa selostusta.

Pakkashiihdon varustelua

2011-01-16T08:44:00.008+02:00

Olen pitänyt hiihto- päivien pakkas- rajana -15:ttä astetta, joten eilen tosissani epäröin, kun mittari näytti aamulla toisessa ikkunassa -14.7 ja toisessa -15,5. Lauantaina on kuitenkin paremmin aikaa hiihtää kuin arkena, joten uskaltauduin miehen mukaan Tapanilan hiihtomajalle. Ja siellä sitten mittari näytti tasan -15.

Ihan aluksi pahimmalta tuntui hengittäminen, sillä lähdin hiihtämään viitosen lenkkiä, jossa on aika jyrkkiä nousuja parin ensimmäisen kilometrin matkalla. Pakkasen hengittäminen suoraan huohottavaan suuhun ei houkuttanut, joten laitoin rosvotyylisesti huivin suun eteen. Huivin sisällä taas tuntui happi loppuvan. Vähitellen kuitenkin muodostui sopiva suoja, kun kastunut ohut huivi jäätyi kuperaksi koppuraksi suun eteen.

Pakkaspukeutuminen vaatii monia kerroksia paikkoihin, jotka yleensä palelevat. Onnekseni en ole yhtä arka sormistani kuin puoliso, joten selviän yleensä ihan pelkillä hyvillä hiihtohanskoilla. Eilen olin kuitenkin varautunut neulotuilla sormikkailla ja nahkarukkasilla, joissa tuli jopa vähän kuuma. Monoihin mahtuu yksi villapohjainen urheilusukka, mihin on pakko luottaa säässä kuin säässä, sillä liian ahtaassa varpaat palelevat. Eilisellä vajaan tunnin lenkillä alkoi varpaita kipristellä vasta loppupuolella, kun pysähdyin hetkeksi ihastelemaan auringonnousun punaa, joka ensin vilkkui puiden välistä, vähän ajan kuluttua jo puiden latvoissa.

Hiihto on niin kokonaisvaltaista liikuntaa, että se lämmittää kropan tosi nopeasti. Eilen sain pienen varoituksen siitä, että tuntuva lämpö voi myös pettää. Olin suojannut pakarat ja reidet kuorihousujen lisäksi peräti kaksilla hiihtoalustrikoilla, mutta silti riisuessa huomasin joidenkin kohtien olevan ihan jääkylmiä. Muutaman tunnin iho kihelmöi ja punotti kotona, mutta onneksi taisin sentään välttyä todellisilta paleltumilta. Täytyy ilmeisesti etsiä jostain vielä yhdet villahousut, jos aion jatkossa urheilla samanlaisissa olosuhteissa. Tänä aamuna jätimme ihan suosiolla ulkoilun väliin, kun mittari näytti -17,4:ää.

Merkinnän kuvat on otettu matkapuhelimen kameralla, jonka optiikka etenkin yläkuvassa oli huurussa. Toisaalta kuva näyttää todenmukaisesti sen maiseman, joka avautuu jäätyneiden silmänripsien takaa, ilman silmälaseja.

Talvisia sieniherkkuja

2010-11-28T19:32:00.005+02:00

Kuivakaapissani on kokonainen rivistö kuivattujen sienten purkkeja ja muovipusseja. Pakastimessakin on jotain, mutta jostain syystä juuri kuivatut herkut inspiroivat ruuanlaittoon tällaisina kylminä pakkaspäivinä. Kesän sienireissut tuntuvat olevan kovin kaukana takanapäin, mutta kun kuivien sienten päälle kaataa kiehuvaa vettä, nousee kulhosta huumaava tuoksu. Etenkin herkkutatit ovat lähes päihdyttävän hyväntuoksuisia.

Lueskelin loppuviikosta jouluun valmistautuvia ruokalehtiä ja -sivustoja, mutta tämän viikonlopun sieniruuan kaivoin kuitenkin lähinnä muistista. Tarkistin mainiosta Vaskiratsastajan sienisalaatti -kirjasta herkkutatti-juliennen reseptin, jota päätin hieman muunnella. Kysehän on siis ihanasta herkkutatti-valkosipuli-smetana-persilja-muhennoksesta, joka laitetaan pieniin kuppeihin ja juustoraastetta päälle, sen jälkeen haudutellaan uunissa. Mutta minä lisäsin herkkuun vielä voitaikinakannen, koska olin tekemässä pääruokaa. Tuli kyllä aivan uskomattoman hyvä ja täyttävä annos, jonka kanssa tarjoilin vielä tämän talven ensimmäisen rosollin. Rosolli on muuten yksi niistä jouluruuista, jota voin syödä viikkokausia joka päivä kyllästymättä. Toinen on omatekoinen lanttulaatikko.

Tämän pakkasviikonvaihteen liikunnat ovat olleet aika maltillisia. Lauantaina kävin yhdeksän kilometrin hiihtolenkillä, tänään kävelin pari kertaa kaupungilla. Aamukävely suuntautui kotoa järvenrantaan ja urheilukeskukseen tarkastamaan jää- ja latutilannetta. Vesijärvessä on jonkinlainen jääkansi, mutta tuskin missään vielä kantava. Urheilukeskuksessa taas on ihan huippuluokan ladut, joita varten myös lumitykit sylkivät pakkasilmaan uutta tekolunta.

Iltapäivän kävelyn tein kaupungin toiselle laidalle, katsomaan Muotoiluinstituutin opiskelijoiden myyjäisiä, joista palasin kotiin Taidemuseon ja Galleria Nuovon kautta. Muotsikassa oli tarjolla sekä kauniita että kekseliäitä esineitä, osa tietenkin enemmän tai vähemmän turhia. Tuntui kuitenkin hyvältä ostaa edes jotain pientä ihmisiltä, joiden tarkoitus on elää jatkossa tekemällä mahdollisimman kestävää designia. Taidemuseossa on tarjolla pienoisgrafiikan näyttely Miniprint, josta ehkä odotin hieman enemmän, mutta näyttely oli kyllä hyvin ripustettu. Ja Nuovossa näin vielä Outi Kirveen upeita puupiirroksia, joista ihastuin etenkin matkalaukkuaiheisiin töihin.

Aika kulturelli - ja henkisesti virkistävä - iltapäivä siis. Siinä ohessa tuli käveltyä muutama kilometri.

Hiihtokausi avattu

2010-11-20T18:25:00.006+02:00

Heti kun lumi oli satanut Lahdessa maahan torstaina, puoliso alkoi seurata latu- tiedotteita. Täällähän on ympäristössä ehkä Etelä-Suomen parhaat latuverkostot Hollolasta Lahteen ja Nastolasta Heinolaan, ja hetihän niitä oltiin sekä kunnostamassa että käyttämässä ESS:n uutisen perusteella. Myös Vierumäki näyttää kertovan latutiedotteessaan, että latuja pohjataan ja uutta lunta tykitetään.

Eilen mies kävi hakemassa sukset maalta varastosta ja ajoi samalla ladun varteen katsomaan, että Hollolan Heinsuolla todellakin pääsee hiihtämään. Tänä aamuna hän kunnosti meille ensimmäiset parit, minkä jälkeen oli kauden avauslenkin aika. Minä yritin vähän nurista lähtöpaikan valintaa vastaan, sillä Heinsuolla lenkki pitää aloittaa kipuamalla ihan kohtalaisen rankka mäki ylös. Tajusin toki sitten itsekin, ettei nirsoilu tässä vaiheessa kannata.

Ihan hyvä, sillä nousu meni yllättävänkin sujuvasti! Tekniikka ja voimat riittivät luisteluun koko ylämäen matkalla. Hengästyin ihan reippaasti, mutta jo ensimmäisessä alamäessä hengitys tasaantui. Sen jälkeen noin tunnin kestänyt hiihtolenkki oli silkkaa nautintoa. No, vähän oikeaan polveen pisti, mikä on luultavasti harjoittamattomien lihasten syytä. Kunhan kausi vanhenee, vaivatkin todennäköisesti helpottavat.

Sekin tuli taas todettua, miten kokonaisvaltaista liikuntaa hiihto on. Lenkin ja suihkun jälkeen pääsimme pirteinä lounaspöytään, mutta kohta syömisen jälkeen iski väsymys. Useinhan minä viikonloppuna otan jonkinlaiset päiväunet, mutta nyt kyllä vajosin pariksi tunniksi aivan jonnekin syvyyksiin. Koko kroppa oli aivan uupunut, eikä pää noussut tyynystä käskemälläkään.

Seuraava kerta on luultavasti jo paljon helpompi, ellei siihen mene kovin monta viikkoa. Nyt on jo luvattu kiristyvää pakkasta, ja ainahan tähän aikaan tullut lumi voi vielä sulaakin. Toivottavasti ei - kyllä oikea lumitalvi sopii suomalaiselle paljon vesisadetta ja pimeyttä paremmin. Sen huomasi jo viime viikon iloisista kommenteista ja omien ja tuttujen koirien elekielestä valkoisen hötön keskellä.

Aikainen joulukukka

2010-11-14T18:01:00.002+02:00

Ostin lokakuussa neljä amarylliksen sipulia ja istutin heti niistä kaksi. Ne kaksi ovat nyt sitten jo näin pitkällä, mikä ei ole ollenkaan harmi keskellä pimeintä marraskuuta.

Se sen sijaan on pikku harmi, että kaksi muuta sipulia (jotka ajattelin istuttaa myöhemmin) olivatkin kaapissa itäneet ja ryhtyneet pahentumaan, kun en ollut tajunnut välillä tarkistaa kaapin olosuhteita. Pimeää siellä kyllä on mutta ilmeisesti liian lämmintä. Edellisessä asunnossa kuivakaappi oli myös kylmäkaappi, joten siellä säilyttäinen onnistui.

Ne kaksi muutakin ovat nyt ruukussa, ja toivon ainakin toisen selviävän - toiveikkaalta näyttää. Tilauksessa ovat vielä valkoinen ja vaaleanpunainen.

Keskieurooppalaista sienestystä

2010-11-07T16:28:00.008+02:00

Työmatka Berliiniin ja Halleen osui juuri siihen lämpimään jaksoon, jolloin Lahden ja Hollolan metsistä ehkä olisi taas voinut löytää uusia sienisaaliita. Kun tänään piipahdin metsässä lähes kahden viikon tauon jälkeen, oli siellä taas pakkasta. Virkistävää ja kaunista toki, mutta enpä löytänyt edes pikkupakkasta kestäviä suppilovahveroita.

Törmäsin sieniteemaan myös reissulla. Yhteen Berliinin uusimmista taidemuseoista, Hamburger Bahnhofille, rakennettiin visiittini aikoihin Carsten Höllerin erittäin kiinnnostavalta vaikuttavaa Soma-näyttelyä. Minä näin vain saliin pystytetyt isokokoiset kärpässienet ja purukentän, jolle kuulemma muutama päivä myöhemmin roudattiin eläviä poroja! Näyttelyn ideana on käsittääkseni tutkia kärpässienestä uutetun Soma-juoman vaikutuksia. Enpä tiedä, miten olisin päässyt sisään teemaan, mutta jo näkemäni ja kännykällä kuvaamani sienipysti teki kyllä vaikutuksen.

Kauppojen ikkunoissa näin sitten arkipäiväisempiäkin syysasetelmia, joista suutariliikkeen ikkunasta bongatut nahkalakkiset punikkitatit olivat riemastuttavimpia. Käväisin liikkeessä kysäisemässä, voiko somisteita ostaa. Ei voinut, mutta kohta työntekijä juoksi perääni ja toi lahjaksi jostain laatikonpohjalta löytäneensä pari "lakkia". Neuvoi vielä, miten niihin pitää askarrella itse se valkomusta jalka joko puusta tai pahvista. Hauska kokemus!

Sieniruokaa yritin toki löytää myös, mutta tiivistahtisessa ohjelmassa oli vähän mahdollisuuksia itse valita ravintolaa tai käydä elintarvikeliikkeissä tai toreilla katsomassa tarjontaa. Yhden aktiivisen sienestäjän kanssa pääsin keskustelemaan hotellin aamiaispöydässä. Hänen mukaansa ainakin entisen DDR:n puolelle kuuluneessa Saksi-Anhaltissa (Berliinistä länteen ja lounaaseen) on jokamiehenoikeutta muistuttava lupa sienestää metsissä, mitä oikeutta hän käyttääkin jatkuvasti. Ainoa syömäni varsinainen sieniruoka oli erinomainen herkkutateista (Steinpilze) tehty paksu kastike, jota tarjottiin ankanrinnan kanssa. Mainittua ruokaa sain Hallen kaupungissa. Nicht schlecht!

Vähän ja sittenkin liikaa - lunta

2010-10-17T19:08:00.004+03:00

Lumi-, räntä- ja vesisateet viime viikolla eivät onneksi sekoittaneet omaa arkeani, joka sujui tiiviisti omissa töissäni kaupungissa. En oikeastaan edes tajunnut, että osa siitä lumesta tosiaan jäi maastoon, kun pakkanen kylmensi tienoon. Metsässä oli myönnettävä: pakkanen oli palelluttanut kaikki näkyvät sienet, ja parin sentin lumikerros puolestaan piilotti mahdolliset suppilovahverot. Kävin parissa suhteellisen varmassa paikassa katsomassa, mutta edes pienellä kauhomisella ei valkoisen alta paljastunut sieniä.

Laiha saalis ei erityisemmin surettanut, sillä retki maaseudulle virkisti muilla tavoin. Jäljellä olevat puiden lehdet loistivat auringon välkkeessä, jäätynyt sammal rasahteli saappaan alla. Kuusikkorinteessä huohotin tyytyväisenä kirpakkaa ilmaa sisääni samalla kun kuuntelin metsästyskoirien haukkua kauempaa. Ja kotiin palatessa aistin jokaisen värivivahteen lumen laikuttamalla ruskealla kynnöksellä ja tuulen harventamassa haapalehvistössä.

Mäyräkoirakin jaksoi puuhailla energisesti, vaikka vasta viikko sitten se oli erittäin huonossa kunnossa rankan suolistotulehduksen vuoksi. Onneksi lääkkeet ja tiputus pelastivat parhaan metsäkaverini vielä tällä kertaa. Sydänsairas 12-vuotias ei varmastikaan sienestä enää kovin monena syksynä, mutta loppuun asti aion antaa sille tilaisuuden, toki seniori-ikäiselle sopivina annoksina. Kumpikaan meistä ei halua jäädä kokonaan sohvalle, vaikka juuri nyt nojatuolista kuuluukin hyvin raskas mäyräkoiran kuorsaus.

Taas on metsässä kuivaa

2010-10-03T15:38:00.004+03:00

Ei ole satanut ainakaan pariin viikkoon, mikä alkaa näkyä sienisadossa. Viime keskiviikkona kävin maalla katsomassa herkkutattipaikat, ja se oli kyllä ihan viime hetkellä. Enemmän löysin jo pilalle menneitä kuin kunnossa olevia yksilöitä. Osa oli jo alkanut kuivua pystyyn sillä tavalla, että peratessa piti tosissaan pohtia, ovatko sienet vielä kunnossa. No, pari korillista eli useita kiloja niitä tuli silti, vaikka perkaushävikki olikin harvinaisen iso tämän syksyn aiempiin kertoihin verrattuna.

Herkkutattien lisäksi olen löytänyt karva- ja kangasrouskuja, mutta kovin vähän tämänkin blogin nimikkosientä mustarouskua. Melkein aina olen lisäksi ollut myöhässä, harvat mustat herkut ovat jo ehtineet toukkaantua tai mädäntyä. Lisäksi olen törmännyt muutamaan suppilovahvero- ja torvisienipaikkaan. Torvisienet ovat aina ilahduttavia löytöjä, suppiksia sen sijaan en ole vielä varsinaisesti ryhtynyt etsimään. Niitähän kerätään sitten, kun pakkanen on vienyt jo kaikki muut lajit.

Tänään kävin koiriemme kanssa tekemässä tosi kevyen kurkistuksen Lahden Tapanilan maastoon, jossa kaikki muut ulkoilijat tuntuivat ulkoiluttavan sauvoja. Kuivuus oli jo ehtinyt käpertää rouskujenkin lakien reunat, joten keräsin tarpeet vain yhteen salaattiin. Muutama kaunis sillihapero ilahdutti - söimme ne jo leivän päällä kaalipadan ohessa. Nyt odotan sateita.

Kuulaiden sienipäivien koukussa

2010-09-25T13:03:00.010+03:00

Olen monta kertaa miettinyt, miksi minun on syksyllä päästävä sienimetsään ihan joka ikisenä vapaahetkenä. Mania on melkeinpä vain pahentunut vuosien myötä. Tänäkin syksynä olen monesti juossut, ajanut ja pyöräillyt sienestämään illalla töiden jälkeen, vaikka olisi ihan kohta hämärää, käyttänyt tuntikausia viikonlopuista samoiluun ja jopa siirtänyt töitä eteenpäin voidakseni nauttia sammaleen ja itiöemien tuoksusta keskellä työviikkoa. Eikä siksi ole ollut aikaa tätäkään blogia päivittää, siksi siis pitkä hiljaisuus.

Yhtä syytä ei tietenkään ole. Keräily tietenkin vetoaa tietynlaisiin ihmisiin, mutta en minä mitään muuta niin kauheasti himoitse. Pidän kyllä kuivattuja suppilovahreroita, torvisieniä ja herkkutatin viipaleita sisältävästä purkkirivistöstäni, mutta niitäkään en jatkuvasti ihaile.

Ravinto ja kulinarismi ovat arvoja nekin. Olen oikein iloinen siitä, että tietyissä sienilajeissa on paljon d-vitamiinia ja lopuissakin valkuaista, mutta enpä muutenkaan intoile ravintoasioiden kanssa. Se on jo vähän tärkeämpi asia, että sienet ovat ns. ilmaista ruokaa (jos ei laske työtunteja ja mahdollisia matkakuluja), mutta vielä enemmän arvostan alkuperän merkitystä. Tunnen maastot ja vältän likaisimpia paikkoja (tosin keräsin sieniä myös Tshernobylin laskeuman aikaan, vaikka juuri tätä Päijät-Hämettä pidettiin yhtenä saastuneimmista alueista Suomessa). Ja sillä alkaa jo olla ihan huomattavan paljon väliä, että metsästä löytää paljon useampia lajeja kuin torien sienimyyjiltä, marketien sienivalikoimista puhumattakaan. En saisi ikinä leppärouskusoosia tai mustarouskusalaattia, jos olisin ostosienten varassa. En pääsisi kokeilemaan kaikenlaisia hassujakin reseptejä, jos maksaisin kalliin hinnan litrasta sieniä ja tekisin siitä aina vain sitä takuu- varmasti onnistuvaa ruokalajia.

Perimmäinen syy sienimetsässä viihtymiseen on sittenkin vielä jotain muuta. Olen ehdottomasti syysihminen, joka aktivoituu aina siinä vaiheessa, kun lämpötila vaihtuu rantakeleistä jonnekin +10:n ja +20:n välimaastoon. Nautin sammaleisessa kuusimetsässä samoilusta saappaat jalassa, ihailen syksyn merkkejä metsäluonnossa. Vaikka keltaiset lehdet piilottavat kanttarellit ja mustuneet lehdet muistuttavat torvisientä, ei haittaa! Rakastan haasteita, innostun ihan hirveästi, kun löydän aarteita sammalen tai heinän seasta. Suunnittelen joka kerta metsään mennessäni, mitä sieltä etsin - ja palaan melkein joka kerta aivan erilaisen saaliin kanssa. Olen melkein pettynyt, jos päädynkin vain tyhjentämään tutun kanttarellipaikan.

Pitkään minulla oli tavoitteena oppia joka vuosi yksi uusi laji, jota uskaltaisin varmuudella kerätä. Olen joskus laskenut ravinnoksi käyttämieni lajien määrän ja päätynyt yli viiteenkymmeneen. Tietenkään en näe niistä joitain kuin kerran tai pari elämässäni (esimerkiksi huhtasieniä olen päässyt keräämään vain yhtenä keväänä), mutta uuden tilaisuuden tullen voisin taas iloisesti tervehtiä tuttua. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin vähän taantunut. Joka ikisellä sienireissulla tulee eteen tuntemattomia lajeja, mutta ei oikein sellaisia, joista uskoisin minulle olevan iloa joko ravintona tai jossain muussa puuhassa, vaikkapa värjäyksessä. Tällä hetkellä vain ei oikein ole aikaa harrastaa mitään käsitöitä, sienestys ja ruuanlaitto vievät kaiken liikenevän ajan.

Olen haaveillut sienineuvojakoulutuksesta tai jostain muusta, joka nostaisi minut asteen korkeammalle tasolle harrastuksessani. Voisin toki yrittää etsiä sieniä myyntiinkin, mutta siihen pitäisi olla ihan eri lailla aikaa. Toistaiseksi olen halunnut itse käyttää kaikki herkkutatit ja suppilovahverot itse tai antaa ne lahjaksi.

Ehkei harrastuksen kanssa olekaan pakko päästä loputtomasti kehittymään, pääasia on virkistyä. Aika usein vain katson ympärilleni ja ihailen eri värisiä ja muotoisia sieniä, joista en tiedä yhtään mitään. Kauniit myrkkysienetkin ilahduttavat maiseman kaunistajina.

Paras seuralaiseni, 12-vuotias Doris-mäyräkoirakaan ei enää jaksa liikkua ihan missä tahansa maastossa. Olen nyt antanut itselleni luvan käydä Doriksen kanssa leppoisilla retkillä, joilta keräämme kohtuullisen määrän sieniä ja mahdollisimman paljon muita elämyksiä. Joskus vähän kinastelemme polun haarassa siitä, minkä reitin valitsemme. Joka kerta tulemme kuitenkin kotiin onnellisina. Reissun jälkeen Doris menee lepäämään, minä jatkan usein vielä keittiön pöydän ääressä saalista peraten. Aika usein saan vielä miehen avuksi, ihan pyytämättä.

Mustia torvisieniä lenkkipolkujen vierestä

2010-09-09T20:19:00.007+03:00

Meillä on kaksi iäkästä koiraa (mopsi, 13 ja mäyräkoira, 12), joiden liikkuminen metsässä alkaa olla jo vähän niin ja näin. Mäyräkoira kyllä lähtee sieneen mielellään, mutta osoittaa aika pontevasti, että mieluummin sittenkin kulkisi tiellä tai vähintään polulla kuin yrittäisi pomppia mättäillä tai varsinkaan kaatuneiden runkojen yli. Sillä tuntuu olevan pettämätön sisäänrakennettu kompassi, jonka neula aina osoittaa joko kotiin tai metsänreunaan parkkeerattuun autoon päin. Mopsi taas seuraa hissuksiin emännän kannoilla ja odottaa, että joku nostaa sen taas kohta autoon tai sohvalle.

Tänään iltapäivällä halusin kuitenkin ehdottomasti hyödyntää +19 asteen lämmön ja päätin, että nyt sitten sienestetään Lahden Tapanilan hiihtomajan maastoissa, joissa voisi kulkea pääväyliä vaikkapa rollaattorilla tai pyörätuolilla. Halusin ottaa kummatkin koirat mukaan, jotteivät ne joutuisi jäämään yksin (kaksin) kotiin muiden ollessa töissä.

Ja sujuihan se, vaikka silloin tällöin haastoinkin seuralai- siani hieman polusta sivuun. Mm. yläkuvan mustat torvisienet löytyivät noin viisi metriä polusta ja parinkymmenen metrin päässä yhdestä käytetyimmästä päälenkkiväylästä. Useimmat ulkoilijat tuntuivatkin olevan taas liikkeellä kuntoaan hoitamassa, joten sain ihan yksinoikeudella kerätä saaliin talteen. Yksi pariskunta suorastaan ihmetteli, että metsästä löytyy sieniä. Heidänkin jaloissaan oli tuolloin juuri ihan mittava rykelmä limanuljaskoita (toinen kuva). Mutta sienestys ja sienten havaitseminen tietenkin vaatii sekä kiinnostusta että joka reissulla kehittyvää sienisilmää.

Kotona seuralaisiani sitten väsytti ihan reippaasti, ja keittiön matolla oli hyvä ottaa päiväunet samalla, kun minä perkasin sieniä. Torvisienistä saa keiton huomiseksi, muutamat haperot ja yhden pienen herkkutatin paistoin jo tänä iltana leivän päälle. Ja ne limanuljaskat sopivat joko risottoon tai pastakastikkeeseen, katsotaan nyt.

Tattisyksy jatkuu ja toivottavasti paranee

2010-09-06T22:11:00.007+03:00

Pistäydyin tänä aamuna Lahden kauppatorilla, jossa tutulla vihanneskauppiaalla oli myynnissä herkkutatteja. Läheisen thai-ruokapaikan ahkerat naiset olivat kuulemma keränneet oman työnsä ohessa. Koska tänään ei ollut omassa firmassa ihan pakollisia töitä, innostuin lähtemään metsään itsekin (tutulle kauppiaalle saatoin sanoa, että palaan hänen tiskilleen huomenna tarkistamaan tilanteen, mikäli en itse löydä mitään).

Mies oli menossa muutenkin maalle päin rakennusprojektin takia, joten koirat ja minä pääsimme samassa kyydissä. Tai itse asiassa kuvio meni taas niin päin, että minä ajoin pakettiauton tarvikkeineen maalle, mies hoiti päivän kuntoilut ajamalla sinne jotain sopivaa kiertotietä maantiepyörällä. Takaisin tullessa nostimme pyörän tavaratilaan.

Tapasin ensin appivanhempia ja keräsin heidän pihastaan omenoita, sen jälkeen lähdin tsekkaamaan lähimetsiä mäyräkoiran kanssa. Ensimmäinen kohde oli täysin kuiva ja sadoton, mikä hetkeksi masensi. Mutta kun kerran olin autolla liikkeellä, päätin tsekata pari muuta metsätien vartta. Jo auton ohjaamosta näin, että tatit alkoivat lisääntyä ojissa. Suurin osa niistä oli ylikypsiä punikki- tai lehmäntatteja, mutta yleensä niiden perässä tulevat myös herkkutatit.

Ja löytyihän niitä, kun ehdin parkkeerata auton metsätien varteen ja lähteä tarkistamaan jalan sen reunoja. Ensin löytyi muutama ylikypsä, sitten pieniä ja vähän isompia kiinteitä yksilöitä karikkeen seassa. Aika paljon ihan valkoisia pillejä, jokunen jo helmoistaan kellertävä ja vihertävä. Useimmat ihan puhtaita sienisääskistä, jokunen kuivumassa pystyyn. Äkkiä ne pitää nyt kerätä, jotta päätyvät pannulle tai ritilälle kuivumaan!

Mäyräkoira ja minä saimme saaliiksi myös vähän kanttarelleja, limanuljaskoita, koivuhaperoita ja sen verran kauniita haavanpunikkitatteja, että viitsin ottaa niistä pienimmät mukaan. Käsivaralla punnittuna kahteen koriin keräsin ainakin viisi kiloa sieniä, joista valtaosa herkkutatteja. Ei ihan huono saalis.

Ja jos jotakuta kiusaa autoilu ns. ekologisessa harrastuksessa (minua itseäni aika paljonkin), niin tiedoksi: kilometrejä kertyi alle 40, ja samalla reissulla kävin tervehtimässä sekä appivanhempia että äitiä ja sisarta. Autossa kulkivat myös tarpeelliset rakennustarvikkeet ja miehen varavaatteet. Metsään enää kykenettömille appivanhemmille vein myös tuliaisiksi osan herkkutateista, jotka paistettiin iltapäiväkahvien aikaan leivän päälle. Samalla tuli ulkoilutettua koiratkin kunnolla: mäyräkoira pääsi metsään, mopsi sai viettää laatuaikaan anopin inspiroivassa puutarhassa. Oikein hyvä päivä.

Herkkutatteja!

2010-08-29T07:51:00.008+03:00

Uutiset Pirkanmaan ja Kainuun herkkutattisadoista ovat saaneet minut viime viikkoina muutamaan kertaan metsään hyvin toiveikkaina. Lahden ja Hollolan metsissä on kuitenkin ollut harvinaisen tyhjää, vaikka kuinka olen yrittänyt koluta suonreunoja ja ojanpohjia. Kunnes eilen tärppäsi.

Ensimmäinen herkkutattikaunotar pilkisti sammalesta Lahden puolella, aivan Tapanilan hiihtomajan läheisyydessä. Ei siinäkään metsässä ollut muutamaa haperoa lukuun ottamatta muita sieniä, mutta löytö kuitenkin innosti jatkamaan eteenpäin.

Hollolan puolella piipahdin metsään, jossa viime viikolla ei ollut mitään ja järkytyin: metsätiellä mätäni kolme jo ylikypsää herkkuttia. Onneksi lähitien vieressä sitten tärppäsi. Sammalen seasta pilkisti monta kiinteätä, valkopillistä kaunotarta, joiden oikea keruuaika oli juuri sillä hetkellä.

Mäyräkoira olisi jo halunnut kotiin, mutta minä olin määrätietoisesti sitä mieltä, että tsekkaamme vielä metsänreunan vajaan kilometrin päässä. Sekin kannatti, sillä sain täydennystä sekä juuri nousseista että jo vähän kypsemmistä tateista. En edes nirsoillut, otin talteen kaikki isotkin itiöemät, kunhan vain uskoin niissä olevan vielä hyvää materiaalia.

Ja tulihan sienistä monta pellillistä kuivattavia lastuja ja aivan ihana tuoksu koko asuntoon! Tänään syömme paistettuina ne herkkutattikuutiot, jotka sain talteen perkaamalla jo vähän kypsemmät yksilöt. Nyt polttelee päästä metsään heti uudestaan, sillä eihän tämä onni kovin monta viikkoa kestä.

Vesillä sienestyksen sijasta

2010-08-08T17:35:00.013+03:00

Näin poikkeuksellisena kesänä ei enää kannata edes valittaa. Kuumuudessa ja kuivuudessa ei sieniä ole noussut muutamaa yksittäistä (löytöhetkellä jo pilalle kuivunutta) tattia ja haperoa lukuun ottamatta. Luontokokemukset on haettava muualta.

Takavuosina halusin aina valita purjehduksen sijasta metsissä samoilun, mutta nyt ei siis ollut valinnan vaikeutta, kun perheemme pitkästä aikaa sai vanhan puuveneen retkikuntoon ja vesille Helsingin, Porvoon ja Sipoon vesille. Itse asiassa kyseessä oli laajennettu perhepurjehdus, sillä saimme mukaan myös ystäväpariskunnan ja yhdelle etapille kokeneen purjehtijaystävän, joka on purjehtinut veneemme kilpailumiehistössä lähes kaksikymmentä vuotta.

Olihan meitä väkeä, vanhassa 8mR- eli kasi- veneessä kuusi ihmistä ja kaksi koiraa. Itse purjehduksen aikana väkeä ei ollut yhtään liikaa, sillä kilpailumiehistöönkin voi kuulua kuusi henkeä. Mutta retkipurjehdukseen kuuluu myös majoittuminen, mikä on aikamoinen haaste kapeassa ja matalassa puuveneessä. Ratkaisimme pulman niin, että retkimiehistömme kaksi pariskuntaa otti mukaansa teltat. Mies, koirat ja minä majoituimme veneessä. Ensimmäisessä saaressa tosin oli luksustason sisämajoitus ystäväpariskunnan mökissä saunoineen, suihkuineen ja kunnon keittiöineen. Ja tietenkin tarjolla oli myös se ihanan lämmin - ja yllättävän levätön - merivesi.

Olimme vesillä samoihin aikoihin, kun kaksi isoa myrskyä parturoi metsiä idässä, ja kyllähän ukkospuuskaiset tuulet tuntuivat hieman meidänkin kulkemisissa. Emme halunneet ottaa riskejä, joten jätimme purjehduksen väliin parina pahimpana tuulipäivänä ja vietimme päivät saaritalkoissa ja lepäillen. Kummasti sitä irtaantui jo viidessä päivässä normaalista arjesta, vaikka kännykät olivatkin mukana.

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui tällä kertaa ruokahuolto, sillä 1921 rakennetussa aluksessamme ei ole mitään systeemiä ruokien viilentämiseksi. Normaaleina kesinä merivesi on usein sen verran viileää, että pilssissä eli käytännössä vesilinjan alla pohjalla ruuat pysyvät hyvinkin viileinä. Mutta nyt sai todella miettiä, mitä uskaltaa syödä enää toisena päivänä. Ja kun on koko ajan kuuma, vettä ja muutakin juotavaa kului normaalia enemmän.

Alkuperäinen ideamme oli olla vesillä viikko. Säätiedotukset, kaksi sydänsairasta koiraa ja kylmäsäilytysongelmat saivat meidät palaamaan pari päivää aiemmin kotiin pahemmin asiaa edes miettimättä. Ihan hyvä ajoitus, sillä jo laiturilla saimme niskaamme ensimmäisen sadekuuron. Eihän vesi sinänsä haittaa oikeissa varusteissa, mutta seuraavana päivänä ukkoskuurot olivatkin jo aika paljon kovempia.

Harjoittelureissu antoi paljon ideoita siihen, miten varustamme itseämme ja venettä ensi vuotta ajatellen. Yhteen asiaan emme kuitenkaan välttä- mättä pääse vaikut- tamaan: kovin monessa paikassa on telttailu kielletty. Syynä voi olla luonnonsuojelu, mutta ihan kaikkialla en sitäkään niele. Isoa ongelmaa tuskin asiasta edes tulisi, sillä kovin monet veneet ovat nykyään liikkuvia kesämökkejä, joissa on kaikki mukavuudet netistä pakastimiin ja riittävästi tilaa myös kaikille miehistön jäsenille. Mutta jos halutaan kannustaa ihmisiä retkipurjehtimaan myös vaatimattomamman kokoisilla veneillä, pitäisi heidän kai johonkin majoittuakin. Kaikkialla ei ole tarjolla mökkejä tai hotellihuoneita, eikä kaikilla ole niihin varaakaan. Ja lämpimässä säässä teltta (tai lämmittämätön purjevene) on ihan riittävän suojaisa nukkumapaikka.

Kulttuurimatkalla Hämeessä

2010-07-16T17:47:00.009+03:00

Hups vain, kevät ja puolet kesästä kului muutossa. Kun nyt lopulta olisi aikaa liikkua luonnossa ja sienestää, helteet asettavat omat ehtonsa. Ei ole sieniä, mutta luonnonvesissä sen sijaan pääsee hyvin uimaan. Ja huomenna on taas tarkoitus mennä melomaan.

Hieman olen ehtinyt harrastaa kesään kuuluvaa kultturiakin. Muutama päivä sitten kävin ystäväni kanssa jo perinteiseksi muodostuneella taidereissulla, joka on pisimmillään ulottunut Retrettiin ja Fiskarsiin, molemmat hyvinkin kolmen tunnin päässä lähtöpisteestä Lahdesta. Hellesäässä päätimme nyt pysyä lähikohteissa ja etsimme kohteet 70 kilometrin säteeltä.

Ensimmäiseksi minä siirryin junalla Riihimäelle, johon ystävä tuli omalla autolla toiselta kesäreissulta. Kohteina olivat Suomen Lasimuseo ja Riihimäen taidemuseo - molemmissa hienot näyttelyt mutta vain vähän ihmisiä. Jos taidemuseon Ajan muodot -näyttely Schjerfbeineen olisi esillä vaikkapa Ateneumissa, jonot olisivat ihan erilaiset... Lasimuseon ja Suomen metsästysmuseon välissä oli tarjolla hauska "metsä" valokuvia, joiden ottajaa en tosin muista.

Toinen kohteemme oli Hausjärvellä Eija Rasinmäen mattokutomossa järjestettävä kesänäyttely Juuret, jonka sisällä oli neljä kerrosta kudottua ja maalattua taidetta. Ystäväni ja minä pidimme tällä kertaa enemmän käyttötekstiilien, tekstiilitaiteen ja kangaspuiden yhdistelmästä kuin maalauksista. "Onneksi" ei ollut mukana kotimme mittoja, muuten olisin tehnyt useammankin mattohankinnan. Voi tosin olla, että vielä myöhemmin kesällä palaan paikalle.

Paluumatkalla Lahteen ehdimme vielä Kärkölään Huovilan puistoon, joka on siis Carl Constantin Collinin perustama englantilaistyylinen maisemapuisto reilun sadan vuoden takaa. Puistossa oli tarjolla myös pieni Huovilassa maalattu maisemataidenäyttely hyvältä taiteilijalta Anna-Liisa Kankaanmäeltä, mutta esillepano vanhan kauppamakasiinin pimeällä vintillä oli kyllä onneton. Paljon enemmän Huovilan maisemista sai irti kiertämällä puiston lampineen itse. Minä ihastuin myös vanhan kartanon kivijalkaraunion sisään rakennetusta installaatiosta kasveineen ja vähän kitchahtavine koriste-esineineen. Kuuman auringon porottamilla raunioilla oli hetken hyvin eteläeurooppalainen tunnelma.

Kahden naisen taidematkamme kesti kymmenisen tuntia ja piti sisällään näyttelyiden ohella parit kahvit ja lounaan ja ihanan pulahduksen Orimattilan Kalliojärvellä. Orimattilaan taas päädyimme, kun yritimme ahnehtia vielä Villa Roosankin ohjelmaamme. Oli ehkä onni, ettei näyttelynpitäjä innostunut päästämään meitä kierrokselle enää muutama minuutti ennen sulkemisaikaa. Nytkin näimme ja koimme valtavasti ja todistimme ainakin itsellemme, että lähimatkailu kannattaa. Kovasti toivoisin, että ihmiset löytäisivät hyvän tarjonnan myös muista kuin supersuosituista kulttuurikohteista.

Se virallinen kevään korvasieniretki

2010-05-23T16:54:00.006+03:00

Viisikymppisellä ihmisellä alkaa olla jo aika paljon perinteitä, vaikka niitä ei olisi tietoisesti rakentanutkaan. Yksi parhaista on toukokuinen korvasienireissu, jolle olen päässyt jo vuosia miehen biologiveljen, muutaman suvun koiran ja muuten vaihtuvan seurueen kanssa. Tänään mukaamme tuli myös miehen sisar, joka on sieniharrastaja hänkin. Koiraporukkamme muodostivat 12-vuotias mäyräkoira ja 15-vuotias noutaja.

Jo lähtöhetkillä näimme, että kohta ennustukset toteutuvat ja alkaa sataa. Onneksi oli vielä niin lämmin, ettei se lannistanut intoa. Metsässä tosin huomasi varsin nopeasti, miten pian märkien vaatteiden alla alkaa palella. Ja minulla sentään oli sadetakkikin - se tosin on juuri sen verran lyhyt, että housut takin ja saappaiden välillä kastuivat litimäriksi. Mutta kun tarpomista oli takana puoli tuntia, kehon lämpö alkoi vaikuttaa.

Tsekkasimme nopeasti pari hakkuuaukkoa, jotka osoittautuivat vielä liian nuoriksi - palaamme niille siis ensi vuonna. Kun sade vain jatkui, päätimme suunnistaa kohti muutaman viime kevään "varmoja paikkoja", jotka siis alkavat jo olla yli-ikäisiä. Mutta onneksi niissä metsissä aina sen verran kuljetaan ja rikotaan maata, että metsäteiltä löytää yleensä jotain. Niin tälläkin kertaa: suurin saalis oli putkahtanut meitä odottamaan muutaman sadan metrin tienpätkälle, pariin kolmeen paikkaan. Loput löydöt olivat yksittäisiä.

Viikon helle ei välttämättä ollut ihan hyvä pohjustus sienireissullemme, vaikka korvasienet lämpöä kaipaavatkin. Kuivuus vaivasi osaa paikoista, jotkin sienistä olivat jo ehtineet kypsyä melkein yli. Huhtasieniä ei näkynyt ainuttakaan, vaikka muutamassa edellisvuosien paikassa oli sopivasti myös hirvimiesten nuotiopaikkoja.

Tärkeintä ei tietenkään ole saalis, mutta löytämisestä saa iloa! Luonnossa näkee aina paljon muutakin, etenkin biologin ja luontoharrastajien seurassa. Metso oli jättänyt korvasientä imitoivat jätöksensä metsään, mikä oli minulle hieno elämys. Ja monenlaista kevät- ja kesäkukkaa puski esiin vauhdilla, joka voisi saada murehtimaan jo kesän ohimenoa. Mutta nautitaan tästä nyt kuitenkin vielä täysillä, niistä verenhimoisista metsän hyttysistäkin!

Kuvissa käly, metson merkit ja korvasieniä korissa sekä yksi sieni kasvupaikalla etana-asukkaineen.

Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

2010-05-13T15:39:00.006+03:00

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.

Jäällekin pääsi vihdoin hiihtämään

2010-03-14T18:26:00.003+02:00

Kuten useimmat varmasti tietävät, tänä uskomattomana lumitalvena on ollut lähes mahdoton liikkua järvien tai meren jäällä. Lumikerroksesta on kasvanut paksu ja höttöinen, ja pintalumen ja jään välissä on ollut usein vielä vesikerros. Pitkän pakkasjakson aikana lumikerros ei missään vaiheessa päässyt sulamaan ja tiivistymään, ja nämä olosuhteet ilmeisesti myös nostivat vettä jäälle. Moni onkin surkutellut, kun jäälle ei ole ajettu latuja.

Viime viikon suojasään ja viikonlopun pakkasten ansiosta tilanne on kuitenkin muuttunut. Eilen jo sataman ohi ajaessa havaitsimme, että jäällä oli pilkkijöiden lisäksi muutama hiihtäjä. Tänä aamuna vahdimme tiukasti, että mittari on miinuspuolella ja suuntasimme Teivaan satamaan. Ja kyllähän lumen pinta kantoi!

Alkutaival Mukkulaan oli silti aikamoista tuskaa. Jostain syystä lumen pinta oli kuin aalloilla, jotka tietenkin kulkivat poikkisuunnassa kulkuun nähden. Pilkkijöiden jalan- ja kelkanjäljet eivät kulkemista helpottaneet nekään. Sumuisesta säästä huolimatta valkoinen häikäisi, minkä vuoksi oli vaikea erottaa epätasaisuuksia. Mutta Enonsaaren kupeessa tilanne muuttui ja edessä aukesi silkkisen tasainen ja koskematon pinta, jota jatkui kilometrikaupalla Messilän ja Rautakankareen suuntaan. Paluumatkalla kaupunkiin pääsi jo vähän vauhdinkin makuun.

Kävimme aika monessa rannassa katsomassa lähempää maiseman yksityiskohtia, joita toki kesälläkin usein voimme tarkastella kajakista. Ensimmäistä kertaa olimme kuitenkin näin lähellä Pauli Lindströmin suunnittelemaa teosta, joka kuuluu osana Vesijärven Rantagalleriaan. Näyttely tuntuu toisella kerrallaan viime kesänä hieman hiipuneen, mutta ainakin nämä lehdet ovat vieläkin hyvin ja ehjinä paikallaan.

Parin tunnin hiihtolenkkimme tuntui varsin leppoisalta, mutta iltapäivällä lounaan jälkeen uuvahdin täysin ja otin ansaitut päiväunet. Aika mahtava päivä.

Ja vielä täsmennys eiliseen merkintään. Etelä-Suomen Sanomat kertoi perheliikuntatapahtumasta, joka Kisapuistossa valtasi kaipaamamme luistinradan. Hyvä, että rata oli käytössä hienona talvipäivänä. Me vain olimme paikalla ihan liian aikaisin aamulla.

Yllättävän rentoa hiihtämistä

2010-03-13T18:27:00.008+02:00

Jouduin tänään ladulle vähän vahingossa, sillä tarkoitus oli mennä aamu- pakkasella Lahden Kisa- puistoon luistelemaan. Radan reunalla oli kuitenkin suljettu-lappu, jota emme tohtineet uhmata ihan hyvän näköisestä radasta huolimatta. Todennäköisesti luistinratojen huoltaminen on lopetettu hiihtoloman jälkeen, olihan viime viikolla monta päivää suojasäätä. Harmi, sillä tänä viikonloppuna olisi kyllä ollut ihan hyvät olosuhteet luistelulle.

Vaihdoimme jalkoihin vain monot ja ajoimme kohti Urheilukeskusta, jonne ei sitten päässytkään Raksa-messujen pysäköintijärjestelyjen takia. Minä olin vastoinkäymisestä itse asiassa tyytyväinen, sillä Urheilukeskuksesta lähtevät ladut ovat aika vaativia profiililtaan. Mutta mies olisi halunnut päästä mahdollisimman hyvin hoidetulle ladulle, joita varmimmin tarjoaa juuri Urheilukeskus.

Piti sitten ajaa vielä muutama kilometri eteenpäin keskussairaalan vierelle, josta pääsee Tapanilasta lähtevälle Perhelenkille. Ja yllättävää kyllä, erittäin suosittu väylä oli hyvässä kunnossa. Roskia toki oli puista pudonnut, mutta vain muutamassa kohdassa suksi tökkäsi. Alamäissäkin latu oli pysynyt hyvin ehjänä, joten uskalsin lasketella ihan jarruttamatta.

Itse asiassa hiihto tuntui niin helpolta ja rennolta, että hiihdin kolmen kilometrin kierroksen neljä kertaa edes pahemmin hengästymättä. Eipä ole tänä talvena moista sattunut aiemmin, vaikka olenkin vaihdellut hiihtomatkoja viidestä noin viiteentoista kilometriin. Ilmeisesti aurinko alkaa vaikuttaa sekä omaan mielialaan että lihaksiin niin, että kireydet helpottavat. Tai sitten eilinen aivan loistava tanssitunti (oikeasti puolitoistatuntinen) vapautti kroppaa sopivasti.

Tulomatkalla pyysin miehen pudottamaan minut auton kyydistä torin laidalla. Suunnistaessani tutun vihanneskauppiaan autolle huomasin myyjän, jolla oli kaupan ternimaitoa. Tein heräteostoksen ja päätin tehdä uunijuustoa jälkiruuaksi. Homma onnistuikin hienosti ja pääsin tarjoamaan juustoa pakastimesta kaivamieni vadelmien kanssa. Erinomainen päivä!

Lumikuorma kolisee

2010-02-28T18:48:00.008+02:00

Kukaan ei ole voinut välttyä talven lumiuutisilta, moni ei ihan fyysiseltä työltäkään. Asun kerrostalossa, joten minun ei ole tarvinnut itse lapioida esiin pihatietä tai tyhjentää kattoa. Mutta jos haluaisin käydä pudistelemassa mattoja kolmannen kerroksen tasanteellamme, urakka olisi aika mahdoton. Muutaman kerran talven aikana olen nähnyt huoltomiehiä ihmettelemässä alla olevan valopihan ikkunoita yläpuolelta ja putsaamassa laseja.

Mutta eilen aamulla tarkastaessani tilannetta vaikutti, ettei pihatasanteella ollut käynyt kukaan päiväkausiin - enkä edes tiedä, mihin lumen voisi tällaiselta suljetulta tasanteelta viedä. Lunta oli yli polven, naapureilta jäänyt puutarhapöytä muistutti sokeritoppaa ja yksi seinässä olleista valaisimista oli pudonnut ja särkynyt vaarallisen näköisesti. Toivottavasti muut rakenteet kestävät.

Nyt suojalla ikkunan takana kolisee ja lorisee koko ajan aika pahaenteisesti. Toivon tosiaan, että kaduilla liikkuvat ihmiset älyävät varoa katoilta alas syöksyviä lumimassoja ja jääpuikkoja.

Loska muuttaa kaupungin hetkessä kuraiseksi, mutta pakkasjakson jälkeen en valita. Eilisen ja tämän päivän hiihtolenkit Hollolassa ja Vierumäellä olivat tässä säässä yhtä juhlaa, kun mitään paikkaa kropassa ei palellut. Suojasää ja tuuli tosin ovat tiputelleet lunta ja roskia myös laduille. Se on kevättä.

Ja vielä henkilökohtainen kannanotto vilkkaana vellovaan kasvisruokakeskusteluun. Kävin eilen kaupassa ostamassa ainekset neljän hengen viikonlopun ruokaa varten ja selvisin 27 eurolla, kun hankin vain purjoa, kaalia, hiivaa, viiliä ja muita perusaineksia. Kuitenkin ruoka oli koko perheen mielestä sekä ravitsevaa että erinomaisen herkullista.
Eilen söimme pastaa purjo- pestolla ja herkku- tatti- kastikkeella (omista kuivatuista herkkutateista), tänään kaalipataa, itse leivottuja sämpylöitä ja mustaherukkapiirakkaa (kesällä pakastetuista marjoista). Ihan puhtaita kasvisaterioita en tarjonnut, sillä käytin ruuissa jonkin verran maitotuotteita ja lisäksi ostin kaalipadan höysteeksi muutaman bratwurstin, jotka paistoin niitä haluaville. Mutta pelkillä kasvisvalinnoillakaan kukaan meistä ei olisi jäänyt nälkäiseksi.

Hyvää ruokaa ja loistavaa musiikkia

2010-02-21T18:16:00.007+02:00

Jo muutaman vuoden sunnuntaiaamuni ovat noudattaneet samaa rutiinia. Ensin juon kahvit ja luen sanomalehteä suunnilleen seitsemästä kahdeksaan, sen jälkeen alan tosissani kuunnella Radio Suomen musiikkiohjelmia ja laittaa sunnuntaipäivän ateriaa. Parhaat tunnit ovat yhdeksästä puoleenpäivään, jolloin ovat vuorossa Iskelmäradio, Pop eilen - toissapäivänä ja Nousevan auringon talo. Kuten Heikki Harma taas tänään sanoi, kyse on toimitetuista vanhan ajan musiikkiohjelmista, joissa fiksun puheen lisäksi kuulee pääasiassa ensiluokkaista musiikkia - ja toisluokkaisenkin kestää hyvin niiden puheiden takia.

Sunnuntaina ruuanlaitto saa tosiaan viedä vaikka kolme tuntia, sillä yleensä teen ison määrän salaatteja ja kaikenlaista muuta lisäkettä varsinaisen pääruuan oheen. Niitä sitten syömme myös koko alkuviikon. Tänään ruokalistalla oli blinejä, sienisalaattia, rucola-tomaatti-fetasalaattia, Waldorfin salaattia, savusiikatahnaa, kirjolohen- ja siianmätiä, sipulia ja smetanaa sekä kotijuustoa. Jälkiruuaksi tein Victorian kiisseliä eli riisipuurosta vaniljakastikkeella ja appelsiinimehulla jalostettua puddinkia, jonka päälle vielä survoin pakastimesta vadelmista kastikkeen.

Ruuanlaittojärjestys oli seuraava: ensin sienet likoamaan, jotta niistä lähtee liika suola pois. Toiseksi blinitaikina nousemaan ja kolmanneksi riisipuuro hautumaan. Kun perustat oli luotu, kävin suihkussa ja puin päälleni ja palasin keittiöön jatkamaan hommia. (Radio tietenkin soi koko ajan taustalla.)

Seuraavaksi silppusin sipulia reilun määrän sienisalaattia ja mätiä varten. Kuutioin liotetut sienet (musta-, kangas- ja karvarouskuja), joiden sekaan lisäsin sipulisilpun, hieman aurinkokuivattujen tomaattien ja omenan kuutioita ja creme fraichea. Siirsin salaatin maustumaan jääkaappiin ja ryhdyin kokoamaan sovellettua Waldorfin salaattia. Ensin raastoin juuriselleriä, jonka ryöppäsin sitruunavedessä nopeasti pehmeäksi, sitten lisäsin murskattuja cashewpähkinöitä, omenaraastetta ja muutaman appelsiinilohkon pienittyinä. Lisäsin kermaviilin ja jätin jääkaappiin maustumaan.

Kalatahna syntyi tällä kertaa savustetusta Päijänteen siiasta, tomaattipureesta, tillisilpusta ja nokareesta smetanaa. Kun sekin oli valmista ja jääkaapissa, oli aika siirtyä valmistamaan jälkiruokaa vesihaudekattilassa valmistuneesta puurosta. Vatkasin jääkaapista löytyneen vaniljakastikkeen vaahdoksi ja sen perään käytin vatkainta kuuman riisipuuron jäähdyttämiseen. Puristin puuron sekaan yhden appelsiinin mehun, lisäsin vaniljavaahdon ja hieman sokeria. Lopuksi lisäsin sulatetut liivatelehdet seoksen joukkoon ja jaoin kiisselin pieniin annosmaljoihin, jotka laitoin jääkaappiin hyytymään. Pikku kupeissa kiisseli hyytyikin hyvin, jo vajaan tunnin päästä saatoin lisätä päälle kerroksen vadelmista survottua kastiketta. Jossain välissä ehdin vielä koota tuoresalaatin rucolasta, tomaatista, fetajuustosta, purjosta ja punakaalista.

Kun mies ja tytär tulivat kotiin puolen päivän aikaan omista menoistaan, oli aika lisätä blinitaikinaan kuuma maito, munankeltuaiset ja vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Samaan aikaan sammutimme radion, sillä kukaan meistä ei kestä kuunnella Kansanradiota. Katoimme yhdessä pöydän pikaisesti ja aloimme paistaa blinejä. Blinipäivänä jokainen on vuorollaan paistovuorossa, sillä letut täytyy saada suoraan pannulta.

Koirammekin pitävät rauhallisesta sunnuntaiaamuista, jolloin ne saavat osallistua ruuanlaittoon putsaamalla astioita. Ihan suoraan kaappiin astioita ei esipesun jälkeen sentään siirretä vaan ne pestään vielä kuumassa vedessä tiskikoneessa. Tämä huomautus siltä varalta, ettei joku uskaltaisi syödä meillä koirabakteerien pelossa...

Kaunis ja hankala pakkanen

2010-01-26T19:00:00.013+02:00

Tänä talvena on varmasti otettu yhdellä jos toisellakin kameralla enemmän "talven satumaa" -kuvia kuin aiemmin yhteensä digikameran valtakaudella. Minäkin olen mukana valtavirrassa, vaikka itse asiassa parhaillaan käynnissä oleva digikuvakurssi on pistänyt minut myös hieman rajoittamaan kuvien ottamista. Kummasti sitä muuttuu kriittiseksi, kun tajuaa mitä kaikkea ei sitten sinne kuvaan saanutkaan.

Tänään kävin viemässä koiria autolla (!) puistoon, sillä valitettavasti vanhojen leidiemme kunto ei tahdo kestää enää lyhyttäkään kävelyä puistoon tappajasepelin ja pakkasen häiritsessä matkantekoa. Mopsi yskii ja mäyräkoira tärisee, kumpikin nostelee surullisesti tassujaan. Ko. reissulla yritin sitten kuvata myös Pikku Vesijärven puiston sorsalammikon ympäristöä. Omatkin sormet olivat kovilla, joten sommittelu jäi kovin vähiin. No, yhteen pystykuvaan sain sentään mukaan myös siniseltä iltapäivätaivaalta paistavan kuun.

Yhtenä jumppa-aamuna otin kameran mukaan ja kuvasin huurteen kuorruttamaa kaupunkimaisemaa Aleksanterinkadun ja Karjalankadun aamuhämärässä. Olin erityisen innoissani keinovalojen ja lumen yhteisvaikutuksesta urbaanissa maisemassa.

Kauniista maisemista huolimatta pitkä pakkasjakso alkaa ihan pikkuisen väsyttää. Hiihtämään olen päässyt viimeksi melkein kaksi viikkoa sitten. Ensin iski flunssa, toipumisen jälkeen taas entistä kovemmat pakkaset. Sisätiloissa olen jo uskaltanut muutaman kerran jumpata, mutta parissakymmenessä asteessa en ala urheilla hengitystieinfektion jälkeen. Jo vajaan parin kilometrin kävelyt harrastuksiin ja opiskelemaan ovat viime päivinä tuntuneet sekä poskissa että keuhkoissa.
Viimeinen mäntykuva on muuten otettu työkeikalla aivan Lahden keskustan tuntumassa. Täällähän noita harjuja ja niillä humisevia komeita honkia riittää.

Pienikin flunssa vie voimat

2010-01-16T12:48:00.003+02:00

Kuluneella viikolla ihmettelin muutaman kerran hiipivää päänsärkyä, mutta muuten olo tuntui hyvältä. Tiistaina hiihto sujui suorastaan lentäen, kun kävin näyttämässä ystävällä muutamia luisteluhiihdon kikkoja Vierumäellä. Mutta torstaisen hiihtolenkin jälkeen alkoi ensin viluttaa, sitten väsyttää armottomasti. Ja perjantaina olinkin jo ihan täydessä flunssassa.

Oireiden (nuhaa, lievää päänsärkyä, ei ainakaan kovaa kuumetta) perusteella kyse on tosiaan "vain" flunssasta, mutta kyllä sekin uuvuttaa. Eilen ei voinut ajatellakaan työntekoa tai edes koko päivää jalkeilla. Tänään kävin aamulla ruokakaupassa, torilla ja kauppahallissa (kaikki n. 200 metrin päässä kotoa) ja olen sen jälkeen valmistanut hissukseen viikonloppuruokia. Lämpimät ruuat eli paisti ja lohkoperunat valmistuvat melkein itsekseen uunissa, lisukkeeksi on sieni- ja tomaatti-fetasalaattia. Jälkiruuaksi leivoin helppoja muffineita, joiden päällä ovat pakastimen viimeiset mustikat.

Tunnin kuluttua pitäisi syödä ja nyt väsyttää ihan vietävästi. Ehkä menen hetkeksi lepäämään ja komennan muut viimeistelyvuoroon. Tiskikoneen tyhjennyksen voin ainakin huoletta nakittaa muille, sillä ei kai kukaan halua syödä flunssaisen ihmisen käpälöimistä astioista. Ruokaa valmistaessa olen tietenkin koko ajan pessyt käsiä! Punaviiniä aion ottaa hieman "lääkkeeksi", mutta yliannosta kannattaa välttää, ettei nenä mene ihan lopullisesti tukkoon.

Pakkaskukkia, tieteellisesti

2010-01-06T09:03:00.012+02:00

Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen, aikaan ennen joulua ja lumi- sateita. Eilisessä eli 5.1. Helsingin Sanomissa oli tiedesivulla D 2 (maksullinen artikkeli digilehdessä, hakusanat esim. 'kun järvi jäätyy') oli nimittäin selitys tälle jääilmiölle, jonka näimme ja koimme retkiluistintemme alla 19.12.2009. Koko Vesijärven Laasonpohja ja laajemminkin järvenselkä Hollolan Messilän lähettyvillä näytti olevan peitetty kolmiulotteisilla jääkukilla tai saniaismaisilla pakkaskukilla kuten HS:n artikkelissa Suomen ympäristökeskuksen Esko Kuusisto ilmiötä nimittää.

Artikkelin mukaan ilmiö tunnetaan nimellä sublimoituminen. Kun järvi jäätyy kovalla pakkasella, ohuen ensijään läpi johtuu lämpöä vesimassasta yllä olevaan olevaan ilmaan. Vesi muuttuu suoraan höyryksi, jota pakkasilma ei voi paljon sisältää; siksi höyry härmistyy takaisin kiinteäksi. Jotta kiteet voisivat kasvaa, ei saa tuulla yli viisi metriä sekunnissa. Yksi kide voi kasvaa pituutta kolme millimetriä tunnissa.

Koko artikkelia en tähän tietenkään voi tekijänoikeussyistä kopioida, mutta olin iloinen saadessani selityksen tälle ilmiölle. Kovin yleinen se ei sisävesillä ilmeisesti ole, koska mieheni ei muista nähneensä sellaista koskaan aiemmin ko. paikassa, jossa hänen lapsuudenkotinsa on sijainnut 1960-luvun alusta asti. Myöskään rantaan hälytetty anoppi ei ollut moista kokenut, vaikka hän on nähnyt järven lähes joka päivä viimeisen 50 vuoden aikana. Artikkelin mukaan jäisiä kukkaketoja syntyykin helpommin meren jäälle, koska ilmiö hyötyy railoista ja avovesialueista sekä huokoisesta jäästä.

Kukkaketo yksityis- kohtineen oli minulle yksi niistä uskomat- toman hienoista luonto- elämyk- sistä, jotka tulevat vastaan odottamatta, kunhan vain jaksaa liikkua luonnossa. Yhtään näin hienoa pitsiä tai hääkukka-asetelmaa en ole eläissäni nähnyt ihmisen tekemänä. Myös valo heijastui kukista aivan erityisellä tavalla.

Pakkaskukkailmiö oli ohi Lahden-Hollolan alueella Vesijärven jäällä viimeistään parin päivän päästä näistä kuvista, kun tuuli nousi ja lumisateet alkoivat. Sen jälkeen ei olekaan luisteltu vaan siirrytty laduille.

Vähitellen kohti arkea

2010-01-01T17:34:00.009+02:00

Olen tosi onnellinen vuodenvaihteen lumisateista ja pakkasista, vaikka ne ehkä ovatkin vähän sotkeneet ihmisten matkasuunnitelmia. Moni on myös osannut nauttia hyvistä ulkoilusäistä ja kaivanut sukset esiin. Tänä aamunakin yhdeksän maissa oli täysi tohina ladulla, noin 12 asteen pakkasessa, jossa kävin sujuttelemassa noin kahdeksan kilometriä, mies 12. Kaikki eivät siis elä sen "virallisen" järjestyksen mukaan, jossa pitäisi uudenvuodenaatto kuluttaa kosteasti valvoen ja seuraava päivä oloa korjaillen. Minun eilisillan ohjelmaani kuului tunnin kävely vanhemman tyttären kanssa Lahden valoja katselemaan.

Ruokapuolella uusi vuosi alkoi puolijuhlallisella ruuantähteiden uudistamisella. Tein tyttären kanssa caesar-salaattia, johon pilkoin jouluaaton jälkeen pakastettua kalkkunanrintaa. Resepti oli muutenkin hieman sovellettu, sillä eilen iltapäivällä kaupasta ei enää löytynyt romaine-salaattia tai rucolaa, mutta jäävuorisalaattikin oli ihan hyvää. Lisäksi kasasimme salaatin päälle krutonkeja, ihan pikkuisen aurinkokuivatun tomaatin paloja sekä parmesaanilastuja ja oheen hunajamelonin viipaleita. Kastiketta varten emme ymmärtäneet ostaa anjovista, joten maustoimme sitä öljyisillä aurinkokuivatuilla tomaateilla ja parmesaaniraasteella. Ne muut aineethan ovat sitruuna, öljy ja munankeltuaiset plus mausteet.

Valmis salaatti maistui soveltamisesta huolimatta ihan oikealta - ainakin sen perusteella, mitä olen ko. salaattia syönyt sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi meillä oli lämmintä patonkia ja juustoja ja jälkiruuaksi vielä eilen leivottua amerikkalaista omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. "Kevyt" lounas oli siis itse asiassa varsin tuhti aloitus tälle vuodelle.

Olen ollut puolivirallisesti lomalla eli tekemättä ansiotöitä joulukuun puolivälistä lähtien, mutta kovin montaa rentouttavaa lomapäivää en ole vielä ehtinyt viettää. Jouluun liittyy aina omat puuhansa, minkä lisäksi olen joutunut miehen kanssa purkamaan myymäämme asuntoa ja kuljettamaan siellä olleita tavaroita moneen paikkaan. Onneksi älysin ottaa vapaata varsinaisista töistä, sillä fyysinen kunto ei millään olisi kestänyt kirjoituspäivien päälle purkamisia, roudauksia ja siivouksia. Samaan syssyyn sattui vielä koira tulehduttamaan tassunsa, minkä vuoksi se on ollut osittain kannettavassa kunnossa. Joulukylässä olleista aikuisista lapsista ystävineen on ollut apua mutta myös lisähuolta, sillä ruokaa piti olla mietittynä koko ajan tavallista enemmän.

Yksi porukka lähti äsken ovesta kohti omaa kotiaan ja muutenkin ajatukset tuntuvat täällä suuntautuvan kohti arkea. Minä yritän nipistää ensi viikosta vielä muutaman hetken lukemiselle, liikunnalle ja yksinololle. Jos työ alkaa maistua, voin sitä vähän viritellä.

Hiihtoa, ruokaa, roudausta ja vähän lepoakin

2009-12-25T18:00:00.011+02:00

Kuvittelin, että tämän joulun valmisteluun olisi ruhtinaallisesti aikaa, koska jäin lomalle ansiotöistä jo 15.12. Kummasti vain joulunaluspäivät kuitenkin hupenivat pakollisiin hoidettaviin asioihin, joista pienin ei ole myydyn asunnon tyhjentäminen. Itse asunnosta lähdimme jo pari vuotta sitten ja tietenkin muutimme huonekalumme ja päivittäiset tavarat mukanamme. Mutta kun selvisi, ettei uusi omistaja halua käyttää asuntoon rakennettuja kiinteitä kalusteita, päätimme purkaa ne. Ja sitten oli vielä selvitettävä vintti- ja kellarikomerot... Tänään, joulupäivänä, olen viimeksi kulkenut parikymmentä reissua rappusia ylös neljänteen kerrokseen (ja muutaman kerran vintille viidenteen) ja takaisin alas kantaen milloin parven laitoja, milloin sen alla olleita laatikoston osia. Mutta nyt näyttää jo lohdulliselta: pakettiauto on täynnä tavaraa, jotka huomenna pitää kantaa vain yhden kerroksen ylöspäin maaseutukotimme vintille.

Kiitos massiivisten lumisateiden liikuntaa on päässyt harjoittamaan myös ladulla. Aatonaattona ja jouluna mies pelasti minut ja tyttären keittiöstä hiihtämään Tapanilan hiihtomajan maisemiin. Aatonaaton sateen keskellä latu oli todella raskas ja haastava vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille, mutta tarvoimme silti urheasti tyttären kanssa kilpaviitosen, jossa riittää myös ylämäkiä ihan kohtuullisesti. Aattona väylät olivat latukoneen jäljiltä todella luistavia, joten jaksoimme hyvin kiertää kolmen kilometrin perhelenkin kolmeen kertaan. Mies kilpaurheilijana meni tietenkin omaa vauhtiansa ja nieli kilometrejä ihan toisenlaisia määriä. Aattopäivän hiihto valitettavasti todisti, että oma hiihtokuntoni on aika pahasti romahtanut. Vuosia hiihtämätön tytär on nyt perheen hiihtokuningatar. Hänen ansiostaan muuten uskaltauduin hiihtolenkin päälle ensimmäistä kertaa kerrostaloyhtiömme yhteiseen joulusaunaan, jossa ei sitten ollutkaan muita naisia kuin me.

Jouluruokien valmistamisessa tein tänä vuonna yhden uuden aluevaltauksen. Vuosien mittaan olen pari kertaa kokeillut hämäläisen imelletyn perunalaatikon valmistamista ja epäonnistunut pahasti. Tällä kertaa päätin tehdä kaiken mahdollisen alusta asti oikein. Ostin torilta erityisesti "imelämuusiin" tarkoitettuja perunoita, luin useita ohjeita, kuuntelin ohjeita radiosta ja keräsin niistä mielestäni oleelliset asiat. Tärkeitä neuvoja näytti olevan kolme: perunat pitää keittää kuorineen, ne pitää kuoria ja survoa lämpiminä ja muusin pitää imeltyä oikeasti lämpimässä paikassa. Päädyin pistämään muusin ja jauhot kokkipadassa uuniin +50 asteeseen koko yöksi ja lisäsin maidon, voisulan ja suolan vasta seuraavana päivänä, jolloin myös paistoin itse laatikot 200-170 asteessa. Ja ihan älyttömän hyväähän siitä laatikosta tuli. Kelpasi jopa toiselle tyttärelle, joka ei koske lanttulaatikkoon.

Joulupöydässämme oli tänä vuonna seuraavia itse valmistettuja ruokalajeja: sienisalaatti (musta-, kangas- ja karvarouskuista), rosolli, graavilohi, haukiceviche, korvasieni-broilerinmaksapasteija, lanttulaatikko, imelletty perunalaatikko, hedelmillä ja leivällä täytetty kalkkunanfilee sekä kastike, jonka tein kalkkunan ohessa hautuneista purjoista, suppilovahveroista ja kermasta. Lisäksi oli ostettua munajuustoa, tomaatti-fetasalaattia ja olisi ollut vielä omatekoista joululeipää, mutta sitä ei kukaan tarvinnut laatikoiden oheen. Jälkiruoka oli myös omatekoinen, meillä kovin perinteinen piparkakkujäädyke, jonka oheen survoin kesällä keräämistäni vadelmista ja mustikoista kastikkeen. Ruokajuomana oli ensin aitoa shampanjaa, sitten keskinkertaista punaviiniä.

Joulupäivänä on sitten syöty suunnilleen samoja ruokia, vähän rennommin ja arkisemmilta astioilta. Leivonnaisia meillä ei harrasteta koristeltavia piparkakkuja lukuun ottamatta, mutta yksi hyvä taatelikakku tuli sentään lahjaksi. Ja sitten on tietenkin suklaata ja hedelmiä. Pöytä on runsas, mutta ei meillä jouluna ihan hirveän paljon ylimää- räistä syödä. Kun liikkuu säännöl-lisesti, tulee kyllä nälkä mutta ei turhia mieli-tekoja.

On tässä onneksi ehditty vähän levätäkin. Paria lahjakirjaa olen lueskellut ja katsonut miehen kanssa digiboxiin tallennettuja klassikkoelokuvia. Tyttäret näyttävät keskittyvän joko lukemiseen tai filmien katseluun, koirat ruokien kerjäämiseen. Ja huomenna on sitten vuorossa sukulaislounas, tällä kertaa äitini luona.

Jouluruuan kausi alkaa mausteleivän tuoksusta

2009-12-13T19:23:00.007+02:00

Otsikko ei sikäli pidä ihan paikkaansa, että olen kyllä saanut jouluruokaa jo kerran ravintolassa ja kotonakin muutaman kerran omatekoista lanttulaa- tikkoakin. Mutta tänä viikonloppuna oli pitkästä aikaa keskittyä siihen, mitä hyvä talvinen tai jouluinen ruoka voisi ollakaan. Loppuviikosta luin hajamielisesti joitain vanhoja reseptejä ja pohdin, mitä tarjoaisin lauantaina kylään tuleville vieraille.

Päädyin ensin tsekkaamaan pakastimien sienitilanteen: aika vähän suolasieniä ja luultua enemmän kanttarelleja. Sitten pohdin, että haluaisin oikeastaan tarjota jonkinlaista kylmää kalaa alkuruokana. Pääruokaa hahmotellassa päätin, että torilta kannattaa hakea edullisia ja hyviä juureksia. Niiden seurana tuntui sopivalta hankkia pääruualle lammaspaisti kauppahallista.

Joululeipä astui kuvioihin, kun mietin alkupalojen tarjoilua. Peruna on tietenkin hyvä kyytipoika kalalle ja sienisalaatille, mutta rukiinen, hieman makea ja mausteinen perunalimppu on ehkä vielä parempi. Noin viisitoista vuotta sitten löysin jostain isosta naistenlehdestä imelletyn joululeipäohjeen, jota ensimmäiset vuodet leivoin kotikäytön lisäksi lastemme alakoulun joulumyyjäisiin. Kun myyjäiset olivat kohdaltani ohi, aloin lahjoitella leipää joulun alla ihmisille, joita on kiva muistaa jotenkin. Leipomisesta tuli huomaamatta perinne.

Piiri on laajentunut vuosien aikana aika lailla, joten tänäkin vuonna täytynee leipoa vielä toinenkin satsi. Eilisestä taikinasta tuli kahdeksan isohkoa limppua, joista yksi kului vieraiden kanssa viikonvaihteessa, toinen lähti heidän mukaansa ja kolmannen vein tänään iltapäivällä ystävälle. Loput leivistä löytävät kyllä paikkansa tällä viikolla.

Säilyvän ja erittäin hyvin imeltyvän limpun salaisuus on muutaman tunnin imeltyvässä perunasose-kaljamallas-ruisjauho-seoksessa, joka vielä saa kuplia pienen hiivanokareen voimalla seuraavaan aamuun asti. Leipomispäivänä taikinaan lisätään pomeranssinkuorta, kuminaa, siirappia ja hieman hiivaa ja alustetaan joukkoon ruis- ja vehnäjauhoa. Kohotetaan pellillä ja paistetaan 180 asteessa noin tunti, valellaan välillä siirappi- tai kaljavedellä. Lopputuloksena on kiiltäviä, kiinteitä ja erittäin maistuvia limppuja. Mies pitää niistä jopa lämpiminä, minä kunnolla jäähtyneinä, jolloin leipää on helppo leikata.

Kolmen ruokalajin päivällisemme sisälsi eilen seuraavia ruokalajeja: alkuruuaksi joululeivän kanssa tarjottuja tomaattisilakoita (uunissa paistettuja mutta kylmiä), haukifileestä limellä ja chilillä kypsytettyä cevicheä sekä sekarouskuista valmistettua sienisalaattia. Pääruuaksi oli keitettyjä perunoita, uunissa paahdettuja palsternakka- ja lanttulastuja, punaviinillä, mintulla ja valkosipulilla marinoitua lammaspaistia, viini-paistinliemeen keitettyä erittäin maukasta kanttarellikastiketta, mustaviinimarjahyytelöä ja paprikasalaattia. Jälkiruuaksi valmistin pitkästä aikaa tiramisùn, kun satuin löytämään kaapista sopivia "sormikeksejä". Sen verran poikkesin reseptistä, että tarjosin jälkkärin ohessa kesällä keräämiäni vadelmia.

Ahersin keittiössä aamukahdeksasta iltapäivä neljään asti ruokien kanssa ja lisäksi tulevat tietysti kattamiset, tiskaukset jne. Pitkästä aikaa raataminen oli tosi riemukasta ja homma pysyi hyvin kasassa, koska meitä oli ruokapöydässä vain viisi - ei siis tarvinnut pelata hirveiden määrien kanssa. No, toki isosta lampaanjalasta jäi syötävää vielä useaksi päiväksi, mutta juurekset sekä molemmat sieniruuat nuoltiin kyllä kulhoista viimeistä palaa ja pisaraa myöten jo tämän päivän rääppiäisissä.

Itse tehty ruoka on itseisarvo, minkä lisäksi olen tyytyväinen aina, kun pääsen käyttämään omaa tai läheisiltä saatua satoa. Listalla oli siis itse kerättyjä rouskuja ja kanttarelleja, maalla rehottavia minttuja, omista mustaherukkapensaiden marjoista jalostettua hyytelöä ja villivadelmia maaseutukotimme lähimetsästä. Cevicheen sain upotettua makua antamaan tyrnimarjoja, joita sain syksyllä kälyltä. Hamsteri ja kotoilija on taas onnellinen.

D-vitamiinia ja lohturuokaa marraskuuhun

2009-11-22T14:53:00.012+02:00

Tänään jos milloin aurin- koinen sunnuntai- sää tuli tarpeeseen parin sadeviikon jälkeen. Heti aamusta pakkasin sienikorin ja mäyräkoiran autoon ja lähdin kokemaan tuttua suppilovahverometsää. Vain se hieman arvelutti, että arvelin myös hirvestäjien lähteneen liikkeelle samassa auringonpaisteessa. Ei näkynyt kyläteidenkään varsilla autoryppäitä, joten uskaltauduin metsään. Ja olihan meillä molemmilla punaista päällä!

Luonto oli juuri niin elämyksellinen kuin saatoin odottaa. Ensin ihailin vain auringossa kimaltavaa riitettä ylittämämme kesantopellon ja kuusimetsän sammalkerroksen päällä. Seuraavaksi näin tuoreen hirvenläjän ja kuulostelin metsän ääniä: lähellä variksen raakuntaa, jossain kauempana myös mahdollisesti metsästyskoiran haukuntaa. Vähitellen terästin katsettani löytääkseni mahdollisia sieniä auringonlaikkujen ja pudonneiden lehtien seassa. Ja olihan niitä siellä, sekä pakkasen ja sateen liiskaamia että aivan tuoreita itiöemiä. Taas oli käynyt niin, että olin ensin kävellyt ohi ja tallannut osan suppilovahveroista. Ja kun aloin kerätä, ei loppua tahtonut tulla. Sen verran järkeä oli päässä, että keräsin vain korin täyteen. Sienet kun piti vielä puhdistaakin.

Maalla sytytin taas hellaan tulen ja putsasin suppilovahverot ritilän päälle kuivumaan. Pienen osan kauneimmista pikkusienistä otin purkissa mukaan päivän ruokaa varten. Olin nimittäin jo valmistellut päivän ruuan tärkeimmän ainesosan: pizzataikinan. Päätin kokeilla italianopettajan antamaa reseptiä ja ryhdyin puuhaan vuorokautta aiemmin. Hyvän pizzataikinan idea kun on pitkä nousuaika. Nyt, kokeiltuani, uskon sen!

Perheemme syö pizzaa todella harvoin, sillä emme juuri käy ostamassa valmiita sen paremmin pakastealtaista kuin pizzerioistakaan. Minua tökkivät useimmiten suolaisuus ja rasvaisuus, mutta olen kyllä aika usein pettynyt myös pohjaan. Kun näin opettajamme reseptin, uskalsin ryhtyä toimeen. Se kun ei sisällä juuri lainkaan suolaa, eikä öljyä tai juustoakaan lisäillä hirveitä määriä. Tärkein on tomaatti, joko hyvänlaatuinen tuore tai purkitettu - pääasia, että ovat kokonaisia, eivätkä mitään sekamurskaa.

Ja tässä tulee perusresepti ensin pizzataikinalle. (Tein vain puolikkaan annoksen ja siitäkin tuli kolme pellillistä pizzaa, joten kannattaa ehkä muidenkin puolittaa. Riitti enemmän kuin hyvin neljälle hengelle.)
1 litra vettä
1,5 kg erikoisvehnäjauhoja
0,5 kg durumvehnäjauhoja
20 g tuorehiivaa tai 7 g kuivahiivaa (siis todella näin vähän!)
50 g merisuolaa.
12-24 tuntia ennen leipomista kaikki ainekset sekoitetaan suuressa salaattikulhossa tai vastaavassa astiassa, jossa taikinalla on tilaa paisua. Vaivataan kunnes taikina irtoaa seinämistä ja ilmavan tuntuista. Jätetään n. 23 asteen lämpöön peitettynä joko muovilla tai tiiviillä kannella.

Paistamista varten pizzataikina levitetään pellille mahdollisimman tasaiseksi ohueksi kerrokseksi, mieluiten sormin. Jos taikina ei leviä tasaisesti, voi kaulia kevyesti jauhotetulla kaulimella. Uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pidetään huoli siitä, että uuni todella on kuuma ennen paistamista. Pizzapohjan päälle laitetaan ensin vain tomaatti tai öljy (jos halutaan valkoista pizzaa, esim. sienitäytteen kanssa) ja laitetaan uuniin paistumaan n. 8 minuutiksi. Otetaan uunista ja lisätään viipaloitu, pehmeä mozzarella. Paistetaan vielä 5-8 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja pinta saanut väriä.

Teimme yhden tällaisen perus-Margheritan, jossa oli vain tomaattia ja mozzarellaa, ei siis edes muita mausteita. Se oli tuoreena hyvää, mutta ehkä hieman tylsän makuista. Toiseen pohjaan laitoin oliiviöljyä, tuoreita suppilovahveroita, mozzarellaa ja vähän raastettua parmesaania, kolmanteen tomaatin lisäksi rucolaa ja kahta mainittua juustoa. Maistuivat jo selvästi vahvemmilta, mutta eivät edelleenkään liian suolaisilta tai rasvaisilta.

Pizzahan on tyypillistä mättö- tai lohturuokaa, joka sopii juuri marraskuun pimeyden kaltaisiin olosuhteisiin. Ei välttämättä maailman terveellisin sunnuntailounas, mutta näistä lätyistä ei tullut yhtään liian täysi olo. Eivätkä ainekset tulleet kalliiksi: koko satsiin kului jauhojen lisäksi hieman öljyä, pari noin euron hintaista mozzarellapalloa, puolet muutaman euron hintaisesta parmesaanipalasta, yksi tölkki kuorittuja tomaatteja (alle euro) ja muutama kaapista löytynyt kirsikkatomaatti sekä puolet rucolasalaattirasiasta, joka maksoi muistaakseni alle kolme euroa. Niin, ja sienethän keräsin tänään metsästä.

Ihana D-vitamiinipäivä: sieniä ja aurinkoa!

Ihan kohta isä ottaa jälkiruokaa...

2009-11-08T20:52:00.005+02:00

Isänpäivälounas onnistui oikein hyvin sekä ruokien että tunnelman osalta, kiitokset myös syöjille! Kuten eilen ennustin, meillä oli uunikalaa, juureslastuja, sienisalaattia, feta-tomaattisalaattia ja keitettyjä perunoita.

Ahkeroin mielelläni viikonloppuna keittiössä, jos muut läsnäolijat malttavat rauhoittua istumaan ja keskustelemaan pöydässä, kuten tänään kävi. Aika usein joku muukin osallistuu myös itse ruuanlaittoon, mutta tänään olin kyllä päävastuussa. Onneksi pöydän kattaminen ja siivoaminen sekä tiskikoneen täyttäminen ovat sentään aina yhteisiä tehtäviä.

Rakastan alku- ja pääruokien laittamista, mutta en ole mikään jälkiruokien superkokki. Yleensä tyydyn latomaan marjoja, rahkaa ja kermaa tai vaniljakastiketta kerroksittain johonkin kauniiseen astiaan. Rahka ja marjat pitävät yleensä huolta siitä, ettei systeemi ole liian makea. Tänään jälkiruoka oli hieman tavallista juhlavampi, sillä kasasin komeuden marenkinlevyjen päälle ja pilkoin sekaan myös Tanskasta ostamaani nugaata. Oli melkeimpä liian makeaa minun makuuni, mutta muut kyllä tyhjensivät maljan tehokkaasti.

Kassillinen laaturuokaa kympillä

2009-11-07T19:53:00.005+02:00

Tänä aamuna olin todella iloinen, kun tajusin mennä ruokaostoksille Lahden kauppatorille, ja että siellä oli myös jokunen myyjä. Tärkein minulle on näin talviaikaan yksi ns. maalaisten rivin viljelijä, jolta saa laadukasta siikli-perunaa, makeita porkkanoita sekä kauniisti kasvaneita lanttuja ja palsternakkoja. Pieni kappa perunaa ja ihan kohtuulliset määrät mainittuja juureksia maksoivat yhteensä noin kympin, lisäksi sain kuormaan pyytämättä muutaman tosi tiiviin sipulin.

Heti kotona laitoin hautumaan keiton, jolla tällä kertaa ruokin myös aikuiset tyttäret, eli meitä oli ruokapöydässä neljä. Varsinaiseen inspiraatiokeittoon pilkoin sipulia, valkosipulia, porkkanaa, lanttua ja palsternakkaa, lisäsin liotettuja herneitä ja purkillisen tomaattipuretta ja maustoin inkiväärillä, persiljalla, tillillä, pienellä määrällä italialaista yrtti-chilimaustetta sekä normaaleilla suolalla ja pippurilla. Lisäsin sen verran reilusti vettä, että uskalsin jättää keiton hautumaan 100 asteeseen uuniin useaksi tunniksi siksi aikaa, kun käväisin maalla miehen kanssa viemässä talvirenkaita ja muuta varastoon joutavaa tavaraa. (Flunssainen tytär jäi kyllä kotiin sen verran vahdiksi, että olisi voinut puuttua, jos ruoka uunissa olisi jostain syystä kuumentunut liikaa.) Jätin myös hellan viereen kohoamaan löysän leipätaikinan, josta leivoin palattuani keiton seuraksi sämpylöitä ja focaccian kaltaisia leipäsiä. Ensimmäisissä oli mausteena aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä kurpitsansiemeniä, jälkimmäisissä pinnalla oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja yksi jääkaappiin jäänyt kuivahtanut juustoraaste. Keitto hautui niin maukkaaksi, että se itse asiassa loppui kesken, ja leivät maistuivat nekin erinomaisesti erilaisten levitteiden kanssa.

Huomiseksi isänpäiväksi olen varannut Vesijärven siikaa ja jo mainittuja juureksia. Uunissa varmaankin paistan sekä kalat että maustetut juureslastut. Rouskuja on likoamassa sienisalaattia varten. Jälkiruokaan taidan taas kaivaa pakastimesta vadelmia. Minulla on selvästi taas jonkinlainen Muumimamma-vaihde päällä, kun yritän pitää perheen tyytyväisenä ja terveenä laittamalla hyvää ruokaa.

Flunssat ja mahdollisesti myös influenssat kiertävät silti koko ajan lähemmäksi tätä säännöllisesti supistuvaa ja suurenevaa perhekuntaamme. Pohjanmaalta kotiin tullut vanhempi tytär on selvästi jonkinlaisen taudin kourissa, mutta ehkä jo toipumassa - saa nähdä, tarttuuko se meihin muihin. Nuorempi tytär sai juuri viestin, että hänen soluasunnossaan Helsingissä on sikainfluenssapotilas, joten hän pohtii nyt, meneekö sinne heti alkuviikosta. Eihän näiltä välttyä voi, eikä taudin diagnoosikaan välttämättä ole helppo, jos se ei äidy pahaksi. Rokotuksia emme ole kukaan saaneet tai vaatineet, mutta kyllä ainakin piikin otan, jos en ehdi saada tautia ensin.

Päivän kuva ei esitä ruokaa, sillä kamera ei ollut kokkauksen aikana käsillä. Ruokapöytämme kukkakin on silti ajankohtainen. Toissapäivänä näin lopulta, minkä värisen amarylliksen olin istuttanut ruukkuun punaisen seuraksi - aika eri tahdissa näkyvät kehittyvän samaan aikaan istutetut sipulit. Tämä näkyy olevan vaaleanpunainen tai puna-valkoraidallinen, en enää tarkemmin muista määritelmää. Jouluksi on siis jäljellä vielä yksi punainen ja yksi täysvalkoinen sipuli. Ja ne onkin muuten syytä laittaa multaan ihan lähipäivinä, jos aikoo saada vielä kukkia jouluksi.

Pyhäruokaa kahdelle

2009-10-31T21:38:00.005+02:00

Osui oikeastaan sattumalta pyhäinpäivään se viikonloppu, jolloin olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Päätimme hyödyntää sen kahdella tavalla: kiinnittää seinään muutaman taulun, yhden naulakon ja peilin sekä laittaa juuri sellaista ruokaa kuin itse haluamme. Onnistuneen pikkuremontin ja siivouksen jälkeen ruoka maistuikin ansaitusti.

Isolle porukalle kokkaamisessa on oma hohtonsa, mutta monen ruokavalion perheessä se merkitsee myös kompromisseja. Mies ja minä syömme kahden ollessamme ruokia, jotka sulkisivat koko perhekokoonpanolla aina jonkun ulos: silakoita, silliä, maksaa, riistaa, äyriäisiä, mätiä ja monenlaisia sipuli- ja sieniruokia. Keväällä herkuttelemme parsalla ja korvasienillä, näin syksyllä mielellämme hirvenlihalla ja rouskusalaatilla tai tulisella sinisimpukkakeitolla.

Tämän päivän menumme koostui kolmesta ruokalajista: hirvicarpacciosta, herkkutattipastasta ja marenkisesta vadelmajälkiruoasta. Carpacciota varten kävin etukäteen tilaamassa pienen määrän hirven sisäfileetä kauppahallista ja valmistin sen niin, kuin useimmat ohjeet neuvovat: pintaan pippuria ja suolaa ja ruokalusikallinen konjakkia, file muovipussissa tunniksi pakastimeen. Sopivasti jähmettynyt liha leikataan ohuiksi viipaleiksi ja tarjoillaan rucolan, majoneesi-balsamico-tomaattipure-kastikkeen sekä parmesaanilastujen kanssa. Meillä oli lisäksi hyvää italialaista punaviiniä, joka tosin oli ehkä tarkoitettu enemmänkin kypsän hirvenlihan kanssa. Alkuruoka onnistui muuten hienosti, mutta liha oli tarjoillessa vähän liian kylmää.

Herkkutattipastan kastikkeen teen aina itse kerätyistä ja viipaleina kuivatuista herkkutateista. Jo valmistaminen on suuri nautinto, sillä kuivatuista sienistä tulee koko asuntoon aivan uskomattoman hieno aromi, kun ne laittaa hetkeksi likoon kiehuvaan veteen. Tällä kertaa paistoin pienessä voimäärässä silputtua purjoa, jonka päälle kaadoin liossa olleet tattiviipaleet liemineen. Paistoin pehmeäksi, lisäsin vielä hieman nestettä ja maustoin varovasti italialaisella chilisuolalla ja mustapippurilla. Paistamisen loppuvaiheessa lisäsin murustettua sinihomejuustoa. Herkkutatti (fungo porcino) tarjotaan italiassa nauhapastan kanssa, joten niin tein myös minä. Onnistui täydellisesti!

Jälkiruoassa hieman oikaisin, sillä tarjosin vadelmat valmiiden marenkien sekä valmiista vaniljakastikkeesta ja rahkasta tehdyn seoksen kanssa. Villivadelmat olin kuitenkin kerännyt ihan itse kesällä maalta, joten niissä oli reippaasti makua. Ja jälkiruoan jälkeen oli todella sellainen olo, ettei enää jaksa syödä yhtään mitään.

Huomiseksi olen jo tehnyt sienisalaatin maustumaan sekä kaivanut pakastimesta lanttulaatikon, joita tehtailin muutama viikko sitten innoissani syksyn edullisista lantuista. Lisäksi on vielä pieni annos hirveä, purkillinen silliä ja pari purkillista syksyllä Norjasta tuotua mätiä. Aion myös tehdä ison tomaattisalaatin sipulilla ja keittää hyviä perunoita. Aikuiset hyppivät pöydillä tai ainakin herkuttelevat ihan tosissaan, kun (aikuiset) lapset ovat poissa...

P.S. Tykkään myös kattaa kauniisti. Kapeat liinat sain lahjaksi kesällä Australian ystävältä Kirsiltä. Kiitos, ne sopivat täydellisesti myös ensimmäisenä auenneen amarylliksen kanssa!

Räntää päin naamaa

2009-10-28T20:44:00.007+02:00

Parin viime viikon säät ovat iskeneet suoraan päin naamaa ja nahan läpi lihaksiin. Mielen tasolla en vastusta sadetta, tuulta tai edes pimeyttä, mutta valitettavasti kroppani lihaksineen ja nivelineen on toista mieltä. Ja sehän sitten vaikuttaa mielialaankin.

Vaivoja on tässä turha erikseen luetella, mutta välillä on vaikea motivoida itseään kivuilta ja säryiltä liikkumaan. No, tänäänkin ajelin aamupimeässä kuntosalille ja pistävässä räntäsateessa takaisin. Kyllähän se hetkeksi lämmitti ja norjisti. Loppupäivä on taas kulunut kroppaa koneen ääressä jumittaessa. Kuumaa teetä on kulunut monta kuppia, kun ei muuten ole muuten tahtonut lämpö kiertää systeemissä.

Maanantaina oli vielä tarjolla sumuisen sään kauniisti pehmentämiä ruskan värejä, kun pääsin pikaiseltaan käymään Hollolan kirkonkylässä. Yritin imeä sisääni mahdollisimman paljon murrettuja keltaisia, ruskeita ja punaisia sävyjä. Näkyy tuolla taivaalla ja vedessä ihan upeita harmaita ja sinisiäkin vivahteita.

Ja pellolla muutaman kilometrin päässä laidunsi äänekäs joukko syksyn viimeisiä joutsenia. Maalla liikkuvat pitkäkaulat saavat minut aina muistamaan, että linnut todennäköisesti polveutuvat hirmuliskoista.

Syksyn väreillä on merkitystä

2009-09-27T20:22:00.005+03:00

Kun valo vähenee, väreistä tulee yhä tärkeämpiä. Syksyn ruska - etenkin tänäänkin koetussa auringossa - on ylivertainen piristäjä, jos sitä pääsee kokemaan kunnon valossa. Tänään minulla oli siihen mahdollisuus, sillä pääsin nauttimaan maisemista sekä ajomatkoilla maalle ja takaisin että sienimetsässä ja syksyisessä maatalousmaisemassa. Metsänreunat, pellot, puutarhat ja joka ikinen puusta putoava lehtikin tuntuvat nyt kirkuvan värejä, joita kannattaisi ottaa talteen pimeyden varalle.

Metsään menin vähän epävarmana, sillä eilen alkanut hirvenmetsästys olisi saattanut hyvinkin ulottua juuri vakituiselle suppilovahveropaikalleni. Kiersinkin metsänreunaan autolla hieman kiertoteitä ja tarkastin, näkyykö metsästäjien autoja parkissa. Ei näkynyt eikä kuulunut, joten Hollolan Kutajoen metsästysseurue on aloittanut jostain muualta. Minun kannaltani erittäin hyvä, sillä en kyllä halua olla samassa metsässä yhdenkään pyssymiehen kanssa. Kerran olemme osuneet passissa olleen metsästäjän kanssa nenäkkäin - eihän siinä mitään tapahtunut - mutta jo silloin tuntui viisaalta poistua paikalta.
Sen verran on ollut viime viikkoina kuivaa, että suppilo- vahverot eivät löytyneet aivan samoilta paikoilta kuin aiempina vuosina. Olin jo lähdössä pois, kun löysin aiemmin koluamat- tomasta notkelmasta tiheän esiintymän isoksi kasvaneita sieniä, joiden perkaaminen oli varsin vaivatonta. Kaikkein paras olisi tietysti napsaista jalan tyvestä sammaleet ja roskat pois jo metsässä, mutta koiran kanssa liikkuessa se ei oikein onnistu. Koiralla kun on aina kiire eteenpäin, on löytö miten runsas tahansa.

Virkistyin metsässä ja jopa sieniä peratessa huomattavasti, mutta kaupunkiin tullessa iski kova päänsärky. Nyt on viisasta paneutua lepäämään ja odottamaan, millaisen sään tuuli ja ilmavirtaukset huomiseksi kehittävät. Ennusteiden mukaan lämpötila laskee huomattavasti, joten työviikon voi aloittaa ilman haikeutta hukkaan menevistä ulkoilusäistä. Ainakin pitää opetella taas pukeutumaan niin, että tuulessa ja tuiskussa selviää.

Melkein kunnon nainen

2009-09-13T15:14:00.004+03:00

Lähdin tänä aamuna sieneen Lahden keskustan liepeille eli Urheilu-keskuksesta kohti Tapanilaa. Seurasin muutaman sata metriä kalkilla merkittyä väylää, kunnes muistin, että samalle reitille pelmahtaisi pikapuoliin muutaman sadan naisen joukko kuntoilevia naisia. Olin itsekin hieman miettinyt, että voisin osallistua Kunnon Nainen -tapahtumaan, mutta valitsin sittenkin omaehtoisen ulkoilun. Onneksi, sillä parempaa sienisäätä en olisi voinut saada. Toki upea syysaurinko helli myös lenkkeilijöitä! Mutta minä en taatusti olisi pystynyt keskittymään vain sauvojen heilutteluun ja askeltamiseen, vaan olisin lipsahtanut polulta metsän puolelle.

Jälleen kerran hämmästelin, miten ihan lenkkipolkujen varsilta voi kerätä kaikkia niitä lajeja, joista ihmiset maksavat kilometrin päässä kauppatorilla useita euroja litralta. Joki muukin oli selvästi löytänyt suppien suppilovahvero- ja mustatorvisienipaikoille, mutta silti sain ihan kelpo saaliin. Kilpailua ei ole mitenkään hirveästi, jos ensimmäisen sadan metrin matkalta löytää kahden edellä mainitun lisäksi kunnon esiintymän kanttarelleja. Nehän ovat paitsi himoittuja, myös helposti löydettäviä.

Sen ymmärrän paremmin, että erinomaisen sievät, terhakat ja hyväkuntoiset limanuljaskat odottivat minua vastapuhjenneina. Sienihän on erinomainen, mutta moni varmaan pelästyy jo nimeä, loput luultavasti limaisen pinnan nylkemistä lakin päältä. Teen sen jo todella näppärästi, mutta palkinnoksi saan pinttyneet sormet.

Rouskujakin onnistuin keräämään taas parin salaatin tarpeiksi. Mustarouskut olivat enimmäkseen pahentuneita, mutta karvalaukuissa ja kangasrouskuissa oli paljon priimakuntoisia.

Kaikkein paras oli kuitenkin aamuhiljainen metsä. Ensimmäinen kohtaamani henkilö oli hiihtäjälegenda Siiri Rantanen, joka oli jo palaamassa ilmiselvän tehokkaalta lenkiltään. Vaikka hänen jälkeensäkin lenkkipolulla kulki jatkuvasti ohi yksinään ja pareittain juoksevia ja käveleviä lenkkeilijöitä, rauha vallitsi pitkälle puoleenpäivään asti. Vasta paluumatkalla lähellä Urheilukeskusta pulinataso alkoi nousta. Ja siinä vaiheessahan olin muutenkin jo palaamassa kaupunkimelun pariin. Uskomattoman hieno päivä!

Mustat sormet

2009-09-05T14:37:00.009+03:00

Sen jälkeen, kun viikko sitten palasimme matkoilta, olen käynyt sienessä kolme kertaa. Reissut ovat olleet aika lyhyitä, mutta niin vain perattavaa on riittänyt. Syötävistä sienistä eniten käymissäni Hollolan metsissä näyttäisi olevan mesisieniä, joita en ole inspiroitunut keräämään.

Hyvänä kakkosena tulevatkin sitten rouskut. Kiitettävän paljon on löytynyt sekä mustarouskuja että karvalaukkuja, jotka maistuvatkin joltain. Niiden seuraksi olen poiminut jonkin verran kauniita pieniä kangasrouskuja, jotka eivät mielestäni ainoina salaattisieninä oikein maistu muulta kuin vähän kitkeriltä.

Mustarouskun perkaus on tehokas tapa saada sormensa mustiksi. Toinen mustaava sieni on ehdottomasti limanuljaska, jonka limakerroksen poistan mielelläni aina jo metsässä. Tänään paistosienistä eniten oli juuri limanuljaskoja, joiden lisäksi löysin harmaakirjovahakkaita, pari koivuhaperoa, lampaankääpiä, yhden herkkutatin ja leppärouskun, muutaman kanttarellin ja känsätuhkeloita.

Lampaankäävistä laitoin heti pastakastikkeen, johon paistoin sekaan anopilta saamaani kesäkurpitsaa, mausteita ja ruokakermaa. Ihan ok ruoka miedoista aineksista ja terästyi huomattavasti, kun lisäsin hieman tuoretta valkosipulia ja pari ohutta siivua vuohenjuustoa.

Vähän minua on surettanut se, että syntymäpäivämatkani takia menetin lähes täysin puutarhamarjojen satokauden. Oikeasti asiassa ei ole mitään suremista, sillä Norjan luonto oli minulle ensikertalaisena ihan huikaiseva kokemus. Niistä maisemista ja kokemuksista sain taatusti saman verran energiaa kuin saisin niistä hillopurkeista, jotka nyt jäivät tekemättä. Sitä paitsi omenakausi on vasta aluillaan...

Nyt sillä on nimi: kotoilu

2009-08-16T12:10:00.006+03:00

Mari Mörö kirjoitti perjantain Hesarissa kolumnissaan Kotoilijan juhlaviikot(€) siitä, miten meidän keski-ikäisten kotiruoka-, keräily- ja säilöntäharrastukset ovat taas trendikkäitä. On muotia kysyä kokeneemmilta säilöntäohjeita ja huokeiden ruokien reseptejä ja itsekin niitä kokeilla. Rohkeimmat nuoret uskaltautuvat jopa kasvimaalle ja metsään. Englantilainen termi on homing, jonka Mörö siis kääntää kotoiluksi.

Kuten Mörö myös kirjoittaa, trendikkyys ei hirveästi hetkauta meitä, jotka olemme jopa vuosikymmeniä keränneet hillomarjamme ja keittäneet mehumme, hakeneet metsästä sekä kuntoa että sienisadon ja varmistuneet siitä, että keskellä talveakin on jotain kesän makuja tallessa. Itse asiassa kotoilijat ovat juuri nyt niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa moisiin pohdintoihin. Fiksuimmat meistä ovat säästäneet lomansa näille sadonkorjuuviikoille, jotka toki jatkuvat vielä ainakin sienten ja joidenkin metsämarjojen kohdalla elokuun jälkeenkin.

Minäkin olen lopulta lomalla, mutta pääsen vähän huonosti toteuttamaan luovaa hamsteria itsessäni. Tänään on pyykkipäivä ja sitä paitsi sataa niin tiheästi, ettei keräily onnistu sen paremmin metsässä kuin marjapensaissakaan. Alkuviikko kuluu matkavalmisteluissa, sillä vastoin kaikkia aiempia periaatteitani olen lähdössä mieheni kanssa pitkälle ulkomaanmatkalle marja- ja sieniaikaan. Matkan ajankohdalle on kuitenkin hyvät syyt, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan vuoden tärkeimmät viikot.

Onneksi tallessa on sentään jonkin verran vadelmia, mustikoita ja mustaherukoita, osa hillopurkissa, osa pakastimessa. Ja luotan siihen, että sienimetsän iloista suuri osa on vasta edessä syyskuussa, kun palaamme matkalta.

Ensimmäisen harjoitusmatkan teimme jo perjantaina ja lauantaina Kotkan ja Haminan seuduille. Meren rannalla metsässä oli paljon isoja mustikoita, joita napsin suoraan suuhun. Ystävien kesäkeittiön herkut ja auringonlasku meren ylle taas tallentuivat muistojen joukkoon. Kaikkea kesää ei onneksi saa purkkiin. Digikuvakin on aina vain kalpea vihje siitä, mitä parhaimmillaan on kokenut.

Apeissa tunnelmissa

2009-08-01T20:01:00.006+03:00

Säiden puolesta elän ihannekesääni. Aurinko on ollut näkyvissä riittävästi, mutta lämpötila on vain harvoin kiivennyt sietämättömän pitkäksi aikaa hellerajan yläpuolelle. Erityisen kiitollinen olen sateista, jotka ovat sopivasti aina noin viikon välein katkaisseet kuivuuden kastellen marja- ja sienimaastot. Siellä täällä olen kuullut jonkun valittavan lomasäitä (ei jatkuvaa hellettä), mutta tuttavapiirissäkin suurin osa ihmisistä tuntuu olevan tyytyväisiä lämpötiloihin, joissa vielä jaksaa tehdä jotain.

Olen kuitenkin apea, kahdesta syystä. Ensimmäisestä saan syyttää melkein pelkästään itseäni. Keväällä - ehkä laman pelossa, vielä enemmän jossain kaikkivoipaisuuden hurmoksessa - keräsin tehtäväkseni ihan liikaa töitä. Oikeaa lomaa en ole ehtinyt viettää vielä ollenkaan, ainoastaan paeta työpöydän äärestä muutamana päivänä. Ihan pikkuisen syytän joitain asiakkaitani eli töideni ostajia, jotka tekivät tilauksensa kovin myöhään tänä vuonna. Jos he olisivat uskaltaneet/osanneet/ehtineet järjestellä tilauksensa paremmin, olisin ehkä saanut työt valmiiksi jo pari viikkoa sitten. Ehkä.

Toinen syy on ainakin melkein suoraa seurausta edellisestä. Luultavasti liian kovan työtahdin takia olen jo kaksi kertaa tänä kesänä sairastunut sen verran pahasti, että oikean loman sijasta olen joutunut sairauslomalle. Nyt sinnittelen vaarattoman mutta äärimmäisen ikävän huimauksen kanssa. Alussa tuntui sängyssäkin, että ihan kohta poraudun patjan läpi syövereihin. Muutaman päivän lepäilyn jälkeen oireet ovat vähän helpottaneet ja osaan myös jo ennakoida asennot, joissa huimaus iskee. Mutta voimat ovat vähissä, enkä todellakaan jaksa keskittyä pahoinvoinnilta kirjoittamiseen ja pitkään istumiseen.

Tällainen pakkohidastettu elämä on todella kaukana siitä, miten haluaisin lomaani viettää. Jos olisin saanut työt aikataulun mukaan valmiiksi viime viikolla, olisin nyt keräämässä marjoja ja sieniä ja jalostamassa niitä säilykkeiksi. Tällä viikolla olen jaksanut olla kaksi tuntia vadelmapöheikössä ja kiertää kerran hyvät kanttarellipaikkamme. Kirvelevin mielin jätin menemättä parin kilometrin matkaa herkkutattimetsään, jossa ensimmäinen sato luultavasti mätänee. Ainakin siitä päätellen, että kotipihamme muutamat herkkutatit olivat ehtineet mennä vanhoiksi sinä aikana, kun minä lepäsin kaupungissa omassa sängyssäni.

Nyt jo vähän hirvittää, miten jaksan ensi viikolla vielä puristaa kasaan ne hommat, jotka vielä ovat jonossa. Lomalle pitäisi lopulta päästä sillä mielellä, ettei yksikään tekemätön työ kaiherra. Toivon tietenkin myös, että säät suosivat myös elokuun lomailijaa. Ei silläkään tosin ole niin valtavasti väliä. Kunhan pääsisi ulos ja vapauteen.

Kanttarelleja, varovasti

2009-07-25T18:45:00.004+03:00

Olen muutaman kerran tässä blogissakin kertonut, miten pahoja vatsaoireita olen saanut kanttarelliruuista. Parin vuoden tauon jälkeen olen nyt muutaman kerran kokeillut varovasti maistamista. Toiveikkaalta vaikuttaa.

Mitään virallista diagnoosia vaivoista ei ole, mutta epäilen edelleen yhtenä hyvänä kanttarellikesänä rasittaneeni elimistöäni liikaa mainitun sienen sienisokerilla. Kun suolisto kerran oli ärtynyt, pienikin altistus laukaisi pahaa laktoosi-intoleranssia muistuttavat oireet. Oli erittäin kivuliaita kouristuksia ja usein vielä ripuli päälle. Pahimpien kertojen jälkeen ei huvittanut pelleillä asian kanssa.

En minä nytkään hölmö aio olla ja ryhtyä taas syömään urakalla kanttarelleja tai muitakaan oireta aiheuttavia sieniä. Mutta edelleen aion kerätä kaikki talteen, sillä meidän pihassamme maalla niitä kasvaa erittäin takuuvarmasti joka vuosi. Tänä kesänä olen kerännyt pari kertaa jo ihan merkittävät satsit. Ensimmäiset sienet jätin miehen paistettavaksi, kun olin itse matkoilla. Toisia söin varovasti kastikkeessa kalaruuan ohessa. Huomenna on varsinainen koetus, kun aiomme syödä kanttarellikeittoa. Yksi lautasellinen saa riittää ja sitten kuulostellaan.

Kuvan kanttarellit kasvoivat viime viikolla Lahden kaupungissa ihan lähellä urheilukeskusta. Samalla reissulla keräsin tyttäreni kanssa myös vajaat pari litraa mustikoita, jotka maistuivat erityisen ihanilta taikinakuoren sisällä, vaniljakastikkeen kanssa.

Kylmän kiven odotuksessa

2009-07-19T16:47:00.005+03:00

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.

Mansikka, mustikka, keltavahvero...

2009-07-15T16:09:00.007+03:00

Hollolan metsissä on nyt ainakin näitä: kanttarelleja, mustikoita ja ahomansikoita.

Keltavahverot ovat vasta tulossa, mansikat jo menossa. Mustikkaa tuntuu olevan niin paljon kuin hyttysiltä kestää kerätä. Minun sorminäppäryydelläni se tarkoittaa enintään litraa, sitten sääsket ovat jo imeneet vähintään ranteet ja tukanrajan verille. Mutta sehän riittää jo hyvinkin piirakkaan (eilen illalla kerätyistä nautin osan myös aamuviilin päällä).

Vakiopaikalle ei ollut vielä noussut yhtään tattia, mitään sorttia. Lehmäntateista ja punikeista se yleensä alkaa, muutaman päivän kuluttua siitä nousevat herkkutatit. Tsekkaan taas viikonvaihteessa.

Kolme kanttarellia

2009-07-14T09:39:00.004+03:00

Kesän ensimmäiset kanttarellit on nyt bongattu omalta kesäpihalta Hollolassa. Eilinen kaatosade sumensi kuitenkin silmäni niin pahasti, että kaikki todisteeksi otetut valokuvat ovat epätarkkoja. Jätin kolme ihan kunnollisen kokoista sientä paikalleen, sillä todennäköisesti ne vielä kasvavat - ja kanttarellithan kestävät "kasvatuksen". Sen sijaan keräsin purkkiin kaikki löytämäni ahomansikat, sillä ne olivat jo kastumassa sateessa kelvottomiksi. Aamulla oli kiva syödä saalis viilin päällä.

Nyt taas kaupungissa ja työkoneen ääressä. Reilun tunnin kuluttua bodybalanceen, sen jälkeen vielä iltapäivä töitä. Illalla yritän mennä maalle oikein yöksi, jos sää vaikuttaa hyvältä. Koirillakin olisi pitkästä aikaa vähän useampi tunti vapautta kerrallaan.

Lomailua rutiineista

2009-07-11T18:11:00.007+03:00

En ole vielä kovinkaan lähellä todellista lomaa, mutta lohdutan itseäni rikkomalla rutiineja. Liikunnoissa se on jopa helppoa, sillä kesällähän ovat tarjolla mm. puistojumppa ja melonta. Mutta jotain uuttakin on kiva ottaa haltuun: tänä kesänä se on vesijuoksu ja uinti maauimalassa, jossa olen edellisen kerran käynyt säännöllisesti tai ylipäänsä ollenkaan ehkä kymmenen vuotta sitten.

Uimala sijaitsee Lahden Urheilukeskuksessa hyppyrimäkien juurella, jossa olen päässyt joka kerta seuraamaan samaan aikaan mäkihyppääjien harjoituksia. No, eivät he altaaseen hyppää vaan viereen, sillä allas on suurimman mäen montussa ja siinä sivussa on siis käytössä kahden mäen alastulorinteet. Ei homma lahtelaisesta enää kovin eksoottiselta tunnu, mutta ainakin iltapäivisin hommaa ohjataan seuraamaan ulkomaisten turistien ryhmiä, jotka näpsivät innoissaan kuvia ja usein myös aplodeeraavat hyppääjille. Kasvattaa kyllä nuorehkojen poikien luonnetta, kun he joutuvat tällä lailla yleisön eteen myös aivan tavallisissa harjoituksissa.

Vaikkei maauimala vastaa elämyksiltään luonnonvesiä, vesijuoksu altaassa on ollut yllättävän mukavaa. Allas on täyspitkä, eikä siellä ole vielä kertaakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Erityisen hauskaa on liikkua avoimen taivaan alla ja nauttia joko auringosta tai edes suuresta määrästä hapekasta ilmaa ympärillään. Äänimaailmakin on mukavampi kuin kaikuvissa halleissa, vaikka jostain kumman syystä maauimalassa soitetaankin suht. kovalla kaupallista paikallisradion kanavaa.

Yhtään kuvaa minulla ei tästä kesäharrastuksesta ole, sillä uimaan mennessä en yleensä viitsi kuljetella kauheasti ylimääräistä elektroniikkaa mukana. Kyllähän siellä altaalla kuvia näpsitään, tänäänkin seurailin erittäin kauniiden thaimaalaisnaisten poseerauksia toisilleen. Ladyt olivat edustavia uima-asuissaan sinivihreää vettä vasten, mutta ehtivät kyllä aika vähän uida.

Oheiset pari ovat kuvaa viime viikon työkeikalta, joka suuntautui luonnonveden ääreen eli Enonsaareen keskellä Vesijärven Enonselkää. Tarjolla oli pari laivamatkaa yhteysaluksella, kävelyä rantahiekalla, kahvit vanhassa huvilassa ja keskustelua saaren käyttäjien kanssa. Ihan rentouttava työtehtävä, etenkin kun sääkin vielä suosi kohtalaisesti.

Lopuksi vielä sienipäivitys. Keskiviikkoiltana kävin lenkillä Urheilukeskuksen takana Salpausselän maastossa, jossa ei näkynyt ainuttakaan itiöemää, vaikka kurkistin pariin supan pohjaankin (ja altistin itseni pahasti hyttysille). Useilta tuttavilta olen kuullut yksittäisistä hapero- ja tattilöydöistä, joten kyllä niitä varmasti jo metsissä on. Tänään näin torilla myynnissä virolaisten kanttarellien ohella röykkiön erittäin muhkeita keltavahveroita henkilöllä, jonka tiedän itse keräävän myymänsä sienet. On siis aika lähteä katsomaan apajat. Huomenna en pääse sosiaalisten velvoitteiden takia, mutta maanantaina taidan tehdä lyhyen työpäivän ja matkata koirien kanssa yöksi maalle. Illalla ehtii tsekata hyvin alle kilometrin päässä pihastamme sijaitsevan herkkutattipaikan, ja pihasta näkee heti, ovatko kanttarellit tulollaan.

Enhän minä puutarhaa halua, mutta...

2009-07-05T18:00:00.006+03:00

...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.

Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.

Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan keskikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.

Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.

Ikävä maalle

2009-07-04T19:01:00.006+03:00

Viihdyn ihan hirveän hyvin keskikaupungilla suurimman osan vuodesta, yleensä myös kesällä. Ehtona on kuitenkin se, että edes jotenkin pystyn liikkumaan paljon ulkona ja seuraamaan luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Keväällä ja syksyllä muutokset yleensä näkyvät hyvin ihan katupuissakin, mutta keskikesä on eri juttu. Ei puistoissa ole samoja tienvierien kasveja, pellolla pesiviä töyhtöhyyppiä tai niiden yllä liiteleviä haukkoja. Eikä etenkään kuivilla tienvierillä tai metsäaukioilla viihtyviä ahomansikoita tai hakkuaukeat valloittavia vadelmia. Puhumattakaan auringonnousuista ja -laskuista, jotka kaupungissa tuntuvat aina jäävän jonkin rakennuksen taakse.

Tänään pääsin ihan pikaiselle mansikkaretkelle siskon lasten kanssa ja imin mahdollisimman paljon sisääni värejä, ääniä ja tuoksuja. Yhden kukkakimpunkin keräsin, mutta eihän se pöydällä anna kuin aneemisen aavistuksen siitä, miten luonto ja ihminen yhdessä muovaavat maiseman eri väripintoja.

Miksi sitten ikävöin enkä vietä aikaa maalla? Olen vielä ainakin pari viikkoa niin kiinni kirjoitustöissä ja nettiyhteydessä, ettei muutaman ilta- ja yötunnin takia tunnu oikein järkevältä eikä etenkään ekologiselta ajaa autolla hakemaan luontoelämyksiä. Maalle en haluaisi töitä viedä, vaikka saisinkin järjestettyä itselleni kannettavan koneen. Tilanne voi kyllä kohta muuttua, jos äsken alkanut sade sattuu herättämään ensimmäiset tatit maan pinnalle. Ja muutamassa viikossa kypsyvät myös vadelmat ja heti niiden jälkeen herukat.

Viisainta on yrittää saada kaikkein kiiremmät työt mahdollisimman pian valmiiksi ja napata jossain välissä muutaman päivän vapaa. Kunnon kesäloma on vuorossa vasta elokuun puolivälin jälkeen.

Juhannuksen kunniaksi...

2009-06-19T18:22:00.006+03:00

... avasin aamupäivällä melontakauden miehen kanssa.
... kiinanruusu avasi kukan pitkästä aikaa.
... söin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uusia siikliperunoita.
... join perunoiden, sillin ja muiden herkkujen keralla pullollisen kuohuviiniä yhdessä miehen, tyttären ja tämän ystävän kanssa.
... katson kohta teeveestä Hercule Poirotin seikkailuja, vaikka elokuva onkin uusinta.
... otan rauhallisesti.

Toipilasruokaa luonnosta

2009-06-13T18:20:00.005+03:00

Niin paljon kuin luonnosta saankin voimaa, joskus sekään ei auta. Viikko sitten olin Ahvenanmaalla seminaarissa, jonka pitopaikka Käringsundissa oli kuin unelma: hiekkarantainen poukama katajien maustaman lehtimetsän keskellä. Kasveja ja eläimiä juuri niin runsaasti kuin keväällä voi odottaa; kollega kertoi nähneensä aamulenkillä peuranvasan. Minäkin otin muutaman kuvan (yläkuvan villit ruohosipulit rantakallion halkeamassa) myös maisemasta, mutta muuten en siitä juuri saanut irti mitään. En jaksanut lenkkeillä tai saunoa, päätä särki välillä lähes kestämättömästi ja iho alkoi kukkia. Vasta kotona selvisi, miksi olo oli niin turta. Olin jo ennen viikonloppua saanut viruksen, jonka seurauksia on nyt kärsitty koko viikko. Kolmen reseptilääkkeen lisäksi sain lääkäriltä tiukan määräyksen levätä stressiä pois.

Ensimmäisinä päivinä nukuin ja murjotin sisäänpäin, eilen jaksoin jo lähteä maalle katsomaan kesän edistymistä. Sain melkein paniikkikohtauksen, kun tajusin, mitä taas on muutamassa päivässä mennyt ohi. Kesäkukista iso osa on jo kukkinut ja nurmikko olisi vaatinut leikkaamista. Päätin kuitenkin tarttua kaikkein akuuteimpaan tilanteeseen ja ryhdyin keräämään nokkosia, jotka kohta olisivat kukkineet ja muuttuneet puiseviksi. Raparperit olivat jo päässeet pahasti kukkimaan, samoin ruohosipulit. Molemmissa pehkoissa oli kuitenkin riittävästi myös kerättävää. Kun palasin kotiin, minulla oli korillinen raparperinvarsia, pussillinen ruohosipulia ja pari valmiiksi ryöpättyä rasiallista nokkosta.

Nokkosia käytin tänä aamuna sämpylöiden mausteena ja ruohosipulia silppusin tomaattisalaatin sekä uusista punajuurista (torilta) tehdyn muhennoksen päälle. Makuja ja värejä täydensi vielä aiemmin tekemäni porkkanahillo. Vihreän, punaisen ja keltaisen ravinnon voimalla alan ehkä vähitellen toipua. Raparperinvarret odottavat jääkaapissa, mutta eihän niiden käytöllä ihan hirveä kiire ole. Huomennakin ehtii.