Aurinkoa ja suppilovahveroita

Tänään aamupäivällä pitkästä aikaa muistin, miksi olen freelancer ja periaatteessa aikataulujeni hallitsija. Kun aurinko oli paistanut pari tuntia, ymmärsin tsekata kalenterista, ettei mikään työtehtävä sido minua juuri tänään kiinni työpöytään. Koirillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että pakkasin ne autoon ja suuntasin maalle. Ja siellä, vain vajaan 20 kilometrin pääässä Hollolassa, pääsimme kaikki kolme irti.

Mopsi jäi hoitoon sisareni perheen luokse (ja oletettavasti sai siellä herkkuja ja pienimmän lapsen huomiota) sillä aikaa, kun mäyräkoira ja minä tarvoimme reilun puolen kilometrin päähän kuusimetsään. Kirjaimellisesti kävelin suoraan suppilovahveropaikalle - tallasin ensimmäiset tuppaat, ennen kuin erotin ne kuivuneiden lehtien seasta - ja aloin poimia. Aika yksitoikkoiseksihan se mäykyn mielestä kävi, mutta minkäs teit. Isoksi kasvaneita suppiksia riitti ja riitti yhden etelärinteen verran. Ensin täyttyi kori, sitten epäortodoksisesti muovipussi.

En edes yrittänyt perata sienistä roskia pois metsässä, sillä sienestävän mäyräkoiran mielestä suppilovahverot ovat ehkä turhauttavinta maailmassa. Niiden takia kun pitää pysähtyä yhteen paikkaan kerrallaan aivan liian pitkäksi aikaa (onneksi en marjasta, se saattaisi koiran epätoivoon). Irtikään en eläintä silti uskalla päästää, sen verran on kokemusta pelästyneestä koirasta, joka ei tuntikausiin uskaltanut päästää ketään perheenjäsentäkään lähelle.

Viikolla sienestyksessä on sekin hyvä puoli, että näin hirvestysaikaan ei ole juurikaan pelkoa hirviporukoista, ainakaan etelän metsissä. Viime sunnuntaina kuuntelin koko ajan korva tarkkana, mistä päin laukaukset kajahtelivat.

Retkemme syyselämyksiin kuuluivat myös pellon yllä kierrellyt joutsenaura, keloa takonut tikka (luultavasti käpytikka, en nähnyt itse lintua) ja pikkulintuja pihlajasta hätistellyt tilhi. Ja aurinko paistoi aivan laskuunsa asti. Kun oli jo hämärää, siirryin sisälle, lämmitin puuhellan ja levitin sienet sen ylle ritilöille kuivumaan. Hieno päivä!

Valkoista valoa vs pimeä metsä

Valkoinen valo tarkoittaa kyllä ihan muuta kuin oheista amaryllistä, mutta päätin antaa periksi nopealle assosiaatiolle. Kotonani on nimittäin teemapäivät aivan sattumalta. Ensimmäiseksi istuttamani amarylliksen sipuli tuotti valkoisia kukkia, ikivanha valkokukkainen joulukatkus alkoi kukkia viikko sitten ja valkoisessa orkideassakin on lupaavia nuppuja.

Minulla ei ole mitään valoa tuovia kukkia vastaan tässä pimeydessä, joka viikonlopusta lähtien laskeutuu sietämättömän aikaisin (=normaaliaikaan) illalla. Kellon siirrosta on vain se hyöty, että pääsen ajamaan huomenna aamulla kuntosalille 7.30:ksi valjenneessa aamussa.

Viikonvaihteessa kokeilin pitkästä aikaa sienestystä, tismalleen vääränä päivänä eli vettä ja tuulta sylkevänä sunnuntaina. Hämärässä metsässä naama vettä valuen onnistuin tarkentamaan pariin suppilovahveropaikkaan sen verran, että sain korin pohjalle kolmisen litraa kohtalaisen littaantuneen oloisia sieniä. Kuivamaan levittäessä niistä meni hukkaan vielä viidesosa. Ilokseni - tai pikemminkin miehen iloksi - sammalen seasta kirkui myös ihan reilu ryhmä keltaisia kanttarelleja, jotka mies seuraavana päivänä paistoi aterialla. Maistuivat kuulemma hyvältä.

Säätiedotukset uhkaavat jo pakkasilla. Täytynee pysyä valppaana ja rynnistää metsään heti seuraavan poutapäivän sattuessa. Ellei lumi tai kevät tule ensin.

Omenailtoja ja vesijumppaa

Mies kysyi tänään, olenko jotenkin menettänyt innostukseni sieniin. Oikeutettu kysymys, kun edellisestä sieniretkestä keskellä parasta suppilovahveroaikaa on jo kaksi viikkoa. Juuri tuon edellisen tarpomisen jäljiltä kärvistelin ärtyneen kantapään ja akillesjänteen kanssa sen verran pitkään, että viime viikolla sain lopulta mennyksi lääkäriin. Ohjeena lepoa, kantapäätyynyt ja oikeanlaista jumppaa - ei siis nilkan vääntelyä epätasaisessa metsämaastossa ja tuntikausien jalkojen päällä rymistelyä muutenkaan. Tanssi ja sauvakävelyt ovat nekin siis pannassa.

Henkisesti tällainen ei tietenkään sovi minulle yhtään eikä oikein fyysisestikään. Perjantaina järjestin itseni vesijuoksemaan uimahalliin saadakseni edes jotain liikuntaa, ja olihan se aika kokemus. Ruuhkaa ja meteliä, aikamoinen vastakohta metsän tarjoamille elämyksille. Mutta kieltämättä kolmen vartin "juoksu" käsiliikkeineen avasi vähän kroppaa. Tänä iltana kokeilen jalan kestokykyä vielä Bodybalancessa, tosin pahimpia nilkan vääntöjä vältellen.

Kun en ole saanut sienisaalista, olen yrittänyt jalostaa omia ja muilta saamiani omenoita säilöttävään muotoon. Makeita lajikkeita syön loppusyksystä tuoreena niin paljon kuin maha vain sietää (ja vähän enemmänkin), loput yritän siivuttaa kuivattaviksi. Lämmitettävää kuivaustilaa vain saisi olla paljon nykyistä enemmän, sillä omenat eivät kuivu ihan vain ilmassa ainakaan syksyn kosteudessa. Happamista omenoista teen omenasosetta sen, mitä jääkaappeihin ja pakastimiin mahtuu. Onneksi tytär taas vei Helsinkiin lähtiessään yhden purkin mukanaan aamupuuron mausteeksi.

Lopuksi vielä yksi iltaruskokuva viime viikolta maaseutukotimme pihalta. Nämä punaiset taivaat - silloin kuin niitä syntyy - tulevat nyt todella aikaisin, taisi olla viiden maissa illansuussa. Nyt on jo ihan pimeää.

Pientä ruska-alakuloa

Taas tänään sää on ollut niin aurinkoinen ja lämmin, että metsään olisi pitänyt mennä. Ikävä kyllä, kantapää ja akillesjänne ovat kunnossa, joka sopii ehdottomasti paremmin hiljaisiin puistokävelyihin ja (sanoma)lehtien lukuun kuin mättäältä mättäälle hyppelyyn. Pahimmillaan vasen jalka ei kestä varaamista ollenkaan, parhaimmillaan se kipeytyy viimeistään lenkin jälkeisten tuntien aikana kävelykyvyttömäksi. Päässä kiristää ja lihakset huutavat liikunnan puutteessa , mutta ei auta. On järjetöntä suututtaa (todennäköisesti) tulehtunut jalka lopullisesti, jos aion saada sen jonkinlaiseen ulkoilukuntoon vielä tämän vuoden puolella. Hiihtokauttakin pitää jo ajatella.

Parhaat luontoelämykset ovat viime aikoina syntyneet ruskan katselemisesta. Oheiset kuvat ovat viikon takaa Tiirismaan ja Messilän väliseltä suoralta, jolle pysähdyin hetkeksi matkalla kotiin äidin syntymäpäiviltä. Kaupunkipuistoissakin on toki upeaa, nyt jo vähän harvempaa lehtipeittoa.

Ei minulla mitään varsinaista hätää ole sienten kanssa. Pakastimissa on rouskuja, joista tänään taas verotin pari pikku purkkia hyvää sienisalaattia varten. Maalla ja kaupungissa on kymmeniä purkkeja kuivattuja sieniä: suppilovahveroita, mustatorvisieniä, herkkutatteja, punikkitatteja, mustavahakkaita ja ukonsieniä.

Kyse onkin löytämisen ja antamisen ilosta. Metsässä samoamisessa on aina oma jännityksensä, joka yleensä päättyy onnellisesti, edes pienen saaliin löytämiseen. Ja kun se saalis on käsissä, on mukava jo ajatella jatkokäyttöä, joko omia tai toisten ruokia. Olen jo vuosia lahjoitellut tuoreita, etikkaan säilöttyjä ja kuivattuja sieniä ystäville ja sukulaisille, jotka eivät itse sienestä. Kyllä kai niitä sieniä nytkin lahjaksi riittää, mutta vähemmän. Mutta eipä tässä hommassa toisaalta mitään velvollisuuksiakaan ole. Kun harrastaa, voin myös jättää tekemättä. Niin yksinkertaista se on.